Niin miksi?minullahan pitäisi olla kaikki hyvin ,6kk vanha vauva,rakastava mies,talous suht hyvä toki paremminkin vois mennä mut se ei tuo onnea se.Minä olen mielettömän ahdistunut melkeinpä aina ja enemmän vaan ahdistun kun ajattelen miksi minä en voi olla normaali ja nauttia tästä ajast joka nyt on.Tietty vauva on hieman ehkä kiukkuinen ja ei viihdy vaunuissa ei rattaissa ei nuku kuin 15min.nokosia 3kertaa päivässä ei syö tuttia pikku kitinöissään.Kun seuraan muita äitejä tuntuu että kaikkien muden lapset ovat kilttejä ja äidit loistavat äidinrakkautta.Minä en jaksa edes itseäni laittaa,en halua lähteä oikeestaan mihinkään,olen vaan kotona.Ja jos menen ulos ja vauva itkee vaunuissa niin heti tulee tunne että muut äidit arvostelevat että olen huono äiti kun vauvani vaan itkee.Minä hoidan vauvaani hyvin ,moni sanoo että olen jopa liiankin tarkka.Minua vaan masentaa etten osaa ollenkaan nauttia tästä ja olenkin ajatellut että ehkä minä sisimmässäni en halunnut tätä lasta voi kyllä minä hänet halusin,halusin ja pelkäsin..pelkäsin kai eniten sitä kuinka paljon vauva muuttaa minun maailmaani sitä maailmaa jolloin sai mennä ja tulla kun huvittaa.Kyllä minä tiesin että vauvan ehdoilla eletään olenhan jo kasvattanut yhden lapsen melkein jo aikuisen maailmaan.Minun siskot varoittelivat minua tästä he kyselivät olenko valmis luopumaan ns.itsenäisyydestäni nyt en voi heillekkään kertoa ajatuksiani koska he tietenkin syyllistävät ja sanovat:mitäs me sanotiin.Mutta minä rakastan pienokaistani ja jokaista hetkeä mutta miksi en osaa olla onnellinen?Tämä oli vaan minun keinoni purkaa tätä ajatuksen sumaa en kaipaa arvosteluja en ivaa en syyllistämistä,sen asian huolehtii minun oma mieleni joka ikinen päivä.
miksi en ole onnellinen?
äiti
181275
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Olen itse 1kk vanhan tytön äiti (ensimmäinen lapsi) ja koin juuri samanlaisia tuntemuksia. Pelotti uusi elämä jossa joutuu luopumaan paljosta siitä mikä ennen oli tärkeää ja vastuu kasvoi yhtäkkiä hirmuiseksi. Kaikki päällisin puolin hyvin, rakastava ja tukeva mies, raha-asiat kunnossa ja ennen kaikkea toivottu, terve ja hyvinvoiva pikkutyttö. Silti oli tunne että olen TODELLA yksin kaikkien murheiden ja vastuun kanssa ja en kykene huolehtimaan tyttärestäni parhaalla mahdollisella tavalla. Uusi elämä pelotti, miten pystyn sopeutumaan tämän pienen vaativan palleron sanelemaan rytmiin, ja siinä sivussa vielä huolehtimaan itsestäni, parisuhteesta jne. jne....
Nämä tunteet ovat varmaankin jokaisella äidillä mielessä jossain vaiheessa äitiyttä, joillakin ne ovat pahimmillaan alkuajasta ja lapsen kasvaessa sitten helpottavat, joillakin ne vaivaavat mieltä aina vakavaan masennukseen asti. Masennuksestakaan ei vielä puhuta tarpeeksi vaikka omastakin ystäväpiiristä voin nimetä monta äitiä jotka ovat olleet hyvinkin vakavasti masentuneita vauvan ensimmäisen vuoden aikana. Niinhän se aina on, muut äidit näyttävät aina hyvin onnellisilta vauvojensa kanssa, heillä nukutaan täysiä öitä ja päivisin vauvat ovat nauravaisia ja onnellisia.Kuka nyt kehtaisi hiekkalaatikolla sanoa että en enää jaksa, haluasin vaan itkeä rauhassa ja vauvan kanssa oleminen ei tuota mitään iloa. Vanha sanonta lienee paikallaan, moni kakku päältä kaunis...
Sinun TÄYTYY puhua ongelmastasi. Usein se vaatii vain sen yhden askeleen, sanoa asia ääneen vaikkapa neuvolassa kun seuraavan kerran olet sinne menossa. Jo se, että tiedät ettet ole yksin ongelmasi kanssa, helpottaa. Jos vielä paikkakuntasi terveyskeskuksessa on ryhmiä tai terapiaa jossa tapaat muita äitejä olet jo voittanut puolet ongelmastasi.
Olet varmasti hyvä äiti ja hoidat lastasi parhaalla mahdollisella tavalla. Et ole todellakaan yksin asiasi kanssa, mutta valitettavasti kukaan ei tule sinua kotoa hakemaan. Ota se ensimmäinen askel niin pääset nauttimaan vauvasi kanssa yhdessäolosta ja näyttämään kieltä niille ylionnellisille vaunuja lykkiville äideille ;)
Tämä on vain yksi vaihe elämässäsi josta pääset yli.Toivon sinulle kovasti voimia ja ennen kaikkea rohkeutta!!!
matalaan mielialaasi on varmasti lapsesi nukkumistavat. Tiedän kokemuksesta, miten väsyttävä on vauva, joka vain torkahtelee. Ja vaikka vauva yön nukkuisikin, niin se, ettei päivällä tule ollenkaan kunnon unitaukoa, on jo aikamoinen rasite. Jos imetät, koeta tätä: Nukuta vauva viereesi parisänkyyn. Kun lapsi on unessa, lue vaikka lehtiä, kuuntele musiikkia tai nuku itse. Kun lapsi herää torkahduksestaan, imetä heti häntä. Todennäköisesti hän nukahtaa uudelleen ja rauha jatkuu. Näin lapsi lepää pidempään ja samalla sinä itse. Vähitellen vauva ehkä oppii pidemmille päiväunille ja saat paremmin rytmin päivään ja aikaa itsellesi vauvan nukkuessa. Kunnon unen jälkeen vauvakin on paremmalla tuulella. - Puhun kokemuksesta. Meidän nuorimmainen oppi kunnon päiväunille vasta vuoden ikäisenä, mutta tuo edellä kuvattu tekniikka auttoi jossakin määrin. Ongelmana vain oli se, että kaksi vähän isompaa lasta eivät antaneet minun makoilla vauvan vieressä. Ei ole pakko olla ikionnellinen juuri nyt. Onni tulee aikanaan taas. Jaksamista sinulle.
et varmasti ole ainoa joka tuntee noin !
Et arvaakkaan kuinka monen, mielestäsi "täydellisen äidin" joita näet ulkona,
mieli myllertää aivan samalla tavalla kuin sinulla ja samoista asioista!
Voisi ehkä jopa sanoa, että tuntemuksesi ovat normaaleja.
Ehkäpä kyseessä on synnytyksen jälkeinen masennus?
Oletko ajatellut että ehkä voisit mennä puhumaan asiasta jonkun ammatti-ihmisen kanssa ? Se voisi auttaa sinua purkamaan tuntojasi ja ymmärtämään tilanteen paremmin. Kysy apua vaikka neuvolasta.
Koita jaksaa ja nauttia vauvastasi !
Ja mieleeni tuli tällainen... Jos tarkoitat onnellisuudella, sitä hurmiota ja päällepäin näkyvää loistoa, jota "kuvitellaan" kaikissa, varsinkin esikoisen juuri saaneissa, äideissä näkyvän. Ei minullakaan sellaista ole. En ole missään vaiheessa leijunut pilvissä tai tuntenut pakahtuvani onnesta. Vauvani on nyt 8kk. Silti olen mielestäni onnellinen ja kuten sinäkin, rakastan lastani yli kaiken. Onnellisuutta on vaan niin monenlaista, jokainen kokee sen eritavalla, tuntee eritavalla ja näyttää ulospäin eritavalla.
Älä ole itsellesi liian kriittinen.
Luota itseesi ja taitoihisi.
Moni äiti näitten tunteitten kanssa painii, et ole ainut.
Puhu asioista vaikka neuvolassa, jo pelkkä puhuminen helpottaa, älä jää yksin tämän asian kanssa, sillä et todellakaan ole yksin!
Kukaan ei sinua arvostele, älä itsekkään.
Voimia sinulle!!!
oletko ajatellut että sinulla voisi olla synnytyksen jälkeinen masennus... itselläni on kolmen lapsen jälkeen ollut masennus, jota en itse ole tajunnut,enkä hoitanut, muuta kun tänä kesänä, vuosi viimeisestä synnytyksestä, koko maailma romahti.minua vain ahdisti,jännitti ja pelotti...mitään syytä ei ollut. odotin pari viikkoa menisikö paha olo pois, sitten menin terveyskeskus lääkäriin ja pyysin masennuslääkkeitä. E-pillerit jouduin jättämään pois, enkä voi käyttää mitään hormoni pitoista ehkäisyä. parin viikon päästä kaikki alkoi vähän helpottaa, kuukaden päästä elämä hymyili taas, nyt olen aivan entiselläni. juttele vaikka neuvolassa, tai mene lääkäriin kenenkään ei tarvitse kestää pahaa oloa. ja lapsesikin tarvitsee sinua. Se ei ole meidän syy että olemme tälläisiä hormoni hirviöitä.
Ja sitten tuntuu, etta tama jatkuva "masentuneisuus" on joku nyky-aitien etuoikeus...
...no joo, hormoonit siella ja hormonit taalla...ennen vanhaan synnyttiin ja elettiin ja kuoltiin pois ihan samoilla hormooneilla. Eika ilmeisesti ollut aikaa valittaa muilta toilta ja elaman perushuolilta.
Kunhan totesin.
äidit hukuttivat lapsensa kaivoon ja tappoivat itsensä nurkan takana.Kiitos kaunis kannustuksesta!
Mietin vaan, etta ehka nykyihmisilla on sitten kuitenkin liikaa aikaa pohtia omaa itseaan ja suhteuttaa ja vertailla muihin ja vaikka mita...ennen vanhaan ei ollut niin ruhtinaallisesti aikaa masentua, vaikka olisi halunnutkin...
Tiedan eraan raskausmasentuneen, jolla on a) talous kunnossa b)se rakastava aviomies c) hyva koulutus ja tyo, johon voi aityislomalta palata...jne, jne...Niin joo, ja tietysti terve poikalapsi. Mietin useinkin, missa se SYY on tahan masentuneisuuteen, kun ei jakseta edes kayda ruokakaupassa...
Ei siihen ainakaan nain ulkopuolisen silmin mitaan varsinaista syyta ole.
edelliseen viestiin lisäisin vielä että meitä on paljon. joillan on masennus ennen kuin synnytyslaitokselta kotiin pääsee. toisilla masennus iskee vasta kun imetys lopetetaan. ja löytyy vielä niitä joilla se alkaa hormooni pitoista ehkäsyä aloitellessa. suurella osalla masennus on niin pieni muotoista että sen oireet laitetaan yösyöttöjen/väsymyksen piikkiin. niin hullulta kuin se kuulostaakin niin... sellaista elämä on... onneksi apua löytyy
Niin, ulkopuolisen on niin tavattoman mahdotonta sanoa, miksi joku ihminen ei ole onnellinen tai miksi joku masentuu, vaikka ulkoisesti kaikki olisi hyvin tai vallan upeasti!
Kun sinne toisen ihmisen pään sisään ei pääse.
Ohje, että nouse vaan ylös ja lähde ulos ja plaa plaa kuulotaa ja tuntuu suorastaan ilkeilyltä. Se osoittaa, miten vähän ihmiset ymmärtävät masentuneesta mielenlaadusta. Sellainen tavallinen apatia ja tylsyys sotketaan vakavaan masennukseen, ikään kuin ne olisivat sama asia.
Taustalla saattaa olla oma epäonnistumisen tunne. Ettei se vauva-arki ollutkaan sitä mitä kuvitteli, siitä sitten yrittää tehdä sellaista kuin naistenlehtien keskiaukeamallakin, ja pettyy kun ei onnistu. Ja sitten lopulta masentuu.
Voi olla että vauvan syntymä saa aikaan syvällä piilossa olevien asioiden mieleen palautumisen. Kipeiden ja ikävien asioiden.
Tai aviomies, avioliitto, osoittaa sen tunnetyhjyyden, että miten kuollut se onkaan, tai että mies ei olekaan sellainen mies jonka kanssa kuvitteli menevänsä naimisiin.. tai mies ei tue, rohkaise, kannusta, vaan vain vaatii..
tai ihan aidosti hormonaalinen, sillä hormonitasapaino vaikuttaa yllättävän moniin asioihin.
niin, en tiedä, syitä on yhtä useita kuin ihmisiäkin..
Joo. Hieno analyysi, mutta olen sitakin mielta, etta eraat on KASVATETTU KULTALUSIKKA SUUSSA, ja sitten kun kaikki ei menekaan "suunnitelmien mukaan", eika "rahakas isukki olekaan auttamassa", niin voi, voi...mikas silloin iskeekaan? No se MASENNUS...se tapaus, josta mina puhun, on todellakin ollut suurinpiirtein koko elamansa ollut ns. "etuoikeutettu", "Pappa betalar" -tytteliini...No, ehka han ei nyt kestakaan sitten elaman realiteetteja niin kuin sellainen, jolle olisi kaikki ollut valmiiksi ostettua ja valmiiksi tarjolla...ja vavypoikakin tietysti isukin mieleen... ehka se vavy ei sitten ollutkaan itse morsiolle se "paras"...no, vitustako mina tiedan, mutta ihmetyttaa tuollainen TYHJASTA VALITUS ja ongelmien etsiminen, kun niita ei todellisuudessa OLE!
jos mua tarkoitat ja oletat että olen kulta lusikka suussa syntynyt ni voi voi..eipä tainnu olla ku muovilusikka.älä sä ihminen yleistä!!en tiedä mitä kaikkea asioita sä sieltä mainostamastasi omasta tavarastasi(vitusta)mutta ainakin oman idioottimaisuutesi.
ymmärtäkää jo, että synnytyksen jälkeen naisen elimistössä tapahtuu paljon muutoksia jotka voivat aiheuttavat mm. masennusta. masennus voi yhtä hyvin tulla ihmiselle kenellä on kaikki hyvin,kuin sellaiselle jolla on kaikki päin persettä. toisilla masennus voi olla muoti-ilmiö mäistä, mutta masennus on sairaus siinä missä syöpä ja mahahaava ja se on hoidetta,joko lääkkeillä tai ilman.
Illuusioissa on hankalaa elää.
Mitä tästä opimme ?
Älkööt tehkö lapsia , jo ylikansoitettuun palloomme ! Muutenkin niiden kanssa jo vaikeuksia kuten huumeet jne...kuinka uskallatte ?
Missä ihmeen illusioissa? Onko se muka illuusiota, että aivan realistisesti toivoo itselleen, lapselleen ja miehelleen hyvää, ts. normaalia perhe-elämää.
Jos joka asiassa pelaisi varman päälle, saisi jäädä aamulla peiton alle. Noin pessimistisellä maailmankuvalla varustettuna on aivan oikein, ettet lapsentekoon ryhdy.
Kirjoituksesi antaa sen kuvan, että jokaisella syntyvällä lapsella on vaikeuksia edessään, huumeongelma vähintään.
...olen tuota mieltä. ihmiset niin pirun itsekkäitä noiden kersa- buumien keskellä, ei ajatella ollenkaan kun aletaan vääntämään niitä, hyi olkoon ja sitten ruikutetaan kun ei se nyt ollutkaan niin ihanaa ja kultasta.
Mutta ONHAN meita liikaa talla "paska-planeetalla", jos nyt suoraan sanotaan! Mikseivat ihmiset adoptoi enemman? Saisivat sitten perheen nekin orpo-polot kehitysmaista, jotka muuten todennakoisesti kuolevat sinne katuojaansa...(ensin tulee brasilialainen poliisi, ja vie tenavalta sisaelimet)
Ei se ole mikään tuulesta temmattu asia, että jotkut äidit masentuu lapsen synnyttyä. Valitettava asia on se, ettei sitä tunnu ymmärtävän muut, varsinkaan sellaiset, joilla ei itsellä lapsia ole.
Koittakaahan ihmiset miettiä miten suuri määrä hormoneja ja tunnemyräkkää on juuri äidiksi tulleen sisällä. Vaikka kaiken vois kuvitella olevan enemmän kuin hyvin, niin monelle raskauden aikainen tai sen jälkeinen masennus tulee tahtoi sitä tai ei. Ei OIKEESTI masentunut ihminen pysty säätelemään vointiaan tai järkeistämään ajatuksiaan, tyyliin nyt lopetan tämän valituksen, kun minulla on kaikki hyvin. Ei se mene ollenkaan niin. Sitävastoin joskus äidin masennuksesta voi tulla niin syvä, että nainen saattaa vajota psykoosiin.
Ei ole helppoa puhua lapsen syntymän ja itse lapsen herättämistä negatiivisista tuntemuksista, mutta se auttaa, jos myöntää itselleen, että niitä on (koska niitä myös tulee)ja puhuu niistä. Neuvolassa niistä voi ja saa puhua ja terveydenhoitaja auttaa sitten eteenpäin hakemaan apua, mikäli paha olo ei ota laantuakseen. Ei tällaisten tuntemusten kanssa kenenkään tarvitsisi kamppailla yksin. Hakekaa reippaasti apua.