Onko täällä muita, jotka ovat yrittäneet päästä ujoudesta eroon näillä hengitysharjoituksilla, ajattelutavan muutoksilla, keskusteluterapialla ja muilla nyt muodissa olevilla "pehmeän tien" hoidoilla? Minulla ne eivät ole auttaneet. Seuraava keino olivat sitten nämä SSRI-lääkkeet, jotka kyllä auttoivat jonkin verran pelkoihin, mutta eivät tarpeeksi ja tuli paljon sivuvaikutuksia. Nyt olen löytänyt pahoihin tilanteisiin täsmäavun rauhoittavista lääkkeistä. Niitä syön pienellä annoksella ennen uuteen ryhmään menemistä, sukujuhlissa ja uusia ihmisiä tavatessa. Ennen olin ihan lukossa näissä tilanteissa ja pakeninkin välillä paikalta. Nyt olen jopa "ylirohkea", eli höpöttelen mitä sylki suuhun tuo, vaikka ihmiset ovat täysin vieraita. Parempi näin päin. Sitten kun olen tutustunut ihmisiin lähemmin, pystyn olemaan ilman lääkettäkin. Vaikka rauhoittavia lääkkeitä paljon parjataan ja lääkärit työntävät SSRI-mömmöjä, niin kiistaton apu näistä napeista on ainakin itselleni ollut sosiaalisten estojen purkamiseen. Viinan tielle en ole halunnut lähteä.
Olenko ratkaissut ongelman liian helposti? Miten te muut, sortuisitteko nappien tielle, vai muuttaisitteko itseänne sinnikkäästi ulospäinsuuntautuneiksi?
Olenko ratkaissut ongelman liian helposti? Miten te muut, sortuisitteko nappien tielle, vai muuttaisitteko itseänne sinnikkäästi ulospäinsuuntautuneiksi?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mäkin joudun varmaan kohta hakemaan jotain mömmöjä kun kaikki sosiaaliset tilanteet jännittää ihan liikaa. Kännissä pystyy kyllä hyvin hoitamaan ravintolareissut yms. mutta kun esim. töissä ei oikein pysty jurrissa käymään.
Olen käyttänyt ssri- tai snri-lääkkeitä reilut pari vuotta. Kyllähän ne auttoivat. Ehkä niiden avulla tein elämässäni suuren muutoksen. Kävin suunnilleen läpi kaikki paikat, joissa en juurikaan aiemmin ollut uskaltanut yksin käydä. Mainitaan mm. elokuvateatteri, baari ja kauppakeskukset.
Nyt on mennyt pari kuukautta hyvin vähällä määrällä, enkä tiedä onko se enää ollenkaan hoitoannos. Haluan luopua vaikka pikku hiljaa näistä tropeista. Myös Opamoxeja olen käyttänyt harvemmin keskustassa/koululla, kun on ollut ahdistusta ja sosiaalista pelkoa.
Ei minusta ole tullut ylirohkeaa, mutta koen kehittyneeni jonkin verran. Tehtävänäni on nyt altistaa itseäni pelottaviin tilanteisiin. Nyt on sen aika, koska haluan muuttua sosiaalisemmaksi ja rohkeammaksi.
Henkilökohtainen keskusteluterapiani taitaa olla harvenemassa, koska ei ne tapaamiset oikein enää vie minua eteenpäin. Olenkin löytänyt minulle sopivan vertaistukiryhmän, jossa tällainen sosiaalinen jännittäjä/häpeäpersoona joutuu todenteolla panemaan itsensä likoon ihmisten parissa. Muutos ei tapahdu hetkessä, koska olemme jatkaneet näillä malleja jopa lapsuudesta saakka. Lisäksi meille on tyypillistä se, että tarraudumme vaikeuksiimme. Mutta uskon, että ne ovat avattavissa, mikäli henkilö on valmis muutokseen ja vastuun ottamiseen.
On aikas normaalia että nuorempana on ujompi tai varovaisempi ym. Ei ole silloin kokemustakaan ihmisistä aina kaikilla ja varsinkaan niitä parempia vielä. Mutta kun kolmeenkymppiin pääsee niin puhe sujuu ehkä paremmin niilläkin jotka ei lääkkeitä ota, mutta miksi pitäisi olla mikään ison yleisön edessä pälpättäjäkään
Enkä uskalla sanoa missään mitään, pitää kai alkaa nappailemaan jotain tabuja, että irtoaisi sanakin.
superujo, en vain sanaa suustani missään. Kahden kesken pärjään ihmisten kanssa vielä jotenkin, mutta porukoissa ei tule kertakaikkiaan mitään. Millaisiahan sivuvaikutuksia noista lääkkeistä olisi? Harmi vain kun syön jo nyt epilepsia lääkkeitä...
Jos puhutaan jännittämisestä sairautena, ei taatusti ole kyse siitä, että pitäisikään olla mikään suuren joukon edessä pölpöttäjä. Mehän taistelemme jatkuvasti ihan normaaleiden arkiaskareiden kanssa, kuten vaikka kaupassa käynti, tai ruokailu yleisellä paikalla. Ne aivan yksinkertaiset tilanteet voivat aiheuttaa niin sietämättömiä oireita, että niitä moni jopa pakenee, tai sitten joutuu sietämään tärinää, punastelua, lihasten nykimistä ja muita hallitsemattomia liikkeitä, ja kokemaan niin suurta häpeää, millaisesta ns.normaalia jännitystä kokeva ei tiedä mitään. Sitä ei voi ymmärtää, ennenkuin itse kokee sen rajoittavuuden. Eli eivät jännitysoireita sairastavat oleta ensisijaisesti tulevansa puhujiksi tai esiintyjiksi. He haluavat vain kyetä elämään edes jotenkuten normaalia elämää, eivätkä olla jännitysoireidensa vankeja! Sitäpaitsi ujous ei ole välttämättä yhtä kuin jännittäminen. Jännittäminen on paljon kokonaisvaltaisempaa, ja siinä on usein kyse liiallisesta kontrollin tarpeesta, ja muista kahlitsevista ajatuksista.
Jännittämisestähän tässä varmaan oli kyse, vaikka ujous nimitystä onkin käytetty. Onhan niillä jonkinasteinen yhteys. Ujous sanana on vaan niin paljon laajamerkityksellisempi, ja sitä käytettäessä tietämätön voi ajautua harhaan, eikä käsitä ongelman vakavuutta. Ei varmaan kukaan kuitenkaan rauhottavia lääkkeitä söisi ilman kovia pelkotiloja, eikä niitä edes saa helpolla, joten vakavasta asiasta täytyy olla kyse silloin. Onkohan kirjoitukseni vähän sekava...Hain siis takaa sitä, että tuntui kuin nimimerkillä "tuota" kirjoittanut ei olisi käsittänyt ongelman suuruutta. Hän ei taida käsittää miksi jännittäjät syövät lääkkeitä: siksi että elämästä tulisi elämisen arvoista. Ymmärrän kyllä, että asiaa ei voikaan täysin ymmärtää, ellei sitä itse ole kokenut, ja että ulkopuoliselle nuo kaikki oireet näyttäytyvät varmaan aika vähäpätöisinä, mutta jännittäjälle itselleen ne ovat voimakas kahle.
ihminen ei saisi olla oma persoonansa, miksi sinun tulisi muuttaa omaa ajatus- ja tunnemaailmaasi kemiallisesti?
Siksikö, että olisit ehkä suositumpi ja enemmän äänessä. Olisitko silloin tyytyväinen itseesi? Onko nykyinen yhteiskunta luonut meille tälläisen "ihannemalli ihmisen" vai onko sellainen ihminen sinun ihanteesi, mielikuva menestyvästä ihmisestä, johon meidän kaikkien pitää pyrkiä ja jota tulee tavoitella.
Mistä sinä tiedät ovatko äänekkäät ja paljon kavereita omaavat onnellisempia ja iloisempia tai että nauttivatko he elämästä enemmän kuin sinä.
Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että ujous olisi sairaus, sillä sairaathan vain syövät lääkkeitä, vai olenko minä ymmärtänyt väärin mitä sairas tarkoittaa. Mielestäni on käsittämätöntä, kun lukee miten paljon ihmiset käyttävät näitä mielialalääkkeitä... miksi meillä menee näin helevetin huonosti? Mutta ei kai sitä tarvitse enää ihmetellä, jos jokaiseen ongelmaan annetaan tabletti, katsotaan poistuuko ongelma, jos ei niin annetaan jotain muuta läkettä.
Pelottaa ihan oikeasti ajatella mihin me olemme menossa, jos tällä hetkellä vähintään joka viidestoista vastaantulija Suomessa ei tule toimeen omien ajatustensa ja tunteiden kanssa ilman, että niitä pitää "hallita" lääkityksellä.
Osuit asian ytimeen. Itsekin jokapäiväistä elämää häiritsevistä jännitysoireista kärsivänä tiedän tasan tarkkaan mistä kirjoitat.
Olen ollut ongelman kanssa tekemisissä kouluterveydenhoitajan, terveyskeskuslääkärin, mielenterveystoimiston psykologin ja yksityisen psykologin kanssa ja olen todennut, että edes ammatti-ihmiset eivät ymmärrä ongelman vakavuutta. Ehkä, kun olen muuten kait asiallinen ja ilmaisukykyinen kaveri tuntuu, että ongelmaani vähätellään. Kuitenkin joka päivä arkipäiväisissä tilanteissa käyn kamppailua mm. voimakasta punastumista, käsien tärinää ja voimakasta hikoilua vastaan ja joiden takia olen jättänyt liian monet tilaisuudet käyttämättä elämän matkan varrella.
Täytyy kyllä myöntää, että ns. ammatti-ihmisten kanssa kahden keskutellessa eivät jännitysoireet ole niin pahat ja ehkä siksi asiani vakavuutta ei täysin tajuta.
Mutta näissä yhteyksissä pitää juuri erottaa persoonaan kuuluva ujous ja hiljaisuus, joka on ok ehkä ko. henkilölle itselleenkin. Minulla juuri jännittäminen näkyvine oireineen peittää ja tukahduttaa alleen todellisen, ihan sosiaalisen ja ihmisistä pitävän persoonani.
Olen keski-ikäinen ja ujostellut läpi vuosien. Nuorempana olin niin arka, ettei elämä sujunut millään muotoa normaalisti. Tästä seurasi paitsi erakoitumista myös työttömyyttä sekä köyhyyttä.
Iän ja kokemusten myötä olen rohkaistunut paljon. Käyn töissä elättäen itseni, mutta muutoin eloni on varsin rajoittunutta. Jännittämisen ulkoisia merkkejä minusta tuskin enää huomaa, mutta pääni sisällä pelkään edelleen ihmisiä, koska minua on paljon pilkattu, parjattu ja vähätelty ujouteni takia. Ylitseni kävellään edelleenkin usein.
Yli 40 vuotta jännitystä ja "joustamista" ihmisten mieliksi on liikaa kenelle tahansa! Tässä tilanteessa elävä ei todellakaan syö lääkkeitä muuttuakseen muuksi, vaan helpottaakseen oloaan.
Siksi ettei joutuisi olemaan yksin koko elämää?