Pitkä purkautuminen, mut jos joku osais kommentoida. Taustalla nuoruuden juttu, nuorempana oli säätöä erään kanssa, josta ei koskaan tullut mitään, hän lämmitteli pari vuotta. Pörrättiin yhdessä ja petyin ja ihastuin vuoronperään pitkään. Johtui siitä, että mulla oli silloin vielä nuoruuden epävarmuutta ja kokemattomuutta ja ehkä huono itseluottamus, jonka vuoksi sitten luulin muka olevani jotain ihmeellistä, hän kohteli mua niin äärettömän huomaavaisesti, mutta hetken päästä taas olin kuin en mitään, pyöritteli siinä muitakin, mutta sitten taas huomioi, minä petyin ja toivoin, petyin ja toivoin. Lopulta hän lähti ja minä luulin, että sydän särkyi. Luulin olevani ihastunut, mutta nyt myöhemmin ymmärrän, että janosin sitä itseluottamusta, mitä muka häneltä sain. Mitään muuta siinä ei ollut.
Mutta asian tajuamiseen meni vuosia varmaan viisi ja vaati sen oman itseluottamuksen kehittymisen ja kasvamisen ja monta asiaa tajusin ja opin itsestäni. En ole varmaan viiteen kuuteen vuoteen ihastunut, loppujen lopuksi kasvatin vain oman itsetunnon itselleni ja kyse oli juuri siitä. Ymmärsin, mikä siinä aiemmassa jutussa oli minulle tärkeää ja mitä tarvin. Sen jälkeen mulle on olleet miehet tosi hyviä kavereita, tutustun helposti, mutta sitä suurta tunnetta en uskonut enää tulevan, koska tiesin, ettei mun itseluottamus ole kiinni siitä. En kiinnostunut kenestäkään enempää, en uskonut enää kiinnostuvani.
Kunnes nyt sitten vasta "aikuisena", fiksuna ja järkevänä, jos näin voisi sanoa, kävi niin, että ihastuin täysin erääseen ihmiseen jotenkin itsenikin yllättäen. Mietin järjellä, että onko tämäkin taas jotain "omaa kasvamista", että mitä tämä kertoo musta itsestä, mutta selitystä ei vain löytynyt.
Olin varma, että siihen löytyy joku järkevä selitys, ja joskus mietin sitä vieläkin, että mitä hain, mitä en saanut, että voisinko saada sen muualta. En tiedä oliko se sellaista "oikeaa ihastumista". Tuntui vaan niin oikealta. Voisi melkein sanoa, että rakastuin, mutta en sano, koska asia jäi siihen ja en siksi halua käyttää sitä sanaa. Haluan säästää sen jotakin muuta varten, en näin noloja yksipuolisia tunteitani varten tuhlaa sitä. Olisin ollut valmis enempään, mutta asiasta ei tullut mitään, tunne oli täysin yksipuolinen ja hänkin löysi sitten uuden ihmisen. Asia meni ohi ja voisin reilun viiden vuoden ihastumattomuuden jälkeen sanoa, että se kuitenkin tuntui tosi mukavalta huomata, että itsestä löytyy niitä tunteita, mitä ei uskonut pitkään olevan olemassakaan. Tai epäili, ettei sellaisia ihmisiä ole.
Mutta omat tunteet on outoja. Mä en tällä hetkellä luota enää omiin tunteisiini yhtään. Olen jotenkin kerennyt jo ehtiä niin järkeväksi ja aikuiseksi, että ymmärrän asian ylifiksusti ja aikuisesti jotenkin vaikken tiedä siitä mitään, ymmärrän ja hyväksyn kuin joku yli-ihminen, pysyn rauhallisena ja tyynenä, minun luonteeltani aivan käsittämätön reaktio. Olen temperamenttinen tunneihminen, ehkä vähän mustasukkainenkin joskus, en käsitä itsekään omaa viilipyttyolemusta asian suhteen, en luota tunteisiini nyt. En ole pettynyt, enkä surullinen, totesin vain ehkä (muka) järkevästi, että no ei ollut se oikea ja että löytyy uusia. Olin kuitenkin täysin ihastunut, mutta järkevänä ihmisenä menen eteenpäin enkä itke junan perävaloja tietenkään, uusia tulee. Itseluottamus on sellainen, ettei mua hetkauta ihastumisen päättyminen, tai yksipuolisuus. Tiedän järkevänä niin varmasti, ettei mun onni ole siitä kiinni.
Saman tien etsin uusia ihmisiä, tutustuin uusiin ja olen jotenkin täysin avoin kaikelle, valmis enempäänkin heti ja tunnen itseni nyt muka jotenkin valmiiksi mihin vain. Heti tutustuinkin pariin uuteen mukavaan tyyppiin, mistä nyt yhtäkkiä on vaikea mitään sanoa, mutta ei mulla olis mitään vastaankaan, jos tutustuttain paremmin.
Mutta nyt vasta ongelmaan. Hämminki on melkoinen, en luota enää omiin tunteisiin. En ole valtavan ihastumisen jälkeen edes pettynyt, koska olen niin "järkevä" tämän asian kanssa. Kyllähän järki käsittää, että joskus ihastuu ja sattuu ja sitten voi tulla eteen muuta. Olen niin "aikuinen" ja koitan hyväksyä tilanteen niin fiksusti, että järjellä ajatellen tässä ei ole mitään ongelmaa ja kaikki hyvin ja elämä hymyilee. Tunteen puolella taas tiedän olevani temperamenttinen, jotenkin voisin normaalisti uskoa itseni olevan äärimmäisen pettynyt ja pahoillaan, mutta aikuisena ihmisenä ajattelen liian järkevästi. Olen normaalisti tosi tunteella käyvä ihminen, vaikken varsinaisesti jatkuvasti ihastunut, mutta noin arjessa muutenkin. Enkä saa niistä tunteista kiinni vai enkö päästä niitä edes esiin?
Tiedän, miten normaalisti reagoin pettymyksiin, mutta olenko kasvattanut itseluottamuksen jotenkin jo niin kieroksi, etten edes enää pety, vaan haluan olla järkevä? kyse ei ole siiät, että asia olis ollut mulle yhdentekevä millään tavalla.
Tää vaikeuttaa mun ajatuksia sitten kaikesta muustakin, jos en edes muka pety tai ole edes surullinen, en luota sitten muihinkaan tunteisiini enää. Mistähän minä saisin otetta tähän?
Mutta asian tajuamiseen meni vuosia varmaan viisi ja vaati sen oman itseluottamuksen kehittymisen ja kasvamisen ja monta asiaa tajusin ja opin itsestäni. En ole varmaan viiteen kuuteen vuoteen ihastunut, loppujen lopuksi kasvatin vain oman itsetunnon itselleni ja kyse oli juuri siitä. Ymmärsin, mikä siinä aiemmassa jutussa oli minulle tärkeää ja mitä tarvin. Sen jälkeen mulle on olleet miehet tosi hyviä kavereita, tutustun helposti, mutta sitä suurta tunnetta en uskonut enää tulevan, koska tiesin, ettei mun itseluottamus ole kiinni siitä. En kiinnostunut kenestäkään enempää, en uskonut enää kiinnostuvani.
Kunnes nyt sitten vasta "aikuisena", fiksuna ja järkevänä, jos näin voisi sanoa, kävi niin, että ihastuin täysin erääseen ihmiseen jotenkin itsenikin yllättäen. Mietin järjellä, että onko tämäkin taas jotain "omaa kasvamista", että mitä tämä kertoo musta itsestä, mutta selitystä ei vain löytynyt.
Olin varma, että siihen löytyy joku järkevä selitys, ja joskus mietin sitä vieläkin, että mitä hain, mitä en saanut, että voisinko saada sen muualta. En tiedä oliko se sellaista "oikeaa ihastumista". Tuntui vaan niin oikealta. Voisi melkein sanoa, että rakastuin, mutta en sano, koska asia jäi siihen ja en siksi halua käyttää sitä sanaa. Haluan säästää sen jotakin muuta varten, en näin noloja yksipuolisia tunteitani varten tuhlaa sitä. Olisin ollut valmis enempään, mutta asiasta ei tullut mitään, tunne oli täysin yksipuolinen ja hänkin löysi sitten uuden ihmisen. Asia meni ohi ja voisin reilun viiden vuoden ihastumattomuuden jälkeen sanoa, että se kuitenkin tuntui tosi mukavalta huomata, että itsestä löytyy niitä tunteita, mitä ei uskonut pitkään olevan olemassakaan. Tai epäili, ettei sellaisia ihmisiä ole.
Mutta omat tunteet on outoja. Mä en tällä hetkellä luota enää omiin tunteisiini yhtään. Olen jotenkin kerennyt jo ehtiä niin järkeväksi ja aikuiseksi, että ymmärrän asian ylifiksusti ja aikuisesti jotenkin vaikken tiedä siitä mitään, ymmärrän ja hyväksyn kuin joku yli-ihminen, pysyn rauhallisena ja tyynenä, minun luonteeltani aivan käsittämätön reaktio. Olen temperamenttinen tunneihminen, ehkä vähän mustasukkainenkin joskus, en käsitä itsekään omaa viilipyttyolemusta asian suhteen, en luota tunteisiini nyt. En ole pettynyt, enkä surullinen, totesin vain ehkä (muka) järkevästi, että no ei ollut se oikea ja että löytyy uusia. Olin kuitenkin täysin ihastunut, mutta järkevänä ihmisenä menen eteenpäin enkä itke junan perävaloja tietenkään, uusia tulee. Itseluottamus on sellainen, ettei mua hetkauta ihastumisen päättyminen, tai yksipuolisuus. Tiedän järkevänä niin varmasti, ettei mun onni ole siitä kiinni.
Saman tien etsin uusia ihmisiä, tutustuin uusiin ja olen jotenkin täysin avoin kaikelle, valmis enempäänkin heti ja tunnen itseni nyt muka jotenkin valmiiksi mihin vain. Heti tutustuinkin pariin uuteen mukavaan tyyppiin, mistä nyt yhtäkkiä on vaikea mitään sanoa, mutta ei mulla olis mitään vastaankaan, jos tutustuttain paremmin.
Mutta nyt vasta ongelmaan. Hämminki on melkoinen, en luota enää omiin tunteisiin. En ole valtavan ihastumisen jälkeen edes pettynyt, koska olen niin "järkevä" tämän asian kanssa. Kyllähän järki käsittää, että joskus ihastuu ja sattuu ja sitten voi tulla eteen muuta. Olen niin "aikuinen" ja koitan hyväksyä tilanteen niin fiksusti, että järjellä ajatellen tässä ei ole mitään ongelmaa ja kaikki hyvin ja elämä hymyilee. Tunteen puolella taas tiedän olevani temperamenttinen, jotenkin voisin normaalisti uskoa itseni olevan äärimmäisen pettynyt ja pahoillaan, mutta aikuisena ihmisenä ajattelen liian järkevästi. Olen normaalisti tosi tunteella käyvä ihminen, vaikken varsinaisesti jatkuvasti ihastunut, mutta noin arjessa muutenkin. Enkä saa niistä tunteista kiinni vai enkö päästä niitä edes esiin?
Tiedän, miten normaalisti reagoin pettymyksiin, mutta olenko kasvattanut itseluottamuksen jotenkin jo niin kieroksi, etten edes enää pety, vaan haluan olla järkevä? kyse ei ole siiät, että asia olis ollut mulle yhdentekevä millään tavalla.
Tää vaikeuttaa mun ajatuksia sitten kaikesta muustakin, jos en edes muka pety tai ole edes surullinen, en luota sitten muihinkaan tunteisiini enää. Mistähän minä saisin otetta tähän?
Vastaukset 10
Vanhimmat
totuuta niin joutuu pettymään aina ihmis-suhteissä elämä voi joskus olla kovaa jos ei pidä varaansa siinä kenet läheleen päästää ja jos helposti antautuu toiselle niin toinen ei vältämättä osaa arvostaa sitä toisen osoitamaa rakkautta
haaste ihmis-suhteissa on se valtti ja maltti
mihin tuo liittyy? Kyllä minä totuuden osaan kohdata. liiankin hyvin tai järkevästi, on elämä näyttänyt jo niin monta muutakin vaikeaa puolta. Ongelmana onkin juuri se pettymysten, ihmissuhteiden, huonojen asioiden ylittäminen ja vain järkeily. Mä en pelkää päästää ihmisiä lähelle, ei se sitä ole. Enkä ymmärrä miten tuo antautuminen liittyy nyt asiaan, ei tässä ollut kyse kuin yksipuolisista tunteista, joiden lasahtaminen teki oudon reagoimattomaksi. Valtti ja maltti, mitä ne nyt tuohon liittyy. En saanut tuostakaan pointtia yhtään.
et anna sille toiselle liikaa vaan käänät sen asian niin että se toinen juoksee sun perässä jos se on valmis tekemään uhrauksia sun takia sillon kysymys ei oo yksipuolisesta rakaudesta on hyvä osaa suojella itseään sillä että ei ihan heti mee sen toisen pillin mukaan tai anna itseään hyväksi-käyttää pieni haaste voi saada toisen oikeesti kiinostumaan kun huomaa että sitä ei saakaan niin helpolla ;D
kiitos pointista. Mutta ei ole enää ketään. Koko asiaa ei enää ole. On vain minä ja omat ajatukseni ja ihmettelyni mun oudoista tunnereaktioista.
Ei aikuisena nyt enää järkevyydellä ala mihinkään kissa-hiiri leikkiin. Ne on nähty. En perässäjuoksemiseen enkä juoksutukseen. En tarvi haasteita, enkä temppuilua enkä halua aiheuttaa sellaista. Ajattelen asioita vähän enemmältikin kuin ihan sellaisena valtataisteluna, että kumpikas täs nyt on tänään niskan päällä ja kumpi huomenna. En suostu sellaiseen. Eikä asioista tarvi tehdä mun mielestä vaikeita.
En usko, että lopulta ihmisen kiinnostuminen on kiinni jostain juoksutuksesta tai perässäjuoksemisesta. Haluan ajatella, että ihmisessä on ihan normaalimmallakin tavalla kyllä ainesta kylliksi puolin ja toisin.
No tässä tää mun järkevyys taas.. :) Tuskin osaan edes mitään romanttisia keekoiluja, mitä pitäisi.
On se hyvä olla suojamuuri tavallaan niinkuin sinulla on. Sitten kun on jotain vakaata suhdetta niin anna tunteille aikaa, kyllä niitä ilmaantuu...
Ja siis jos on nyt suhde niin ajan kanssa uskaltaa ehkä luottaa paremmin...
En ole varma oliko vai ei suhdetta tekstistä päätellen.
teksti.
Olen vaille 30-vuotias mies ja aina ollut se järkevä ihminen. Tunteita olen suorastaan joutunut "opettelemaan" mutta nyt ne ovat pelottavasti häviämässä.
En tiedä mistä se johtuu...valinnan pelosta ehkä tai että kun on huonoja kokemuksia ettei jaksa yrittää?
Vähän kuin kaivo tyhjenisi vähitellen ja sitä joutuu laskemaan ämpärinsä alemmas ja alemmas kun niitä tunteita etsii.
Pahinta on se etten enää tunnu välittävän. Se ettei asiat enää tunnu ja niiden jäädessä taakse en tahdo edes muistella.
Kaikkein karmeinta on unohtaminen ja että se ei tunnu missään.
Yleensä olen kovin viisas näissä asioissa mutta nyt olen todella ymmälläni. Ehkä sain jossakin vaiheessa kolhun liikaa ja aloin elämään jotenkin siten että mikään ei kosketa tai tunnu oikeastaan miltään.
ap on mies.
Ihminen vastamaan sinulle ylensäkään yhtään mitään.
Mutta tuli ensinmäisenä sellainen tunne .
Että olet tunne-ihminen kaiken järkeilyn ja järkevän ihmisen käytöksestä huolimatta.
Olet kokenut elämäsi aikana liian paljon lyhkäsiä suhteita jotka eivät ole johtaneet mihinkään ,sellaiseen pysyvään ja turvalliseen tuottavaan parisuhteeseen jossa olisit ollut onnellinen.
Olet tunteittesi kanssa juuri nyt hieman "hukassa" ,kuten kerroitkin ja käyt tavallaan ITSESI KANSSA KESKUSTELUA miksi näin on.
Se että ihastuit syvästi toiseen ihmiseen ja petyit siinäkin ,vaikka kerrot että "ei se tuottanut pettymystä jälkeinpäin " ..siihen en voi uskoa ,koska et ole antanut varmaan itsellesi lupaa surra ja tuntea pahaa-oloa ,
Onhan se tavallaan liian järkevää ja turhaa.
Kuitenkin ihmisellä on tunteet ja jokainen suree omalla tavallaan ,epäonnistumisiaan ja vastoinkäymisiään. joku purkaa ikävää töihin joku alkoholiin ,ja sun tapauksessa se voisi olla ,,itsesuojelu eli haluaat kovettaa sydämesi ja jatkaa matkaa ,ihan kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan.
Se että näyttää heikot ja huonot puolet myös itsestä ja itkee välillä ei tee itsetä heikompaa ,kuin sellainen joka pitää pokkaa koko ajan .
elämässä tulee eteen PYSÄKKEJÄ ,milloin on käytävä läpi hieman omaa elämäänsä ,tehdä RAPORTTI itselle tavallaan.
Mikä tekee minut onnelliseksi ,mitkä asiat siihen kuuluvat ,mitä toivoisin parisuhteelta ,ihmiseltä jnka kohtaisin jne...
Se mitä itse haluaa ,ja toivoo on parasta lääkettä kuitenkin ..unohtamatta sitä tosi-asiaa ..kun rakkastuu ja on avoin toiselle ,,on siinä silloin myös haavoittumisen vaara.
en ole kokenut oikeastaan yhtään kunnollista suhdetta ja muutaman huonon suhteentekeleen ja paljon turhia toiveita ja joitakin tapauksia missä olen joutunut valitettavasti myöntään, että vaikka haluaisin, en löydä toista kohtaan sitten niin läheisiä tunteita kuin toinen olis halunnut :). Se nyt ei tee kenestäkään vielä mitään pettynyttä korppua.
Olet väärässä siinä, et olis ollut paljon lyhkäsiä onnettomia suhteita. Paljon on tuttuja ja olen mielestäni ihan onnellinen.
Joo jotenkin mä ajattelen järkevästi, että ei kannata surra. Enkä edes oikein osaa sitten. Pitäisikö edes? En koe pitäväni pokkaa, sehän vaatisi jotain energiaa. olen etsinyt sellaistakin tunnetta, muttei vaan ole tullut.
Mä kyllä itkenkin välillä ja helposti ja vuolaasti, ihan vasta taas itkin kuin puro, kyse oli kyllä aivan eri asiasta.
Mä olen ihminen joka ei itke siitä, kun seinät kaatuu päälle ja maa nielee. Mä itken sitten kuin joki, kun joku tulee ja sanoo yhdenkin lohduttavan sanan. Mun tunteet menee siitä yli. Tai en helposti itke, jos mua sattuu tai satutetaan, mutta jos joku antaa myötätuntoa, siihen repeän.
Pari tosi vaikeeta elämäntilannetta läpikäyneenä jälkeenpäin en voinut käsittää miksen osannut hakea tukea mistään, jälkeenpäin sitä ei käsitä.
Muutamavuosi sitten yhden tosi shokeeraavan perheasian jälkeen mietin, että miksi sitä on jossain tilanteessa niin auto-ohjauksella, että vasta jälkeenpäin monesti tajuaa, miten olis tarvinut vaikka mitä, mutta kun sitä ei siinä tilanteessa osaa, eikä tajua.
Mä en oikein halua ajatella asiaa siltä kannalta, että haavoittuu pahasti, ajattelisin, että saa kokea erilaisia asioita. Ei niihin lopulta haavoitu, jos ei päästä itseään katkeroitumaan. Ja kun (järjellä taas) jos toinen ei ole sulle hyvä, asia ei voi olla hyvä. Eli sitä haavoittuu korkeintaan suhteessa niihin omiin turhiin kuvitelmiin, ei siihen todellisuuteen, joka voi olla huonoakin.
Ja koska mä en usko, että rakastuminen on tahdon asia lopulta, en usko, että kukaan tahallaan voi aiheuttaa toiselle kärsimystä. Ei rakastamista voi pakottaa. Eli joskus voi surra asioita, mutta on silti jotenkin musta kaunista, että katsoo asiat asioina ja myöntää jos se ei ollut sitä mitä halusi. Siinä on kuitenkin sellainen toivon olo, että aina on mahdollisuus löytää sitten sitä muuta, parempaa, mitä tarvii. Ja jotenkin tosi kaunista rehellisyyttä on sekin, että jos ei tunne aidosti, myöntää sen. Se voi tehdä kipeää, mutta ei totuus lopulta loukkaa ketään enempää kuin valheessa eläminen. Siksi en lopulta halua ajatella, että haavoittuu, joskus kirvelee kovasti kun kasvaa asioista yli, mutta kenties se vahvistaa.