Erosin n. 8kk sitten suhteesta josta en olisi halunnut lähteä ja alkaa tuntua pikkuhiljaa, että ei täältä enään omin avuin ylös nousta.
Saattaahan tämä säälittävältä kuulostaa.. olen siis parikymppinen ja seurustelin todella tärkeän ihmisen kanssa 3-4v ja hän heitti pihalle aika turhasta syystä.. nuori, ripustautuva varmaan ja ei osaa alottaa elämää yksin. Itken lähes joka ilta.. päivisin tuntuu välillä ihan ok:lta monesti, iltaisin yksinään tulee ahdistunut olo.. ei osaa nukahtaa yms.
En ole edes nuorempana ollut näin "avuton".. tuntuu että en osaa tehdä mitään enään..
Tätä jatkunut koko ajan eron jälkeen..
En osaa olla enään edes kavereideni kanssa.. en keksi mitään puhuttavaa ja heidän asiat ei enään kiinnosta ja he eivät saa minua nauramaan.. vaikka ennen tasan saivat. Teen tekonaurua, etten vaikuttaisi niin idiootilta, koska uskon etteivät he enään soittaisi minulle.. Oikeastaan yksinäisyyttä pelkään ja siksi pakotan itseni lähtemään heidän kanssaan aina jonnekkin.. Epäilen kaiken hyvän lisäksi, että kaikki heistä kääntyvät minua vastaan ja antavat persettään ex-avomiehelleni.. joinain päivinä vihaan kavereitani.. jollain tavalla uskon, että ei ole syytä.. mutta en koe olevani niin tärkeä, että he kunnioittaisivat minua.
Epäilykset tästä ehkä johtuu siitä, että eräs "kaveri" alkoi piirittää ex-avomiestäni heti kun erottiin ja ex kävi kyntämässä tätä.. ja ex ollut kavereideni luona jatkoilla yms pillua hakemassa, mutta kukaan ei ainakaan myönnä, että olisivat antanut reikäänsä..
Juon liikaa ja liian paljon kerralla.. yritän vähentää sillä stressiä ja ahdistusta, koska en uskalla mennä puhumaan ammattilaiselle ja kysymään mahdollista lääkitystä. Hoidan itse lääkityksen viikonloppuisin ja monesti arkenakin.. tiedän että tästä ei seuraa hyvää..
Alkanut olla lähiaikoina HIEMAN itsetuhoisia ajatuksia.. uskon, että sellainen ratkaisisi ongelmat kertaheitolla.. mutta silti kaiken tämän keskellä uskon parempaan huomiseen ja en pysty tekemään sitä äitini takia.. odotan ja toivon, että ex ottaisi takaisin ja jos tapan itseni, niin en ole näkemässä sitä..
Itsetuhoiset ajatukset on säikäyttänyt minut eniten.. välillä tulee autossa olo, että haluan hypätä pois.. asetta ei minun käsiin uskaltaisi antaa, koska pelkään että hetken mielijohteessa osottaisin sillä päähäni ja ampuisin.. veistä sentään uskallan käyttää leikkaamiseen ja en ole viillellyt yms. En halua kuolla, mutta silti pelotan itseäni, koska mietin tällaisia..
Tällä hetkellä en ole työkyvyllinen.. olen työtön, mutta olisi pakko hakea töihin rahan ja muunkin takia. Jo siitä syystä tarvitsisin jotain troppia tähän oloon, että voisin tehdä jotain onnistuen siinä.. Työvoimatoimiston kurssi alkaa n. kk:n päästä ja se kusee 100% varmasti, koska en pysty nukkumaan.. ja menetän työttömyystuen.. olo ei parane sillä, etten saa mistään rahaa.
En jotenkin usko, että ottaavat vakavasti ammattilaisella, koska en ole aina koko päivää allapäin.. päivällä ok joskus, mutta illalla ei osaa olla lähes koskaan.. ei kai sillon voi olla masentunut yms jos päivällä saattaa nauraakkin jopa aidosti jollekkin hauskalle jutulle? Vai?
Jotenkin minusta tuntuu että jos menen käymään juttelemassa ammattilaiselle (epäilen että tarvitsen lääkkeitä tähän) niin he pitäävät minua jonain "narkkarina" joka hamuaa vaan lääkkeitä perjantai-illoiksi.. tarvitsen unilääkkeitä, en osaa nukkua enään.. tai siis en osaa nukahtaa, koska mietin liikaa ja itken.. ja jotain tähän oloon olisi tarvista saada, mutta ahdistaa mennä juttelemaan.. en ole hyvä siinä enään.. en edes kavereilleni, saati sitten vieraalle.
No.. kysymys siis koskee lähinnä ammattilaiselle puhumista.. eli:
Mitä ne siellä ensimmäisellä käynnillä sanoo? Mitä asioita käsitellään.. mitä ne kyselee?
Olettaako ne että avaudun heti totaalisesti?
Pitäävätkö idioottina jos en katso heitä silmiin kun puhun? (en halua enään katsoa ihmisiä silmiin).. Kertokaa omia kokemuksia ekoista käynneistä yms..
Sori pitkä juttu.. kiitos jos joku jaksaa lukea..
Saattaahan tämä säälittävältä kuulostaa.. olen siis parikymppinen ja seurustelin todella tärkeän ihmisen kanssa 3-4v ja hän heitti pihalle aika turhasta syystä.. nuori, ripustautuva varmaan ja ei osaa alottaa elämää yksin. Itken lähes joka ilta.. päivisin tuntuu välillä ihan ok:lta monesti, iltaisin yksinään tulee ahdistunut olo.. ei osaa nukahtaa yms.
En ole edes nuorempana ollut näin "avuton".. tuntuu että en osaa tehdä mitään enään..
Tätä jatkunut koko ajan eron jälkeen..
En osaa olla enään edes kavereideni kanssa.. en keksi mitään puhuttavaa ja heidän asiat ei enään kiinnosta ja he eivät saa minua nauramaan.. vaikka ennen tasan saivat. Teen tekonaurua, etten vaikuttaisi niin idiootilta, koska uskon etteivät he enään soittaisi minulle.. Oikeastaan yksinäisyyttä pelkään ja siksi pakotan itseni lähtemään heidän kanssaan aina jonnekkin.. Epäilen kaiken hyvän lisäksi, että kaikki heistä kääntyvät minua vastaan ja antavat persettään ex-avomiehelleni.. joinain päivinä vihaan kavereitani.. jollain tavalla uskon, että ei ole syytä.. mutta en koe olevani niin tärkeä, että he kunnioittaisivat minua.
Epäilykset tästä ehkä johtuu siitä, että eräs "kaveri" alkoi piirittää ex-avomiestäni heti kun erottiin ja ex kävi kyntämässä tätä.. ja ex ollut kavereideni luona jatkoilla yms pillua hakemassa, mutta kukaan ei ainakaan myönnä, että olisivat antanut reikäänsä..
Juon liikaa ja liian paljon kerralla.. yritän vähentää sillä stressiä ja ahdistusta, koska en uskalla mennä puhumaan ammattilaiselle ja kysymään mahdollista lääkitystä. Hoidan itse lääkityksen viikonloppuisin ja monesti arkenakin.. tiedän että tästä ei seuraa hyvää..
Alkanut olla lähiaikoina HIEMAN itsetuhoisia ajatuksia.. uskon, että sellainen ratkaisisi ongelmat kertaheitolla.. mutta silti kaiken tämän keskellä uskon parempaan huomiseen ja en pysty tekemään sitä äitini takia.. odotan ja toivon, että ex ottaisi takaisin ja jos tapan itseni, niin en ole näkemässä sitä..
Itsetuhoiset ajatukset on säikäyttänyt minut eniten.. välillä tulee autossa olo, että haluan hypätä pois.. asetta ei minun käsiin uskaltaisi antaa, koska pelkään että hetken mielijohteessa osottaisin sillä päähäni ja ampuisin.. veistä sentään uskallan käyttää leikkaamiseen ja en ole viillellyt yms. En halua kuolla, mutta silti pelotan itseäni, koska mietin tällaisia..
Tällä hetkellä en ole työkyvyllinen.. olen työtön, mutta olisi pakko hakea töihin rahan ja muunkin takia. Jo siitä syystä tarvitsisin jotain troppia tähän oloon, että voisin tehdä jotain onnistuen siinä.. Työvoimatoimiston kurssi alkaa n. kk:n päästä ja se kusee 100% varmasti, koska en pysty nukkumaan.. ja menetän työttömyystuen.. olo ei parane sillä, etten saa mistään rahaa.
En jotenkin usko, että ottaavat vakavasti ammattilaisella, koska en ole aina koko päivää allapäin.. päivällä ok joskus, mutta illalla ei osaa olla lähes koskaan.. ei kai sillon voi olla masentunut yms jos päivällä saattaa nauraakkin jopa aidosti jollekkin hauskalle jutulle? Vai?
Jotenkin minusta tuntuu että jos menen käymään juttelemassa ammattilaiselle (epäilen että tarvitsen lääkkeitä tähän) niin he pitäävät minua jonain "narkkarina" joka hamuaa vaan lääkkeitä perjantai-illoiksi.. tarvitsen unilääkkeitä, en osaa nukkua enään.. tai siis en osaa nukahtaa, koska mietin liikaa ja itken.. ja jotain tähän oloon olisi tarvista saada, mutta ahdistaa mennä juttelemaan.. en ole hyvä siinä enään.. en edes kavereilleni, saati sitten vieraalle.
No.. kysymys siis koskee lähinnä ammattilaiselle puhumista.. eli:
Mitä ne siellä ensimmäisellä käynnillä sanoo? Mitä asioita käsitellään.. mitä ne kyselee?
Olettaako ne että avaudun heti totaalisesti?
Pitäävätkö idioottina jos en katso heitä silmiin kun puhun? (en halua enään katsoa ihmisiä silmiin).. Kertokaa omia kokemuksia ekoista käynneistä yms..
Sori pitkä juttu.. kiitos jos joku jaksaa lukea..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ex-avomieheni oli siis aika "karsea" ihminen ja en ymmärrä syytä miksi haluan sinne takaisin.
Hän "petti" minua tavallaan.. haki internetistä seksiseuraa.. teki profiilin ym. jossa haki itselleen seuraa ja sai minut uskoteltua, että minun ei tarvitse olla huolissani.. ja sai uskoteltua, että tämä tehty ei ollut pettämistä koska mitään fyysistä ei tapahtunut. Silti hänen viestit näille toisille naisille oli kamalaa luettavaa ja tiedän, että jos ei olisi jäänyt kiinni niin olisi harrastanut seksiä heidän kanssaan.. uskon myös, että harrasti, mutta ei myönnä.
Jäi tästä kiinni kaksi kertaa.. sen jälkeen en enään jaksanut kyylätä.
Hän lyttäsi itsetuntoni ihan lyttyyn.. painoin 55kg ja hän haukkui minut lihavaksi ja sanoi, että laihempi olisi parempi ja että rintani eivät ole hyvät.. en pysty olemaan alasti missään. Oksettaa katsoa itseäni peilistä ja en sitä tee.. lihoin suhteen aikana jonkun verran ja nyt pidän itseäni ihan kamalana. Vaikka jollain tavalla tuntuu hyvältä, että voin olla vartaloni kanssa itsekseni ja ei tarvitse miettiä mitä hän on mieltä siitä..
Olin suhteen aikana hänen mielestään jokaisessa asiassa huonompi.. en kuulemma osannut tehdä ruokaa, töitä, siivota.. seksihommissakin oli kuulemma vähän ongelmia, koska en antanut hänelle peppuseksiä (syynä oli se että se sattuu) ja hän jaksoi vinkua ja syytellä siitä.. suihinotto oli hänestä liian vähäistä, vaikka itse mietti minun orgasmia ehkä kerran 2kk:ssa.
Hän EI kuunnellut ajoittaisia ahdistuksiani meidän suhteesta vaan sanoi, että minun täytyisi puhua sellaiselle jota kiinnostaa kuunnella, koska hän ei ole tehnyt mitään..
Joskus kuunteli, mutta sain puhua itsekseni koska hällä ei ollut mitään sanottavaa.. En väitä, että aina istui tuppisuuna, mutta useasti.
Jos hän oli tehnyt jotain, niin yleensä ei myöntänyt tehneensä väärin vaan syy oli minun kuulemma.. näin oli monesti, ei aina.
Olin nalkuttava ja hirveä.. tämän teki selväksi suhteen aikana ja vielä enemmän eron jälkeen.
Nalkutus johtui omasta mielestäni lähinnä siitä, että hän ei osannut puhua asioista aikuisten tapaan ja sillä hetkellä kun "tilanne oli päällä", vaan käski olla ns. hiljaa.. sitten RÄJÄHDIN kerralla ja useasta asiasta yhtäaikaa.. tämä lienee pahimmanlaatuista nalkutusta, valitettavasti.
Oli minulla joskus typeriäkin asioita nalkutettavana, myönnän..
Kertoi haluavansa sukulaisiani.. yms..
Tämän kanssa ei ollut hyvä olla omalla tavallaan, mutta opin suodattamaan nuo ja tuntuu että minulla oli paras siellä.. en tiedä edes miksi haluan takaisin, mutta.. olen riippuvainen hänestä?
Osasi se olla todella mukavakin.
Tiedän, että ei pitäisi haluta enään.. mutta.. ei ole niin helppoa.
Saan kirjoituksesta käsityksen että olet joutunut narsistin hyväksikäyttämäksi. Hän on saanut juntattua sinut maan rakoon ja kun et enää jaksanut palvella häntä niin heitti pellolle. Itsetuntosi on nyt ihan nolla eikä ihme. Mene terapiaan, tarvit sitä todella. Eka kerta minulla meni itkuksi enkä paljoa kertonut mutta kun muutama terapiakerta oli jutusteltu niitä näitä niin pystyin alkaa avautumaan. Siitä alkoi sitten hiljalleen toipuminen.