Olen 20-vuotias miehenalku, joka on sairastanut masennusta noin 5 vuotta ja kärsinyt ahdistuksesta 4 vuotta. Tällä hetkellä syön Cymbaltaa sekä Oxamiinia sekä käyn kerran viikossa (joskus saattaa olla kerran kahteen viikkoon) terapiassa.
Itsemurha on pyörinyt viimeisen viikon ajan erittäin voimakkaasti mielessä. Perhe on ainut asia, joka on pitänyt minut elossa viime vuodet sillä en heidän haluaisi kokevan läheisen itsemurhaa. Nyt kuitenkin tämäkin asia näyttää menettäneen merkityksensä, haluan vain pois. Tunnen, ettei ole yhtään mitään syytä miksi haluaisin enää yrittää jaksaa kauempaa. Päätin, että lopetan elämäni 15 päivä eli viime torstaina. Kirjoitin kirjeet, tein pienen videon jossa on kuviani elämän varrelta ja asioita joita haluan sanoa, hävitin mm. kirjoitelmiani joita en haluaisi kenenkään lukevan kuoltuani ja tietokoneelle asetin salasanat ettei tavallinen tallaaja pääse tiedostoihini käsiksi. Otin repun jonne laitoin kirjeen viranomaisille, henkkarit auttamaan tunnistamisessa sekä asunnon avaimet. Tämän jälkeen lähdin kävelemään lähellä sijaitsevalle junaradalle. Siellä sitten seisoin sillalla ja katselin alla menevää junarataa. Päässä ei oikeastaan pyörinyt minkäänlaisia ajatuksia enkä tuntenut pelkoa. Siitä huolimatta pystyin vain katselemaan junarataa, enkä menemään sinne. Lopulta lähdin kävelemään takaisin kämpälle.
Nyt olo epätoivoinen ja pettynyt. En pystynyt edes tappamaan itseäni, olen umpikujassa. Ehkä olen pelkuri, luuseri ja ties mitä tai sitten en ollut vain valmis vielä kuolemaan? Ajattelen vain koko ajan kuinka saisin itseni hengiltä ja olo on täysin lamaantunut. Tuntuu, etten pysty tekemään enää yhtään mitään. Miten etenen?
Jos kerron terapeutilleni mitä olen miettinyt ja mitä meinasin tehdä, miten hän tulee luultavasti reagoimaan asiaan? Tarkoitan, etteihän sentään ambulanssisedät tule pian hakemaan ja vie osastolle. Olen kyllä miettinyt sitäkin vaihtoehoa, mutta se tuntuu vain niin huonolta vaihtoehdolta sekin.
Itsemurha on pyörinyt viimeisen viikon ajan erittäin voimakkaasti mielessä. Perhe on ainut asia, joka on pitänyt minut elossa viime vuodet sillä en heidän haluaisi kokevan läheisen itsemurhaa. Nyt kuitenkin tämäkin asia näyttää menettäneen merkityksensä, haluan vain pois. Tunnen, ettei ole yhtään mitään syytä miksi haluaisin enää yrittää jaksaa kauempaa. Päätin, että lopetan elämäni 15 päivä eli viime torstaina. Kirjoitin kirjeet, tein pienen videon jossa on kuviani elämän varrelta ja asioita joita haluan sanoa, hävitin mm. kirjoitelmiani joita en haluaisi kenenkään lukevan kuoltuani ja tietokoneelle asetin salasanat ettei tavallinen tallaaja pääse tiedostoihini käsiksi. Otin repun jonne laitoin kirjeen viranomaisille, henkkarit auttamaan tunnistamisessa sekä asunnon avaimet. Tämän jälkeen lähdin kävelemään lähellä sijaitsevalle junaradalle. Siellä sitten seisoin sillalla ja katselin alla menevää junarataa. Päässä ei oikeastaan pyörinyt minkäänlaisia ajatuksia enkä tuntenut pelkoa. Siitä huolimatta pystyin vain katselemaan junarataa, enkä menemään sinne. Lopulta lähdin kävelemään takaisin kämpälle.
Nyt olo epätoivoinen ja pettynyt. En pystynyt edes tappamaan itseäni, olen umpikujassa. Ehkä olen pelkuri, luuseri ja ties mitä tai sitten en ollut vain valmis vielä kuolemaan? Ajattelen vain koko ajan kuinka saisin itseni hengiltä ja olo on täysin lamaantunut. Tuntuu, etten pysty tekemään enää yhtään mitään. Miten etenen?
Jos kerron terapeutilleni mitä olen miettinyt ja mitä meinasin tehdä, miten hän tulee luultavasti reagoimaan asiaan? Tarkoitan, etteihän sentään ambulanssisedät tule pian hakemaan ja vie osastolle. Olen kyllä miettinyt sitäkin vaihtoehoa, mutta se tuntuu vain niin huonolta vaihtoehdolta sekin.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Onnittelut sinulle, olet elossa! Sinua varjeltiin tekemästä itsellesi pahaa!Ota vastaan kaikki hoidot, jotka voit saada ja sinulla on oikeus saada kaikki mahdollinen apu, vaadi sitä! Onko sinulla ystäviä? Ethän käytä alkoholia, se lisää masennusta ja tekee muutenkin psyykelle pahaa ja koko ihmiselle.Olet niin nuori, että tämä saattaa olla sellainen aikuistumiskriisi, joka helpottaa muutamassa vuodessa.Meillä on sinua muutaman vuotta vanhempi poika, hän käyttää masennuslääkettä. Alle kaksikymppisenä oli paniikkihäiriö-tyyppisiä oireita ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, masennusta myös.Nyt hänellä on elämä ihan ok.tyttöystävä ja töissä. Lääke menee edelleen pienenä annoksena.
Jos poikamme olisi tehnyt itselleen jotain, koko meidän perheen elämä olisi luhistunut siihen!!!!
Veljeni,alkoholisoitunut, ahdistunut, masentunut, teki itsemurhan pitkien, rajujen ryyppykausien jälkeen.Hän oli minulle rakkain veli, minun pikkuveljeni.Tiedätkö kuinka kauhea tuska ja suru se oli meille sisaruksille.Onneksi vanhempamme eivät olleet enää elossa, se olisi ollut heidän loppunsa. Sinua paljon vanhempi. Älä sinä rakas ystävä tee itsellesi mitään. Toivoa on! Elämä voi muuttua!
Minusta on tärkeää kertoa terapeutille aikomuksistasi, kannattaa olla avoin terapiassa, silloin saat siitä parhaan hyödyn.En usko, että sinua pakolla viedään mihinkään.Luulen, ettei heillä ole oikeuttakaan. Voithan kokeilla osastoa, tai jotain päiväosastoa, mutta siihen terapeuttisi osaa ottaa parhaiten kantaa.
Toivon suojelusenkeleitä elämääsi edelleen. Olet arvokas ihminen ja elämä on ainutkertainen annettu lahja, ethän heitä sitä menemään! Kaikkea hyvää toivon sinulle, vielä se aurinko paistaa sinunkin elämääsi.
Joo, ittekkin kärsin 2 ja ½ vuotta vakavasta masennuksesta. Itsemurhaa pahimpina aikoina mieitin erittäin vakavasti. Tapana oli tähtäillä ladatulla pienoiskiväärillä päähän aina iltaisin ennen nukkumaan menoa. Mutta onneksi parannuin. Nykyisin olen ihan terve, ja enkä aio enää koskaan masentua.
Kirjoituksesi pisti ajattelemaan, oon ollu vähän vastaavassa tilanteessa, tosin mittaillut keittiöveitsen kanssa ranteitani suihkun lattialla. En kuitenkaan pystynyt viiltämään valtimoita auki, tuntui kuin jokin olisi estänyt muuttamasta ajatuksia teoiksi. Multa kysyttiin sen jälkeen, miksi olisin tappanut itseni. Mulla oli päällisin puolin elämä suhteellisen kunnossa, ainoastaan ystäviä ei ollut. Sosiaalinen elämä oli mulle pelkkä haave. Kuitenkin ulkopuolisten silmissä elämäni oli "kunnossa", enhän minä saa itseäni tappaa... kiittämätön kakara.
Tahtoisin mielenkiinnosta kysyä, onko sulla muita syitä lopettaa elämäsi kuin tuo ahdistus ja masennus?
Itse luulin, että pystyisin tappamaan itseni ilman vaikeuksia ja minulla oli pitkään ollut todella selkeät suunnitelmat miten kaikki menisi. Noh, tässä vielä ollaan...
Noh onhan tässä kaikenlaista. Nyt kävi niin, että en enää kykene hoitamaan koulua, joudun jäämään sairaslomalle tai lopettamaan kokonaan tältä ja kokeilla uudelleen ensi syksynä. Aloitin tänä syksynä yliopistossa. Lukion viimeisen vuoden ja kirjoitukset vedin käytännössä tekemättä mitään, koska en siihen kyennyt. Tämän jälkeen välivuosi ja luulin, että pystyn opiskelemaan taas, mutta toisin kävi. Nyt vain kusessa koulun kanssa ja tämä varmaan oli vika niitti tuossa hetki sitten. Tunnen epäonnistuneeni, olevani luuseri ja heikko.
Tämän lisäksi, minulla ei ole ystäviä (vastaus fsdafdsafdsf:n viestiin samalla), sosiaalisten tilanteiden pelkoja, väsymystä, nukkumisvaikeuksia, erittäin huono itsetunto (jonka takia en mm. pysty seurustelemaan) ja muuta tälläistä pientä.
Oletko miettinyt vielä itsesi tappamista? Entä miten muuten olet voinut tuon jälkeen?
Tuo sinun tarina kuulostaa kyllä hämmästyttävän paljon minun "seikkailuiltani". Koin masennuksen pohjan yliopisto-opintojen ekana syksynä, lekuri kirjoittikin sairaslomaa mulle lähinnä sen takia ettei Kelan tukia vietäisi heikon opintomenestyksen takia. Kirjoitukset meni aikoinaan penkin alle, onneksi minun ala oli sellainen johon pääsin huonommillakin papereilla sisään. Kandin tutkinto tuli ihmeen kaupalla kolmessa vuodessa ja nyt mietin mitä haluaisin töikseni tehdä...
Masennus on ollut taustalla kaiken aikaa, pari ajanjaksoa on ollut kun olen voinut paremmin. Kuitenkin aika räjähdysherkkää ollut tämä elämä koko ajan. Itsemurha-ajatuksia mulla on edelleen, vaikkei oo stressiä suorittamisesta enää kun en opiskele. Silti tuntuu että on jonkinlainen väliinputoaja elämässä. Unenpäästä on tosi hankala saada kiinni, yksinäisyys tuntuu olevan ainoa ystävä.
Toivottavasti saat vielä selvyyden opintoihisi. Rankkaa se on, suorittamista ja taistelua. Varsinkin masentuneelle. Täytyy yrittää ottaa pientä etäisyyttä arkeen ja tarkastella tilannetta uudessa valossa. Se on ollut mulla ihan toimiva ratkaisu (sikäli kun tässä elämäntilanteessa voi oikein toimia).
kuulostaa pahalta. ja huonolta. minä tiedän ettei tuollaisessa tilanteessa paljoa kiinnosta se mitä voisi olla kolmen tai viiden vuoden päästä, kun monesti tuntuu jo siltä että tuleva iltakin on liian kaukana ja on liian raskasta jaksaa sinne asti.
Minusta sinulla on kuitenkin vielä jotain toivoa, koska et tappanut itseäsi. Hyvä että ajattelet perhettäsi, mutta...ajattele ennenkaikkea itseäsi. Sinulla on oikeus saada hoitoa.
Sain itse juuri masennusdiagnoosin. Minulla ei tällä kertaa kerennyt mennä niin huonoksi kaikki asiat... mutta haluan vain sanoa että että ...no, jos sinulla olisi jalka poikki, menisit ilomielin lääkäriin. nyt on vain "mieli" poikki, kyllä silloinkin voi mennä lääkäriin. Kyllä, luin että käyt siellä terapiassa, mikä on huippujuttu, mutta suosittelen myös kertomaan sille terapeutille mitä OIKEASTI pään sisällä tapahtuu, eihän se voi muutan neuvoa/auttaa.
Ja ...no, mitä itse olen ajatellut kun on superpaskaa: tästä ei mennä kuin ylöspäin.
puhu terapeutille, sitä varten ne on :)
voimia ja halaus.
Puhu ystävälle! sellaiselle ystävälle jolle voit vuodattaa sydäntäsi ja hän tekee sinulle samoin! ja ystävä ei myöskään hommaa sulle valkotakkisia kavereita :-)
Minulla on sinua hiukan vanhempi lapsi. Jos hän tekisi itsarin, en tiedä miten selviäisin siitä. Sydämeni särkyisi.
Kuules, tuolla taivaassa on Jumala, jolle sä voit kertoa sun tuskasi. Hän on luvannut auttaa sitä, joka häneen turvautuu. Olen itse kokenut täysin pimeessä tilanteessa Hänen apuaan, kun vain käännyin Hänen puoleensa.
Joo, ittekkin kärsin 2 ja ½ vuotta vakavasta masennuksesta. Itsemurhaa pahimpina aikoina mieitin erittäin vakavasti. Tapana oli tähtäillä ladatulla pienoiskiväärillä päähän aina iltaisin ennen nukkumaan menoa. Mutta onneksi parannuin. Nykyisin olen ihan terve, ja enkä aio enää koskaan masentua.
--
Ja vielä lisäisin tolle suvituuli61:elle jonka viesti pisti vihaksi, että mitään vitun jeesusta ei ole. Mee helvettiin noitten uskosasisoitten kanssa, jeesus on sairas sadistinen paskakasa, joka ei halua, kuin pahaa ihmiselle.
Kannattaa rukoilla, olen sen saanut itse kokea.
Sälli näyttää tietävän, että Jeesus voi auttaa, kun noin kovin hyökkää tuon kirjoittajan neuvoja vastaan. Jokainen ihminen kaipaa Jumalaa elämäänsä, tiodosti hän sitten sen tai ei.Tosin uskova ihminen voi masentua ihan samoin kuin muutkin. Se on enempi kiinni ihmisen psyyken rakenteesta, siinä missä toinen masentuu, toinen mennä porskuttaa.
Nuoren ihmisen ei tarvitse murehtia opiskelujen siirtymistä.Opiskelua voi jatkaa vaikka koko elämän. Ja nyt on aika miettiä, ovatko opiskelutavoitteet omia vai ehkä toisten toiveita. Tuossa iässä on aika vaikea tietää, miksi haluaa tulla "isona".
Ei, mä en mee helvettiin, vaan taivaaseen :)Tuutsä mukaan?
Olen sinua kaksi kertaa vanhempi,mutta ajatuksesi tuntuivat tutuilta. Masennuksesta ja ahdistuksesta ei ehkä koskaan pääse erilleen, mutta elämä voi silti tarjota hienoja mahdollisuuksia. Tuntuu lohdulliselta, että et halua tuottaa toisille tuskaa.
Ei sinua ambulanssisedät tule hakemaan, vaikka kerrot rehellisesti kaikesta terapeutille. He ovat kyllä kuulleet kaikenlaista.
Mikä tahansa ratkaisu on parempi kuin itsemurha.
Ainakin minä olen päättänyt katsoa tämän filmin lopuun asti, mitä elämäksi kutsutaan.
Voimia sinulle.
Poden eturauhassyöpää.Mulla on kolme virtsapussia,yksi virtsarakosta kaksi munuaisista yöt menee joka toinen tunti pusseja tyhjentäessä.Itsemurha on mielessä.Kun vaan keksisi keinon.
Voi tuska, on sinulla rankka tilanne. Voi kun kestäisit tämän työlään ja varmaan kivuliaankin vaiheen. Mitenhän on apujen laita ja miten asut.. Ihan vetää hiljaiseksi. Halusin jotakin kirjoittaa, että tiedät että 'sinut on nähty'. Viestisi on luettu. Rukous.