Eli oon kantanut paljon häpeää, kärsinyt huonosta itsetunnosta, kärsinyt huonosta omatunnosta ja ajoittain kärsinyt masennuksesta teini-iästä(n.15v) lähtien ja yrittänyt sinnitellä sen raskaan taakan alla. Nyt tuntuu, että olen tullut jotenkin jaksamisen rajoille. Alla normaalia pidempi depression jakso ja tuntuu, että tästä kohtaa ei voi lähteä kuin joko lopullisesti alas tai ylös. Muutenkin elämässäni tulossa ajanjaksoa kun sitä itsetuntoa erityisesti vaaditaan.
En haluaisi romahtaa vaan päästä elämässäni jaloille, mutta yksin siihen en kykene, sen olen jo tässä 10 vuoden aikana todennut. Tarvitsisin siis auttajaa. Ketä suosittelette? Uskon että minua voi kunnolla ymmärtää vain mies, koska monet häpeän tunteeni johtuvat siitä, että en tunne itseäni tarpeeksi mieheksi. Sellainen joka osaa auttaa minua kaivamaan ne lapsuuden ongelmat isäni kanssa, siten että oppisin arvostamaan itseäni miehenä, vaikka en ihan joka kerta tekisikään niitä kaikkein miehisimpiä asioita.
Asun tällä hetkellä Turussa, mutta tämä auttaja saa mielestäni sijaita n.200 km sisällä asuinpaikastani. Eli ketä olisi taitava tälläisissä tapauksissa? Olen valmis uhraamaan hoitoihini rahaakin, koska tunnen olevan kyseessä koko elämäni.
En haluaisi romahtaa vaan päästä elämässäni jaloille, mutta yksin siihen en kykene, sen olen jo tässä 10 vuoden aikana todennut. Tarvitsisin siis auttajaa. Ketä suosittelette? Uskon että minua voi kunnolla ymmärtää vain mies, koska monet häpeän tunteeni johtuvat siitä, että en tunne itseäni tarpeeksi mieheksi. Sellainen joka osaa auttaa minua kaivamaan ne lapsuuden ongelmat isäni kanssa, siten että oppisin arvostamaan itseäni miehenä, vaikka en ihan joka kerta tekisikään niitä kaikkein miehisimpiä asioita.
Asun tällä hetkellä Turussa, mutta tämä auttaja saa mielestäni sijaita n.200 km sisällä asuinpaikastani. Eli ketä olisi taitava tälläisissä tapauksissa? Olen valmis uhraamaan hoitoihini rahaakin, koska tunnen olevan kyseessä koko elämäni.
Vastaukset 13
Vanhimmat
ja mahdollisesti saat reseptinkin kouraan.
http://www.mtkl.fi/yhteystiedot/propelli_turku/
Mene/ tai soita linkissä oleviin puh.numeroihin, niin asiasi alkaa valjeta.
Vertaistukiryhmät miehille, minkä tyyppisiä ne sitten ovatkin, olisivat oivallinen apu purkaa jumiin jääneitä tunteita > en osaa, en pysty, en ymmärrä. Puhumalla asiat selviää.
Itse elän luovinta kauttani aina ns. kaamosaikaan, yöunetkin jää 4-5 tuntiin. Kun kevät koittaa ja päivä alkaa pidentyä, vetää vain pimennysverhoa ikkunaan, eikä millään jaksais nousta töihin. Onneksi on liukuva työaika, kunhan teen sen n. 8 tuntia mihin aikaan päivästä tahansa. Joskus 12 h. netin välityksellä ulkona käymättä, konsultaatiota.
No toivotaan, että itsellä on voimia ja rohkeutta maanantaina soittaa. Se kun on vaan itselle kaikkein vaikein asia, kun joutuu myöntämään olevansa heikko ja tarvitsevansa toisten apua.
Tällä hetkellä olo on uskomattoman paska ja ahdistava. Näin vaikeaa synkkyys kautta en ole kokenut mielestäni koskaan. Pari kertaa tämän kauden aikana olo on hieman kohentunut, mutta jo joidenkin tuntien jälkeen olo on palautunut pohjilleen. Tälläistä olotilojen vaihtelua en ole kokenut vielä koskaan. Se on ollut aina kausi kauden perään, mutta ei tälläistä näin lyhyellä aikavälillä vaihtelevaa.
Mitään muuta en elämässäni toivo kuin pääseväni jaloilleni ja joskus pystyväni ehkä auttamaan muitakin. Kunpa minulle suotais oma perhe joskus niin minulla olisi kaikki, terveys ja läheisiä.
"rohkeutta maanantaina soittaa. Se kun on vaan itselle kaikkein vaikein asia, kun joutuu myöntämään olevansa heikko ja tarvitsevansa toisten apua."
Se ei ole mikään häpeällinen asia nykypäivänä. Varmaan lähentelee jo 1 milj. suomalaista, jotka ovat apua hakeneet ja vielä useamman kannattaisi hakea.
Tuo MTKL/ Turku soitto ei sido vielä mihinkään, vaan sieltä saa oikeita NEUVOJA, mitä asiasi vuoksi kannattaisi tehdä. Selviääkö pelkällä puhumisella. Siellä on samankokeneita vastaamassa> PROPELLI
SE ON VIISAUTTA, HAKEA APUA AJOISSA, ENNENKUIN ON KATASTROOFI!
Kyllä ainakin vielä olen sitä mieltä, että soitan. Tuntuu helpottavalta tajuta, että apua on lähellä ja se ehkä jopa voi keventää kuormaani. Nyt pystyn osittain herkuttelemaan asialla, että ehkäpä minulla on toivoa elää edes osittain sitä elämää jota olen toivonut tuolta viisitoista vuotiaasta saakka. Ja joo siihen toiveeseen ei sisälly mitään kalliita autoja tai veneitä, vaan ihan oma kohtuu onnellinen pikku elämäni jaettuna ihmisten kanssa jotka tunnen läheisiksini. ehkäpä jopa ymmärrän mikä täs maailmas on tärkeää, mikä merkittee, kun on käynyt läpi tätä kaikkea paskaa.
Useita kertoja on ollut mielessä hakea apua pahaan oloon, mutta jotenkin olen vaan pystynyt sinnittelemään vaikeuksista ohi esim. liikunnan avulla. En edes aiemmin ajatellut, että ongelmani on huono itsetunto ja omatunto ja siitä aiheutuva masentuminen, vaan ajattelin, että masennus on ihan oireet ja syyt samassa kuoressa.
Tiedän että ongelmani ovat vielä kohtuu pieniä ja ajoittain yksinkin hallittavissa, kun vertaa moniin muihin tällä keskutelupalstalla, mutta kärsimpä siltikin sen verta, että erittäin harvoin voin sanoa nauttivani elämästäni. Voi olla tosiaan, että olen tullut elämässäni nyt siihen risteykseen, jossa polkastaan elämäni jarruton 64 Dodge joko korppikotkien hallitsemaan kiviseen rotkoon tai sitten suunnataan siihen omalla epätäydellisellä tavalla täydelliseen elämääni .
En tunne turkulaisia psykiatreja. Mutta suosittelen, että hakeudut jonkun kokeneen miespsykiatrin vastaanotolle.
Kokemus antaa paremmat lähtökohdat ymmärtää potilasta kuin pelkät teoriatiedot.
Tiedän ap täsmälleen miltä susta tuntuu.
Olen 25-vuotias nainen ja kärsinyt myös n. 15-vuotiaasta saakka vaihtelevista masennuskausista. Lapsuuden kodissa istutettu erittäin huono itsetunto ja täysi arvottomuuden tunne mullakin masennuksen taustalla.
Aikaisemmin masiskaudet on ollut lyhyempiä ja hyviäkin aikoja on mahtunut mukaan. Masennus on hetkittäin jäänyt kun on rakastunut tai saanut uusia kavereita, mutta palannut kuitenkin aina takaisin.
Tämän hetkinen kausi on kestänyt nyt jo yli 2 vuotta ja tunnen myös olevani jaksamiseni rajoilla.
Yritän elää niin normaalisti kuin mahdollisesti, esittää toimintakykyistä, hoitaa opiskelut ja hanttihommat kunnialla, mutta kaiken vapaa ajan vietän enimmäkseen 4 seinän sisällä ja voin todella huonosti. Olen jatkuvasti aikaan tai paikkaan katsomatta ahdistunut.
Vielä viime kesänä olin jotenkin kohtalooni tyytynyt, olenhan jo elänyt asian kanssa vuosi kausia. Syksyllä aloin ajatella, että voisinkohan saada apua. Koin siitäkin huonoa omatuntoa..enhän ole psykopaatti tai ihan itsemurhan partaalla oleva itsensä viiltejä tms. Ja uskooko kukaan kuitenkaan...hukkaan vaan hoitohenkilökunnan arvokasta aikaa ruikuttamalla itsestäni...
Ennen joulua sain itseäni niskasta kiinni ja soitin terveyskeskukseen ja varasin ajan lääkäriltä. Tunsin suurta helpotusta, että nyt varmasti saan apua...asiat alkaa sujua jne. Saatan oikeasti olla matkalla kohti parempaan elämää.
Terveyskeskuksessa mua oli vastassa erittäin tyly ja töykeä huonosti suomea puhuva epämiellyttävä vanha mieslääkäri jolle sitten itkien selitin tilannettani. Ukko totesi vaan, että ehkä elämä nyt vaan näyttää erilaiselta mitä olet odottanut, että sellaista se on. Mölisi jotain, että ei masennusta tosta noin vaan aleta hoitamaan, että tule takaisin sitten kun olet kerännyt kaikki sairaskertomuksesi 25-vuoden ajalta (olen ollut fyysisesti aina tod. terve, mutta olisinhan voinut sille pari sairaskertomusta 7-v.:na podetun korvatulehduksen hoidosta näyttää) ja käynyt labrassa ottamassa kaikki mahdolliset verikokeet.
Tapaaminen lääkärin kanssa kesti n. 5 minuuttia, tuntu entistä pahemmalta kun lähdin sieltä pois. Enkä ole palannut, oli niin epämiellyttävä kokemus.
Nyt koitan kerätä rohkeutta soittaa ja varata lääkäriaikaa yksityiseltä ja pyydän jo aikaa varatessa, että pääsen jollekin oikeesti masennusta tuntevalle ja hyvälle lääkärille.
Mullakin sellainen olo, että nyt tän on pakko loppua. Valmistun koulusta vuoden päästä ja sit pitäisi ruveta hakemaan töitä. Mutta kuka huolii töihin tällaista, joka ei pidä itseään minään ja pelkää muita ihmisiä...
On kyllä todella paljon yhtäläisyyksiä...
Minä hain ensimmäistä kertaa elämässäni apua nyt syksyllä, kun kanssa tuli mitta täyteen. Tilasin ajan yksityisenpuolen psykiatrille. siinä meni se kolme viikkoa ajan varauksesta kun pääsin vastaanotolle. En kai oikeen osannut silloin kertoa oikeita asioita sille naiselle. Puhuin vain pelkästä masennuksesta, joka mua vaivaa, enkä ollut silloin muutenkaan sillä päällä, että haluaisin kertoa asioita. En silloin ymmärtänyt, että syyllisyys ja huono itsetunto olivat ne asiat joista olin kärsinyt koko ikäni ja tämä laukaisi vain ajoittaisen masennuksen. Tuomiokseni sain, että "ei sua oikeen mikään vaivaa, pientä ahdistuneisuutta vaan." No niin minäkin sitten ajattelin sen jälkeen, että kyllä se tästä kun puree hammasta yhteen kun joskus vituttaa. Mutta mutta niinkuin tuolla ennenkin kerroin tuntuu, että nyt tullan jakajalle elämässä. Se on nyt joko tai.
Se vähän tuntuu jännältä kun sen mua tutkineen psykiatrin hälytyskellot eivät soineet kun kerroin, että en ole ollut lääkärin edessä sitten vuoden 2004 armeijan lopputarkastuksen. Luulisi että silloin pitäisi ymmärtää, että tuo jätkä ei turhia valittele vaivojaan. Se itsellä on justiinsa myös taakkana avun hakemisessa, kun oikeasti en osaa käydä lääkärissä. En ole koskaan ollut itsenäisesti, koska en ole ollut siten kipeä , että olisin tarvinnut lääkärin apua, varmaan viimeksi alle 15 vuotiaana ja silloin vanhemmat on hoitanut asiat.
Töiden haku mua stressaa suunnattomasti, varsinkin nyt kun kohta valmistun. Kesätöiden ja harjoittelu paikkojenkin haku on ollut ihan täyttä helvettiä aina. töidenteko on ollut mulle ajoittain erittäin vaikeaa. Aivan mitättömistäkin asioista olen tuntenut samanlaista vastuunpainoa kuin joku armeijakunnan johtaja koko joukoistaan. Usein aamuisin tunnen suurta ahdistusta töihin mentäessä, kun pelkään myöhästyväni. Katson jatkuvasti kelloa ja syke lyö. Kertaakaan elämässäni en ole ollut töistä pois luvatta tai sairaslomalla. Olen saanut jollakin verukkeella pyydettyä pekkaspäiviä, että saisin keräillä itseäni rauhassa. Pekkaspäivien pyytämisestä olen usein tuntenut huonoa omaatuntoa. En ole koskaan vielä töistäni myöhästynyt, vaikka olen tehnyt aamuvuorojakin yli 50 km työmatkalalla, mutta siltkin tunnen suurta stressia siitä, että myöhästyn.
Kannustan sua pyytämään apua. Itse aion niin tehdä huomenna aamulla klo 9.00. Nyt olen todella hyvällä tuulella kun tunnen avun olevan lähellä, mutta en anna hyvän olon enää estää avun hakemista, kun kokonaisuus kuitenkin kusee. Mieti niitä kaikkia ihania asioita, joita olet aina halunnut tehdä ja sitä että joskus sinäkin voit toimia vaikka viisaana esimerkkinä lapsille, koska tiedät elämästä monin verroin enemmän kuin keskiverto ihminen. Muista että se kaikki kunnon elämä saatta olla yhden puhelinsoiton päässä. Joten se kannattaa nyt tehdä koska todennäköisesti on elämäsi paras ratkaisu.
Jos haluat keskustella asioista sähköpostitse niin voit kirjoittaa minulle [email protected]
Itselläni on tuo sama homma, ettei ole pahemmin tullut lääkärissä käytyä kun ei ole ollut tarvetta ja siksi se kynnys on nytkin erittäin korkealla...Lääkärissä käyminen hävettää (ei hävettävien vaivojen takia vaan muuten) ja mietin aina sitä, että miten esitän asian niin että lääkäri uskoo mua. Lapsuuden kodista on peräisin sekin pelko, että kukaan ei kuuntele.
Tuntuu, että kaikki muut ihmiset ramppaavat lääkärissä vähän väliä ja milloin mistäkin pikkuvaivasta. Mietin, että saavatkohan he koskaan sellaista kohtelua lääkäriltä, että "ei sua oikeesti mikään vaivaa, tulit nyt kyllä hieman turhan takia"?
Itsekin tuossa juuri laskeskelin, että 7 vuoden työelämässä olon aikana olen ollut sairaana 3 päivää. Ja niistäkin tuntunut syyllisyyttä.
Saan työpaikoilta aina kehuja siitä, että olen hoitanut hommat erittäin hyvin ja tunnollisesti mutta samaan hengen vetoon todetaan aina että olen hiljainen ja vetäytyväinen. Sitten soimaankin itseäni noista negatiivisista kommenteista, eikä positiivisilla ole mitään vaikutusta.
Kaipa tää on jotain kiltteys-syndroomaa.
Mitenköhän saisi lääkärille selitettyä asian niin, että se oikeesti sais kuvan siitä mitä on meneillään..
Mulla kuuluu tähän masennukseen sekalaisia juttuja...ensinnäkin tuo itse masennus eli tulee synkkiä ajatuksia, itkettää, täys arvottomuuden tunne, täysi toimintakyvyttömyys vapaa-aikana, positiivisten tunteiden puuttuminen (mielihyvän, ilon, onnen)...jatkuva ahdistus eli joku ihme pelko koko ajan päällä..pala kurkussa ja sydän hakkaa..lisäksi on sosiaalisten tilanteiden pelkoja, univaikeuksia ja jonkinasteinen syömishäiriö. Tuntuu, että en oikeen osaa tehdä mitään oikein tai elää normaalisti.
Mutta kerrohan nyt saitko aamulla soitettua?
No kyllähän mää soitin tuonne propelliin. Oon aika tyytyväinen, vaikka koville otti. Kävelin ympäri asuntoani puhelin kädessä ja pidin sitä numeroa siinä n. tunnin ajan, aika sama tunne kuin olisin soittanut työpaikkojen perään. Sitten mietin, että se on vaan joku ihminen jossain jolle soitan, eikä sen enempää. Oli kyllä todella mukava naisihminen siellä toisessa päässä. Sanoin vaan, että itsellä on vähän vaikeeta jaksamisen kanssa ja sen jälkeen tämä nainen alkoikin viedä puhelua, mutta antoi minun kommentoida kun minulla oli kommentoitavaa, eli hän osasi tehdä puhumisen helpoksi.
Hän neuvoi ottamaan yhteyttä psykologiin. Kerroin että olin kerran psykiatrin edessä ja että itselle jäi tunne, että ei oltu oikeen samalla aaltopituudella. Hän sanoi, että siinä suhteessa pitää yrittää olla vaativainen, että jos auttava ihminen ei tunnu sopivalta pitää häntä vaihtaa.
Niin kyllä tuntuu, että ihmiset käyvät valittamassa nykyään joka ikistä kynnen halkeamista, mutta eipä ole hyvä tämä toinenkaan ääripää.
Mää ainakin ajattelin kirjoittaa omista tuntemuksista ja oireista paperille, jotta voin antaa sen mua hoitavalle ihmiselle tai pitää sitä itselleni tavallaan "muistilistana", että tulee kerrottua kaikki.
Joo aina minäkin olen saanut kehuja niistä töistä joita oon tehnyt, vaikka välillä tuntuu, että hätäilemiseni ja stressaamiseni laskee työtehoani ja työni laatua huomattavasti. Osaan toisinaan olla aika puheliaskin just esim. töissä, vaikka se tuntuukin usein pelkältä kulissilta jota pidän yllä. Sitten kun tulee se vaikeampi kausi, olen vain hiljaa. Se on kaikkein pelottavinta kun joku kysyy mun elämästä. HÄpeän sitä niin paljon.
Aika samoista oireista kärsin kuin sinäkin kun olen masentunut. Syömishäiriöitä minulla ei ole, mutta muuten. Kun olen masentunut on mielessä jatkuvasti kuinka elämäni valuu hukkaan. En saa mitään asioita aikaan joita haluaisin.
Tuleeko sulle jotain ulospäin näkyviä oireita? Mulla ainakin puhuminen alkaa puuroutumaan kun masentaa. Joudun todella keskittymään puhumiseeni. En ole varma onko se oire, mutta aina kun masennus kausi alkaa, tulee selkääni ja otsaani tulehtuvia finnejä.
Mistä luulet että oireesi on lähtöisin? Itse päädyn pohdinnoissani aina isä-suhteeseen. Tuntuu pahalta, mutta olen usein aika katkera varsinkin isääni kohtaan. Jos siitä pystyisin pääsemään eroon terapialla. Uskon että isäni on kärsinyt aikanaan samoista oireista. Hänellä tämä oireilu on vaan jäänyt täysin hoitamatta. Hän on kai jotenkin kylmettänyt ajan myötä tunteensa. Kyllä hän vieläkin oireilee joka näkyy ulos esim. katkeruutena, turhasta valittamisena, tarpeena hankkia itselleen ihmisiltä omaa mieltä miellyttäviä kommentteja ja pyrkimyksenä päästä pätemään epäoleellisilla asioilla. On hänellä ollut elämänsä aikana muita naisiakin äitini lisäksi. Silloinkin kun olin n. 11 vuotias Lähti hän n.200 km:n päähän yöllä yhden naisen luo pitkän aikaa samalla kun äitini oli yövuorossa. Kun asia tuli meidän lasten tietoon niin tuntui, että koko maailma loppuu. En nukkunut pitkään aikaan kunnolla, varsinkin kun äitini oli yötöissä. Kerran estin isääni lähtemästä kesken yön, kun hän jo luuli minun nukkuvan. Juoksin hänen autolleen, kun hän oli lähdössä. Sen jälkeen hän jätti auton kauemmas ja luuli minun taas nukkuvan, mutta näin taas ikkunasta kuinka hän lähti kävellen autoaan kohti. Juoksin sillonkin perään. Aika satuttavia kokemuksia tuollaiselle pikku pojalle.
No nyt sain ajan itselleni psykologille. Pääsen vastaanotolle jo ensi perjantaina. Toivotaan että tästä lähtisi positiivisempi suunta elämässäni.
Hyvä, että sait omaa asiaasi eteenpäin. Mutta mikä toi on toi "propelli" minne soitit? Joku neuvontapuhelin vai?
En tiedä tuleeko sinäänsä mitään näkyviä oireita masennuksesta...Tosin paino nousee tietenkin kun istuu vaan kotona mussuttamassa herkkuja, eristäydyn kotiin, olen tosi hiljainen ja väsynyt. Sosiaaliset tilanteet kai on vaikeimpia ja kyllä mullakin kuuluu niihin toi puheen sammaltaminen jonka kanssa tulee keskittymiskyvyn puute ja huonomuistisuus. Musiikki on mulle tärkeää ja olen töissä innoissani kun tulee lempibändin biisi radiosta. Mut sit en kuollaksenikaan muista lempibändini nimeä...se tuntuu oudolta ja turhauttavalta.
Kyllä mulla johtuu tää varmaankin kans perhesyistä. Mut toisaalta myös siitä että olen tällainen persoona...pirun herkkä. Olen aina ollut jotenkin omituinen etten ole oikeen koskaan kuulunut mihinkään porukkaan. Pienestä pitäen olen ollut se ainut, joka jätetään leikkien ulkopuolelle. Enkä muista että silloin oisin vielä kokenut kotiolot huonoiksi, että oisin siitä jotenkin oirehtinut.
Mulla on huono äiti-suhde. Äitini on ollut masentunut varmasti vuoskausia, vihainen, katkera, paha suustaan. Äiti ei ole koskaan hakenut mitään apua..ja kun olen tällainen kiltti niin olen oikeastaan ainoa, jota hän saa loukattua ja jonka niskaan voi kaataa oman pahan olonsa. Muut ovat niin vahvoja, että vähät välittävät. Kun olin lapsi, äiti tuli töistä se meni suoraan nukkumaan/makaamaan, oli aina väsynyt ja kärttyinen.
Sieltä ehkä juontaa jatkuva syyllisyys, olen huono kun en pystynyt tekemään äitiä onnelliseksi.
Isä oli aina töissä ja harvoin kotona.
En ole oikeen koskaan oppinut harrastamaankaan mitään, kun olen vain saanut sen kuvan että elämässä käydään töissä ja sitten loppupäivä maataan sängyssä.
Tää sosiaalinen ongelma on lähtöisin varmaankin siitä, kun vanhempi sisarukseni kiusasi mua kotona kun olin teini-ikäinen. Siis ei mitään perus-naljailua mitä sisarusten välillä normaalisti on vaan kiusasi ihan tosissaan sillä tavalla kuin joitain kiusataan koulussa. Pahoinpiteli, haukku ja nälvi jatkuvasti...Sen takia yritin muuttua näkymättömäksi.
Sitä ennen en ollut niin ujo tai sisäänpäinkääntynyt.
Koska perhe-elämä oli niin perseestä niin aikuisena olen hullun lailla takertunut ihmisiin siinä toivossa, että joku voisi mut pelastaa. Ja sitten kun ihmissuhde päättyy tai ei tarjoakaan sitä mitä haluan, niin romahdan totaalisesti. En osaa elää normaalia itsenäistä elämää jotenkin ollenkaan..jouduin olemaan niin omillani lapsuudenkodissa, että nyt koen tarvitsevani huoltajaa..että joku pitäis musta huolta. Tällainen ihminen on aika raskas taakka toiselle osapuolelle parisuhteessa.
En oikein tiedä mitä teen itseni kanssa...kuten sanoin niin tän hetkinen tilanne on ollut päällä yli 2 vuotta mutta voin tällä hetkellä paljon paremmin kuin vaikka vuosi sitten. Silloin itkin vielä ihan joka päivä. Koen siis, että olen parempaan päin menossa.
Tällä viikolla on ollut ihan hyvät fiiliset, ja tuntuu tällä hetkellä siltä, että kyllä tää tästä kunhan noudatan terveellistä ruokavaliota ja liikun. Silti on jatkuvasti sellainen olo, että sellanen ihan tajuton ahdistus/itkukohtaus, odottaa jossain ihan kulman takana...