..kun sait ensimmäisen lapsen?? Ois kiva tietää millasta on elää kun on lapsi tai lapsia. Jääkö yhtään omaa aikaa vai täytyykö entinen elämä heittää kokonaan romukoppaan? Mitkä asiat yllätti tai järkytti äitiydessä eniten? Oliko äitiys kauheempaa ja raskaampaa kuin luulit vai päin vastoin..?
Miten elämäsi muuttui..
v.kuume
13667
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kaikki pelottelivat ties millä! Tämä on ollut ihaninta aikaa elämässä! Aika menee kuin siivillä pikkuista hoitaessa ja kodista huolehtiessa! Itse kerkeän harrastaa niin kuin ennenkin, isä hoitaa silloin lasta. Ja vauvathan nukkuu paljon! Baarit tms. ei kiinnostaneet ennenkään.
Yllättävää oli kuinka paljon omaa lasta rakastaa, ei semmoista tunnetta koe milloinkaan muulloin.
Uskomaton oli myös hormonimyllerrys synnytyksen jälkeen...se pitää kokea...
Meillä oli monenlaista projektia samaan aikaan kuin lapsi syntyi, mutta annoin kaiken muun muitten huoleksi, ja itse keskityin alussa vain vauvaan. Ja yhä vieläkin lapsi on tärkeydessä ensimmäisenä!
sinulla on noin positiivinen kokemus, mutta alkuperäiselle haluaisin sanoa, että kaikki miehet eivät hoida vauvaa, vaan vauvan hoito voi jäädä täysin sinulle ja omat harrastukset saat unohtaa. On myöskin paljon "projekteja", joita ei vaan voi sysätä muualle, kun vauva syntyy.
Eli on hieno ajatus, että äiti voisi keskittyä vain vauvaan, kotiin ja vauvan tarpeisiin, mutta harvassa perheessä se on kovin realistinen ajatus. Ja kovin allerginen, koliikkinen tai valvottava vauva voi olla todella raskas - on äitejä, jotka eivät ole puoleen vuoteen saaneet nukkua yhtäjaksoisesti edes kahta tuntia - se tekee todella pahaa psyykkeelle. Ja kaikki miehet vaan eivät ole valmiita lapsen äitiä noissa valvomispuuhissa auttamaan.
lisäystä, että miehen pitää haluta vauvaa myös ja olla isäainesta, ja rahaa pitää olla ja muutenkin elämä kunnossa. Silloin tosiaan voi keskittyä vain vauvaan, ilman muita huolia. Meillä projektit oli talon rakennus ja muutto, joten ne oli helppo sysätä muille, onneksi on hyvä tukiverkosto.
Suurin muutos ja kasvunpaikka oli se uuden pikkuihmisen täydellinen riippuvuus itsestä ja tarpeiden esittäminen 24/7 kelloa katsomatta. Ja kyllä etenkin eka vuonna se oma elämä jäi vähemmälle, kokonaan ei toki tarvi ja kannata luopua. Kauheampaa ja raskaampaa? hmm...enää en haluais elää sitä aikaa uudestaan, poiskaan en vaihtaisi tätä reilun vuoden vanhemmuutta. Ihmiset kokevat hyvinkin eritavoin nää asiat, meillä ei päästy todellakaan helpolla eikä vauva ollut sellanen joka nukkuu ja syö.
On aika paljon omasta asenteesta ja halusta kiinni paljonko se elämä muuttuu, mutta ainahan se muuttuu kun on yksi jäsen lisää perheessä ja varsinkin kun se on täysin huollettava joka suhteessa ja vielä kaiken huipuksi siihen ei päde mitkään sopimukset tai säännöt miten se toimii! Todella itsekeskeinen otus..
Silti eikös lapsia haluta ihan tarkoituksella? Olisihan se koomista jos mikään ei muuttuisi tuossa tilanteessa! Miksi siihen on lasta tahtonut jos kaikki olisi kuin ennen?
Ystävistä ja harrastuksita kannattaa pitää kiinni ellei niillä ole täyttänyt koko vapaa-aikaansa lasta ennen. Ystävät pysyvät kunhan yhteys säilyy vaikka tekstareina tai sähköposteina kun jaksaa ja on aikaa. Ja harvalla elämä on täydellistä joten kämppä on luultavasti sotkuisempi kun ei jaksa/viitsi/ehdi siivota kuten ennen. Se on syytä oppia hyväksymään niin se nimittäin tule eolemaan pitkään tulevaisuudessakin tai sitten skitsoat siitä jatkuvasti.
Miehelle on hyvä antaa reviiriä vauvan suhteen. Tai pakottaa se hoitamaan omaa jälkeläistään huomaamattaan. Vauvan omiminen kun kaatuu aina lopulta omaan nilkkaan ja pahasti! Onnettminkin mies selviää tunnin vastasyntyneen kanssa kunhan kännykkä on tukena. Vierashan sevauva on sille miehellekin niin kuin sinullekin ja siihen on vaan tutustuttava ajan kanssa.
Oikeastaan olin pitänyt itseäni aika itsekkäänä ihmisenä, mutta lasten suhteen huomaa tekevänsä "uhrauksia" jotka ei siis tunnu uhrauksilta vaan kuuluvat pakettiin!
Äitiys on yksi vaihe elämää niin kuin on ollut lapsuuden vaiheet ja nuoruus, seukkaaminen jne. Kun siihen heittäytyy mukaan ja antaa mennä itseä kokonaan unohtamatta niin se on mukava vaihe elämää. Sellaiset järkyttävät tavaramäärät joit avauvan kanssa tulee raahattu asaati kolmenkin pienen kanssa kauhistuttaa jälkeenpäin, mutta silloin se vain oli sitä. Tai kahdelle vaippoja! Nehän vei tilan koko ostoskärryistä! ja jos se äitiys nyt tuntuu siltä, että ei tätä jaksa, niin joka päivähän se tavallaan helpottuu kun lapsi kasvaa. Murheiden määrä ja laatu muuttuu vaan ajan kanssa...
Ainakin äitiys opettaa joustamaan suunnitelmissaan ja huomioimaan muita. Kesto ja sietokykyä se kasvattaa kummasti ja sitä yllättyy itsekin kuinka kivaa halvat huvit kuten nukkuminen tai kylpy yksin on! Tai mitä ylellisyyttä on käydä kaupassa ihan yksin tai vessassa.. Ja miten ihanaa on saada lukea kirjasta ihan kokonainen luku ilman keskeytystä!
Ja vastapainona se tietenkin antaa jotain? Mikään hajuvesi ei tuoksu niin ihanalle kuin juuri kylvetetty nukkuva vauva. Eikä mikään ole niin suloinen! Tai mikä uroteko onkaan saada konttausasento tai syödä lusikallinen sosetta jne.. Vauvan ja lasten kanssa on asioita joita ei kertakaikkiaan voi kokea muuten! Ja tietenkin on asioita joita ei koe vauvan kanssa, se on valintakysymys! ja monasti tuo luonto tekee sen valinnan aika helpoksi!
Jos epäröit niin sen voisi sanoa, että yhden lasen kanss aon sikäli helppoa, että sen saa "hukattua" helpolla mummoille ja kummeille yms tahoille kun tarve vaatii. Jo se, että toinen vanhemmista voi ottaa lapsen usein pienellä vaivalla mukaan vapauttaa parhaimmillaan kummankin omiin askareisiinsa tai harrastuksiin jne. Eli yksi lapsi ei rajoita välttämättä kovinkaan paljon menoja ja oloa jos niin tahtoo. Ehkä silti joku voi tässä vaiheessa taas kysyä, miksi lapsen tahtoikaan ollenkaan? Mutta pointti on silti se, että se yksi lapsi ei kaada koko maailmaa ylösalaisin jos niin et tahdokkaan..
on nyt 3kk ikäinen ja se on järkyttävintä, miten vähän se nukkuu. Kuvittelin, että vauvat nukkuis aika paljon päiväuniakin, mutta meidän tyttö ei nuku kuin vaunuissa ja ainoastaan, kun työnnän niitä. Eli nukkuu päivällä sen mitä jaksan sitä säässä kuin säässä ulkona lykkiä. Jaksan ehkä kaks tuntia päivässä. Sit yöllä se herää 1-2 tunnin välein läpi yön. Eikä sitä saa nukkumaan ellei itse makaa siinä vierellä imettämässä...jos yrittää sen nukahdettua liueta siitä sängystä poies, se herää. Oma entinen elämä on siis nyt täysin romukopassa. Mutta ei tää silti oo täysin kauheeta, koska on toisaalta niin ihanaa katsella tytön touhuja. Mutta oon sen verran univelkainen aina etten edes uskalla ajaa autoa :) ja puhuessa unohdan sanoja melkein koko ajan.
oli myös sellainen että jos yritti nousta sängystä ylös huomaamatta niin heti oli neidin pää pystyssä, onneksi sitä ei kestänyt kovin kauaa, muistaakseni pulen vuoden iässä jo saattoi livahtaa hetkeksi illalla katsomaan telkkua, nyt vuoden ikäinen, illalla nukkuu hyvin, päivällä tunnin ja yöllä kyllä melko levoton mutta nukkuu kuitenkin yöt läpi, mutta ei huolta, kyllä ne sitten kouluiässä nukkuu...:)
okei, enää siis vaan kolmisen kuukautta ehkä tätä unenpuutetta :D Tai saapas nähdä mihin asti meillä sitten menee, että alkaa nukkua vähän itsenäisemmin.
Elin pitkään villiä nuoruutta ja mieheni kanssa nuoren parin vauhdikasta elämää. Kun meille syntyi lapsi, elämä muuttui ja sai täysin uuden ulottuvuuden ja merkityksin; olin äiti ja joku ihminen rakastaa minua ja tarvitsee minua ehdoitta; myös äidinrakkaus yllätti syvyydellään ja ehdottomuudellaan.
Elämäni parhaimmat vuodet olen viettänyt silloin kun olin kotiäiti. Nyt lapset ovat jo aikuisia ja oikeasti kaipaan tuota aikaa vaikka nyt on taas uraputki päällä ja saan tehdä erittäin antoisaa työtä ja aikaa parisuhteelle on aivan toisella lailla.
Omaa elämää, eli sitä menemistä ja tulemista, en kaivannut ollenkaan koska mielestäni pienten lasten äidin paikka on lasten kanssa. Mieheni oli hyvä tuki, joskin vähemmän kodin- tai lastenhoidossa mukana koska oli työelämässä koko ajan.
Minun elämäni tarkoitus on olla äiti ja olla osa perhettä; yhä edelleen lasteni onnellisuus ja onni, on johtava ajatus elämässäni ja tuen ja kannustan heitä toteuttamaan haaveitaan. Omaa elämääni en ole koskaan unohtanut tai omasta hyvinvoinnista huolehtimista, mutta se muuttaa muotoaan. Kaikissa asioissa on ensisijaisesti kuitenkin kyse omasta asenteesta ja motivaatiosta.
Ihan ekaks kannattaa puhua miehen kanssa miten paljon hän on valmis hoitamaan ja kasvattamaan lasta. Monta kertaa käy niin että suurin osa hoidosta jää äidin harteille vaikka lapsi on yhteinen. Eli siitä riippuu todella paljon jääkö omaa aikaa vai ei. Meillä esikoisen jälkeen minulla oli sen verran omaa aikaa kun halusin. Kävin jumpassa n.2krt viikossa, näin jonkun kaverin ilman lasta noin 1krt viikossa tai kahdessa viikossa ja pääsin käymään viihteellä sen verran kun halusin. Ja siis tämä ihan siitä syystä, että lapsen isä osallistui lapsen hoitoon. Äitiys yllätti siinä, että kyllä se oli/on raskaampaa mitä odotin, mutta ei se ainakaan kovin kamalaa voi olla sillä toinen on tulossa ihan näinä päivinä!;) Se varmaan riippuu myös sosiaalisesta verkostosta ja mitä itse kaipaa. Meillä läheiset asuvat kaikki lähellä ja käymmekin todella usein heidän luonaan.
Luopumaan joutuu tietysti hetkeksi työstään. Itse olin myös aika kova baarittelija, joten siitä tuli luovuttua. Tosin ei kokonaan, mutta verrattuna entiseen niin aika radikaalisti. Harrastuksista joutuu jonkun verran luopumaan, esim jumpassa ei käydä enää 4 kertaa viikossa. Omasta yöunesta joutuu myös luopumaan pitkäksi aikaa. Se on ehkä ollut kaikista raskainta. Mutta kyllä äitiys lapsettomuuden voittaa enkä mistään hinnasta vaihtaisi tätä pois vaikka jostain (merkityksettömästä) onkin joutunut luopumaan!
noihin edellisten vastaajien kommentteihin, joista siis suurimpaan osaan yhdyn, että jos vähääkään epäilet, haluatko lapsia, ÄLÄ HANKI NIITÄ. Eli lapsia sitten vasta, kun olet TÄYSIN varma, että jaksat lapsen kanssa niin vasta- kuin myötämäessä!
Teen työtä nuorten parissa ja liikaa näkee nuoria, jotka vanhemmat ovat "hylänneet" rankan murrosiän iskiessä päälle. Sille lapselle on jaksettava laittaa rajat vielä 15 -vuotiaanakin ja vielä se 15 -vuotiaskin kaipaa sitä aikuista kotiin - omat baarireissut ja harrastukset ovat täysin toissijaisia seuraavat 18 vuotta, jos lapsia päätät yrittää saada. Surullisen moni vanhempi ei jaksa todella sitoutua siihen, että lapsen etu menee AINA oman edun edelle!!
aiemmin. Eli jos on ollut bilehirmu, niin elämä muuttuu varmasti aivan toisenlaiseksi. Jos taas olet miehesi kanssa paljon kotona jo muutenkin, ei se elämä niin hirveästi muutu. Toinen asia, joka vaikuttaa, on, millainen lapsi on, eli nukkuuko hyvin, onko allerginen tms. Ja kolmas, millaiset harrastukset sinulla ja perheellä on. Voiko vauvan kanssa harrastaa perheenä vai täytyykö vauva jättää aina hoitoon. Ja kuka hoitaa, isä vai joku muu? Meillä elämä ei muuttunut kovin radikaalisti, sillä harrastuksemme ovat sellaisia, että ne onnistuvat aika hyvin perheenäkin. Moni asia onnistuu, kunhan osaa suunnitella ja organisoida asioita - eikä välitä turhista kotitöistä, sillä niitä olisi nyt aivan loputtomasti.
Meillä tyttö täyttää nyt lähiaikoina vuoden. Tämä vuosi on ollut tosi ihanaa/kamalaa/parasta aikaa mitä on voinut vaan olla.Muksu oli nyt ensimmäistä kertaa yö hoidossa mummolassa, ja me oltiin miehen kanssa kahdestaan kotona. Käytiin yö myöhään kaupassa ja valvottiin ja katsottiin elokuvaa yms :) Samalla mietittiin mitä me tehtiin enennen muksun tuloa, ja päädyttiin siihen että ei oikein mitään järkevää :D Kuhan oltiin ja mentiin mielen mukaan :)
Vuosi menee niin äkkiä, palasin jo töihin ja huomaan kaipaavani sitä kotona olemista ja vauvasta huolehtimista ihan älyttömästi. Tosin kotona ollessa kaipasin taas töihin. :)
Kamalinta on ollut valvominen ja väsyminen. Ihaninta tietenkin seurata lapsen kasvamista ja oppimista. Meillä lapsi ei ollut mitenkään päin suunniteltu. Olin itseasiassa aika varma että teen lapset vasta kymmenen vuoden päästä :) Pah, lapsen saaminen kasvattaa ihmistä kummasti. :D
Omaa aikaa en edes alussa kaivannut. Sitten parin kk päästä kävin ensimmäistä kertaa viihteellä, aloin tapailla enemmän kavereita ilman lasta siinä mukana, ja nyt olen töitten ohellä aloittanut taas jumpalla käynnin :) Kuitenkaan kun se lapsi on aina siinä niin omaakin aikaa on oltava :)
Lapsen hankkiminen on ihanaa, ja kasvattavaa :D Ja jos väsyttää pitää osata sanoa isäle tai muulle aikuiselle että huolehtii lapsesta sillä aikaa kun itse lepää/ tai harrastaa jotain muuta :D Ihan yksin takuusti on erittäin raskasta.
Enää ei tule tehtyä mitään niin extempore juttuja kuin ennen, mutta se ei haittaa. Tärkeintähän on sen oman rakkaan lapsen elämän turvaaminen ja rakastaminen. Aivan ihanaa!!