Hei kaikki,
En tiedä mistä aloittaa niin ettette lopettaisi lukemista välittömästi. Haluan kertoa mitä olen itselleni tehnyt ja mihin tilanteeseen olen päätynyt, jotta antaisin toivoa sairastuneille ja pientä mietittävää niille, jotka sanovat etteivät kykene parantumaan.
Sairastin vakavaa anoreksiaa tässä viimeiset 2 vuotta. Tilanne räjähti käsiin viime marraskuussa, jolloin syömiseni rajoittui hedelmiin ja vihanneksiin, ja minusta tuli kirjaimellisesti vain varjo entisestäni. Siihen saakka olin sinnitellyt jotenkuten, treenasin hulluna ja elämäni pyöri ruoan ja painon ympärillä.
Ihmissuhteet olivat mahdottomia; en enää osannut jutella tai seurustella normaaliin tapaan. Jos jouduin puhekontaktiin, ajattelin vain mitä hän minusta ajattelee, millon saan syödä, olenkohan iljettävän laihan näköinen.. sääliikö hän minua.. jne. Elämä oli tuskaa, mutta en tajunnut eläväni pimeydessä. Luulin sitä valoksi, ainoaksi tavaksi elää. Olin niin syvällä sairaudessani että uskoin sen olevan kohtaloni, ikuinen elämäntapani ja ainoa ystäväni.
Olin kiukkuinen kotona ja kavereiden kanssa, suutin kaikesta mahdollisesta. Keskittymiskykyni oli nollassa ja itsevarmuuteni kadonnut. Häpesin itseäni, pelkäsin huomiota ja ihmisiä.
Eristäydyin. Jumppasin, ulkoilin ja söin tarkalleen 2 kertaa vuorokaudessa. Käytin reseptivapaita ulostuslääkkeitä.
Laihduin jo ensimmäisen kuukauden aikana n.10kg alkuperäisten mittojeni ollessa 173/58. Tuolloin minua kehuttiin hoikaksi ja nätiksi, enkä edes aiemmin kuvitellut olevani lihava. Jostain se vaan lähti eikä pysähdystä näkynyt. Tähän päivään on tultu ja mitat ovat romahtaneet 173/46. Näytän karmealta.
Olen ollut aloittavinani paranemista useaan otteeseen, mutta sydän ei ole ollut siinä mukana. Olen valheellisesti päättänyt, että nyt nostan painoani, tajuamatta että se on väärä lähtökohta. Paino on ehkä noussut kilon tai kaksi, sama se, mutta tieto siitä että olen syönyt enemmän, vain pahensi pakkomielteitäni ja jatkoin sairauden ohjailemalla radalla. -suunta yhä alaspäin.
Oivalsin joskus suuren ahdingon vallassa että paraneminen lähtee mielestä; itsensä hyväksymisestä, itsensä rakastamisesta.. vähä vähältä vähän enemmän. Painolla ei ole merkitystä, kunhan saa aluksi olonsa hyväksi ja elinvoimaiseksi ja elämänilonsa takaisin.
Päätös ei tullut sormia napsauttamalla vaan parin päivän aikana. Aloin yhtäkkiä huomata että suhteeni itseeni on parempaan päin. Siitä lähti myös paraneminen syömiskäyttäytymisen saralla. Aloin harjoittaa itseni rakastamisen treeniohjelmaa.. askel askeleelta. =)
Päätös syntyi myös kauheasta kuolemanpelosta joka ei ottanut lähteäkseen. Se alkoi vahvistua hetki hetkeltä, yö yön perään valvoin peläten sydämen pysähtymistä. Päätin parantua kun tajusin tuhot joita jo olen tehnyt itselleni; en halua pelotella, mutta itselleni tämä on todellisuutta;
*olen loppuikäni hedelmätön(kuukautiset jäivät jo 3 vuotta sitten, eivätkä palaa)
*on ihme jos vältän osteoporoosin(en ole yli vuoteen syönyt mitään maitotuotteita enkä kalkkitabletteja)
*ruoansulatukseni vaatii jatkuvaa pehmentävien laksatiivien apua toimiakseen(tod.näk. loppuelämäni ajan)-ei siis suolta laiskistavia, mutta kalliita, päivittäin otettava annos.
*Todennäköisesti lyhentynyt elinikä(luut hauraat ja heikot, useiden ravintoaineiden pitkäaikainen puutostila, hemoglobiinin tuoton väheneminen.. jne.)
Aloitin uudessa koulussa tammikuussa. Olen hävennyt uusien ihmisten tapaamista, sillä monista katseista näen kummastusta ja aliarviointia. Tiedän miksi, ja nyt työstän asiaa parempaan suuntaan.
Aloin vihdoin parantua täysin omasta tahdostani kun huomasin, että en kykene sosiaalisiin tilanteisiin vain ja ainoastaan sen takia, että tiedän muiden aliarvioivan minut ja luovan halveksivia katseita laihuuteni takia. Näytän rumalta. Halusin normaaliksi ja päätin että paranen.
Nyt olen viikon-kahden viikon ajan syönyt normaaliaterioita(kouluruokailut ovat säännölliset aamupalasta iltapalaan mikä helpottaa suunnattomasti! Alku oli hankalaa kun halusin vältellä päiväkahvihetkiä, mutta nyt huomaan että eivät kaikki sitä isoa pullaa syö joka kerta jne. Kyllä sen voi jättää väliin jos vatsa on täynnä vielä lounaasta..). Oloni parani parissa päivässä. Nauran. Hymyilen. Vitsailen ja keskustelen. Olen taas minuuteni lähteillä.
Minua katsellaan pitkään ja painon nousuun menee kuukausia, ehkä se ei nouse pahemmin kun liikunkin normaalisti ja syön terveellisellä painotuksella. Mutta oloni on terve mikä on uskomatonta. Sairaana ollessani en osannut tehdä eroa hyvän ja huonon olotilan välille- olin turtunut pahaan oloon, väsymykseen ja äreyteen.
Nyt teen normaaleja asioita miettimättä jatkuvasti ruokaa. Vatsa on täynnä mukavasti ja olo on mainio. Jaksan tehdä enemmän, joten liikkuminenkaan ei ole pakkopullaa vaan nautintoa. On energiaa vaikka mihin! Olen saanut ystäviä, ja luottamusta itseeni.
Ystävä rakas; Sinulla on lupa olla sinä. Itsesi kokoinen, itsesi näköinen, sinä itse kaikessa kauneudessasi. Ei ole kahta samanlaista ihmistä, joten ole rohkeasti oma itsesi! Vapauta itsesi syömishäiriöpirulaisen kahleista hyväksymällä oma itsesi sellaisenaan. Maailma on täynnä rajoituksia, meille syötetään ohjeita ja aikatauluja, käskyjä ja kieltoja joka tuutista! Älä tapa itseäsi lisäämällä rajoitusten taakkaa.
Rakasta.
Ainoa tehtäväsi on rakastaa.
En tiedä mistä aloittaa niin ettette lopettaisi lukemista välittömästi. Haluan kertoa mitä olen itselleni tehnyt ja mihin tilanteeseen olen päätynyt, jotta antaisin toivoa sairastuneille ja pientä mietittävää niille, jotka sanovat etteivät kykene parantumaan.
Sairastin vakavaa anoreksiaa tässä viimeiset 2 vuotta. Tilanne räjähti käsiin viime marraskuussa, jolloin syömiseni rajoittui hedelmiin ja vihanneksiin, ja minusta tuli kirjaimellisesti vain varjo entisestäni. Siihen saakka olin sinnitellyt jotenkuten, treenasin hulluna ja elämäni pyöri ruoan ja painon ympärillä.
Ihmissuhteet olivat mahdottomia; en enää osannut jutella tai seurustella normaaliin tapaan. Jos jouduin puhekontaktiin, ajattelin vain mitä hän minusta ajattelee, millon saan syödä, olenkohan iljettävän laihan näköinen.. sääliikö hän minua.. jne. Elämä oli tuskaa, mutta en tajunnut eläväni pimeydessä. Luulin sitä valoksi, ainoaksi tavaksi elää. Olin niin syvällä sairaudessani että uskoin sen olevan kohtaloni, ikuinen elämäntapani ja ainoa ystäväni.
Olin kiukkuinen kotona ja kavereiden kanssa, suutin kaikesta mahdollisesta. Keskittymiskykyni oli nollassa ja itsevarmuuteni kadonnut. Häpesin itseäni, pelkäsin huomiota ja ihmisiä.
Eristäydyin. Jumppasin, ulkoilin ja söin tarkalleen 2 kertaa vuorokaudessa. Käytin reseptivapaita ulostuslääkkeitä.
Laihduin jo ensimmäisen kuukauden aikana n.10kg alkuperäisten mittojeni ollessa 173/58. Tuolloin minua kehuttiin hoikaksi ja nätiksi, enkä edes aiemmin kuvitellut olevani lihava. Jostain se vaan lähti eikä pysähdystä näkynyt. Tähän päivään on tultu ja mitat ovat romahtaneet 173/46. Näytän karmealta.
Olen ollut aloittavinani paranemista useaan otteeseen, mutta sydän ei ole ollut siinä mukana. Olen valheellisesti päättänyt, että nyt nostan painoani, tajuamatta että se on väärä lähtökohta. Paino on ehkä noussut kilon tai kaksi, sama se, mutta tieto siitä että olen syönyt enemmän, vain pahensi pakkomielteitäni ja jatkoin sairauden ohjailemalla radalla. -suunta yhä alaspäin.
Oivalsin joskus suuren ahdingon vallassa että paraneminen lähtee mielestä; itsensä hyväksymisestä, itsensä rakastamisesta.. vähä vähältä vähän enemmän. Painolla ei ole merkitystä, kunhan saa aluksi olonsa hyväksi ja elinvoimaiseksi ja elämänilonsa takaisin.
Päätös ei tullut sormia napsauttamalla vaan parin päivän aikana. Aloin yhtäkkiä huomata että suhteeni itseeni on parempaan päin. Siitä lähti myös paraneminen syömiskäyttäytymisen saralla. Aloin harjoittaa itseni rakastamisen treeniohjelmaa.. askel askeleelta. =)
Päätös syntyi myös kauheasta kuolemanpelosta joka ei ottanut lähteäkseen. Se alkoi vahvistua hetki hetkeltä, yö yön perään valvoin peläten sydämen pysähtymistä. Päätin parantua kun tajusin tuhot joita jo olen tehnyt itselleni; en halua pelotella, mutta itselleni tämä on todellisuutta;
*olen loppuikäni hedelmätön(kuukautiset jäivät jo 3 vuotta sitten, eivätkä palaa)
*on ihme jos vältän osteoporoosin(en ole yli vuoteen syönyt mitään maitotuotteita enkä kalkkitabletteja)
*ruoansulatukseni vaatii jatkuvaa pehmentävien laksatiivien apua toimiakseen(tod.näk. loppuelämäni ajan)-ei siis suolta laiskistavia, mutta kalliita, päivittäin otettava annos.
*Todennäköisesti lyhentynyt elinikä(luut hauraat ja heikot, useiden ravintoaineiden pitkäaikainen puutostila, hemoglobiinin tuoton väheneminen.. jne.)
Aloitin uudessa koulussa tammikuussa. Olen hävennyt uusien ihmisten tapaamista, sillä monista katseista näen kummastusta ja aliarviointia. Tiedän miksi, ja nyt työstän asiaa parempaan suuntaan.
Aloin vihdoin parantua täysin omasta tahdostani kun huomasin, että en kykene sosiaalisiin tilanteisiin vain ja ainoastaan sen takia, että tiedän muiden aliarvioivan minut ja luovan halveksivia katseita laihuuteni takia. Näytän rumalta. Halusin normaaliksi ja päätin että paranen.
Nyt olen viikon-kahden viikon ajan syönyt normaaliaterioita(kouluruokailut ovat säännölliset aamupalasta iltapalaan mikä helpottaa suunnattomasti! Alku oli hankalaa kun halusin vältellä päiväkahvihetkiä, mutta nyt huomaan että eivät kaikki sitä isoa pullaa syö joka kerta jne. Kyllä sen voi jättää väliin jos vatsa on täynnä vielä lounaasta..). Oloni parani parissa päivässä. Nauran. Hymyilen. Vitsailen ja keskustelen. Olen taas minuuteni lähteillä.
Minua katsellaan pitkään ja painon nousuun menee kuukausia, ehkä se ei nouse pahemmin kun liikunkin normaalisti ja syön terveellisellä painotuksella. Mutta oloni on terve mikä on uskomatonta. Sairaana ollessani en osannut tehdä eroa hyvän ja huonon olotilan välille- olin turtunut pahaan oloon, väsymykseen ja äreyteen.
Nyt teen normaaleja asioita miettimättä jatkuvasti ruokaa. Vatsa on täynnä mukavasti ja olo on mainio. Jaksan tehdä enemmän, joten liikkuminenkaan ei ole pakkopullaa vaan nautintoa. On energiaa vaikka mihin! Olen saanut ystäviä, ja luottamusta itseeni.
Ystävä rakas; Sinulla on lupa olla sinä. Itsesi kokoinen, itsesi näköinen, sinä itse kaikessa kauneudessasi. Ei ole kahta samanlaista ihmistä, joten ole rohkeasti oma itsesi! Vapauta itsesi syömishäiriöpirulaisen kahleista hyväksymällä oma itsesi sellaisenaan. Maailma on täynnä rajoituksia, meille syötetään ohjeita ja aikatauluja, käskyjä ja kieltoja joka tuutista! Älä tapa itseäsi lisäämällä rajoitusten taakkaa.
Rakasta.
Ainoa tehtäväsi on rakastaa.
Vastaukset 41
Vanhimmat
kuin että oon ihan mielettömän onnellinen sun puolesta :)
Ehkä tälläkin eristäytyneellä ja yksinäisellä peikolla on vielä jotakin toivoa, vaikeaa vain kun olen työntänyt kaikki läheiset niin kauas että niitä on aivan mahdotonta enää saada takaisin ja uusien ystävien hankkiminen tuntuu vaikealta.
ensinnäkin onnea!
mä itse tiedän mistä kiikastaa, ja tiedän tonkin miten paranee....ainakin toi varmaan olis mun paranemisen avain. en vaan pysty siihen.
Tiedän täysin reaktiot tähän viestiin sillä itse ajattelin samoin vielä ihan hetki sitten. Toisaalta halveksuin ajattelutapaa että tästä pystyisi mitenkään parantumaan ja aliarvioin ihmisten merkityksen.
Nt kun löysin yhteisön jossa oikeasti välitetään muiden elämästä ja jossa jokainen saa olla täysin vapautuneesti oma itsensä, alkoi paranemisprsessi kuin huomaamatta. Ainoa ajatus joka alkoi kantaa oli: Haluan olla normaali.
Itselläni on aika paljon elämänkokemusta ja rankkojakin juttuja, tämän lisäksi, taustalla mutta kun otan esille missä tahansa näitä juttuja(esim.tunnilla; hei mulla on yks henk.koht tarina kerrottavana.. tms.), huomaan ettei mua oteta vakavasti. Olen pieni, enkelemäinen, heiveröisen näköinen tyttö joka näyttää siltä että elämä on ollut vaan oman itseni ympärillä pyörimistä. Haluan muutoksen tähän jotta mua kuullaan.. Vaikea selittää.
Tämä paranemisen tie on tuskien taival. Sitä luulee parantuneensa ja sitten taas vajoaa. Nyt tässä uudessa, pysyvämmän tuntuisessa tilassa jonka olen saavuttanut, ilmenee omat ongemansa niin ikään;
*vatsani ei enää toimi ollenkaan. Varasin lääkäriajan juuri, sillä suorassa seisominen sattuu. Vatsa on kuin raskaana olevalla ja suolet vatsan reunoilla paistavat tummina läpi. Mikään ei liiku sisälläni ja fyysinen ahdistus painaa taukoamatta. Tämä on yhä helvetin ja taivaan välimaastossa tarpomista, mutta suuntani on vakavasti nyt ylöspäin enkä harkitse paluuta.
Tavoitteeni on saada ruoansulatus toimimaan itsenäisesti ja hyvä fyysinen olo. Voi että mitä onkaan huomata ero huonon ja hyvän fyysisen olon välillä. Sanon vaan että se on kokeilunarvoinen juttu parin lisäkilonkin riskillä!
Kiitos tästä viestistä, piristi jonkun verran! Ex-muijalla on anoreksia eikä hän tajua mennä hoitoon eikä oikein halua pitää yhteyttä edes ystävänä.Vähänkin mainitsee anoreksiasta niin hän suuttuu.Itse voisin auttaa ja olla tukena niin paljon kuin mahdollista.Ahistaa ihan suunnattomasti kun toinen tuhoaa elimistönsä!Välitän hänestä edelleen enemmän kuin mistään muusta!En tosiaan tiedä mitä tehdä?
Syömishäiriöisen auttaminen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Äitini kanssa juttelin asiasta nyt jälkeenpäin ja hän sanoi tunteneensa itsensä täysin toviottomaksi tämän sairauden edetessä. Hän ei ollut tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa, kenelle puhua.
Emme hirveästi puhuneet asiasta eikä hän minua silloin pakottanut syömään. Sanoi kerran uimalassa kauhistuneensa hurjasti, kun ei ollut nähnyt minua aikoihin ilman vaatteita. Mainitsi vain että Olet vähän laihtunut, mutta ajatukset olivat olleet surullisen epätoivoiset. Äiti sanoi kokoajan ajatelleensa milloin tulee äkkilähtö teho-osastolle. Itse omalla kohdallani mietin samaa...(Itkettää edes miettiä mitä olen läheisilleni aiheuttanut)
Sairastunut luulee että hänen tapansa elää on ainoa mahdollinen ja ainoa ihmisarvoinen. Hän tuntee voivansa hallita edes jotakin kun kieltää itseltään nautinnon. Ennenkaikea kyse on nautintojen kieltämisestä; en saa nauttia lihan haluista, en saa retkahtaa "mässäilyyn".
Anorektikko halveksii "normaalien" ihmisten tapaa elää ja tarkkailee jatkuvasti muiden lautasia ja ostoskorien sisältöjä kaupassa.
Lihavan ihmisen ostaessa jotakin epäterveellistä, häntä saattaa "oksettaa" ja etoa. Kun taas näkee normaali hoikan ihmisen ostavan sellaista, hän miettii että niin... ei se tuosta yhdestä liho-en lihoisi minäkään!
Sanojen valinta on haasteellista jos haluaa auttaa anorektikkoa. Sanon neuvoksi, että se, jos mainitsee laihuudesta, voi usein kääntyä itseään vastaan; itse nautin ko.kommenteista, otin ne kohteliaisuuksina, vaikka sanoja olisikin täräyttänyt; oletpa hurjan laiha, näytät luurangolta. Se tuntui hienolta!
Näitä kannattaa siis välttää... se vaan lietsoo jatkamaan,koska nimenomaan luurangonlaihuus on ollut tavoite-sitä ei terve pysty käsittämään.
Itse selailin paljon sivustoja joissa ihmiset mainitsivat omia mittojaan ja sain ylemmyyden tunnetta kun omat mittani olivat kaikkia pienemmät. Kuitenkin 2 vuotta sitten, painoni ollessa 11kg enemmän, olin tosi hoikka ja sain siitä mukavia kommentteja. Nyt ovat kommentit tosiaan loppuneet kun SAIRAS LAIHUUS EROTTUU NORMAALISTA LAIHUUDESTA. Tämä on ehkä pointti jolla anorektista voi lähestyä pehmeästi-muistella aikoja ennen vanhaan, kun henkilö oli normaalin näköinen, ihmisen näköinen.
Itse sain myös vahvan hengellisen kasvun tässä uudessa paikassa jonne tulin opiskelemaan. Usko voi auttaa monia ymmärtämään, että ihminen on luotu juuri sellaiseksi, itsekseen, ainutlaatuiseksi. Moni tukeva tai lihavakin ystäväni muuttuisi täysin jos laihtuisi tippaakaan-oma ulkonäkö on osa persoonaa! Olisi hirvittävää mahtua samaan muottiin, se tekisi meistä klooninukkeja.
Jokainen on arvokas juuri niin, eikä tässä lyhyessä elämässä kannata riskeerata terveyttään niin mitättömän seikan kuin ULKONÄÖN takia.
Tämä fyysinen "minähän" on aivan naurettavan typerä, mitätön, vajavainen,heikko, katoava.. miksi siitä murehtimaan!? Tärkeää on sisin, se millaiseksi kasvaa sisimmässään.
Ja terveellisesti voi syödä tietenkin, en tarkoita siirtymistä mihinkään rasvapaukkuihin. mutta oman kulutuksen mukaan. ja 1kg lihomiseen tarvitaan 7000 ylimääräistä kaloria(!),joten anorektikon pelko äkillisestä lihomisesta on aivan turha!
Ystäväni myös parani pitkän sairaala-osasto-hoitojakson jälkeen ja nyt 3 vuotta sairaudestaan hän on lihonut ainoastaan 1kg:n. Olotila muuttui energiseksi, rumasti törröttävät luut alkoivat peittyä,mutta eivät ne kilot lisääntyneet-hän kun eli normaalisti muuten.
Yritä auttaa ex-vaimoasi mutta valitse sanasi tarkoin. Älä syyllistä! Anorektikon itsetunto on poikkeuksetta heikko, hän on täydellisyyteen pyrkivä muillakin elämän alueilla. Hänet on saatava ymmärtämään että HÄN RIITTÄÄ. ei tarvitse yltää mestarisuorituksiin kaikessa. saa olla vajavainen.
tsemppiä!
Kiitoksia tosiaan taas!Haluaisin todellakin näyttää nämä juuri nämä sinun tekstit hänelle ja pari muutakin tältä sivustolta mutta tiedän että hän vain suuttuu:( Hän itse sano että parantuu kyllä mutta tosiasia on että vain harva anoreksiasta kärsivä parantuu yksin.Yksi vaihtoehto ehkä on vain odottaa että hän tulee järkiinsä mutta se tuntuu niin pahalta kuin niin kaunis ja TÄRKEÄ ihminen tuhoaa itsensä?:(Toisaalta yritän jossain vaiheessa kasvokkain puhumista mikä voisi ehkä helpottaa?
Sairastunut saattaa sanoa helpostikkin, että "kyllä tämä tästä on parempaan päin", "kyllä mä vielä paranen", "pikku hiljaa syön enemmän.." jne. Mutta jos taustalla on toisen henkilön kommentti laihuudesta ja se on aiheuttanut mielihyvän tunteen, on "paranemis selostukset" ihan huuhaata. Kaiken takana on muistissa kommentti siitä kuinka laiha hän on. -eli oman tulkintansa mukaan "onnistunut, täydellinen, oikealla tiellä". Siinä olotilassa hän ei vakavasti ajattele alkaa parantua, vaan sanoo niin pehmentääkseen keskustelun vakavuutta tai vaihtaakseen puheenaihetta...
Erittäin harva paranee yksin. Ja jos yksin saakin tehtyä päätöksen siitä, että tärkeintä on tuntea olevansa taas elossa ja terveenä, tarvitaan paranemisprosessiin itsessään muita ihmisiä. Itse en ole uusien ystävien kanssa koskaan sairaudesta puhunut, mutta he omalla asenteellaan tukevat minuuteni rakentumista.
Sillä ongelmahan on itsetunnossa, kuten sanoin. Anorektikko on suhteellisen neuroottinen ajatusmaailmaltaan ja kuvittelee kaikkien arvioivan häntä. Hän kuvittelee että häntä katsotaan ja hänen ulkomuotoaan arvioidaan jatkuvasti. Kun sairaus on liiallisen laihuuden puolella, toki usein katsotaankin; pelokkaina, säälivinä..
Ja anoreksia on petollinen; se saattaa alkaa siitä että haluaa laihtua muutaman kilon. Mutta se ruokkii itse itseään. Mitä enemmän laihtuu, sitä enemmän haluaa laihtua. Sitä asettaa itselleen päämääriä, mutta vaatimukset itseään kohtaan kasvavat kokoajan. Mikään ei riitä!
Sitä laihtuu mittoihin jotka halusi saavuttaa, mutta stressi kasvaa laihtumisen myötä enemmän ja enemmän. -tulee myös stressi siitä, miten pysyä tässä painossa!
->Päin vastoni kuin monet voivat ajatella, anorektikko ajattelee ruokaa 24/7, ihan taukoamatta. On toisaalta hirveä himo langeta johonkin herkkuun ja se luo stressin siitä, että jos kerran lankeaa, tämä työllä ja tuskalla saavutettu "ihanne paino" ei pysykkään.
Anorektikko ajattelee mielellään ruoka-aine yhdistelmiä, kokeilee uusia juttuja, keräilee reseptejä(itselläni oli tämä) ja fanaattisesti etsii tietoa ravintoainearvoista jne. Anorektikko on oikeastaan paras neuvomaan muita oikeassa ruokavaliossa koska tietää niin paljon ravintoarvoista jne., mutta ei osaa soveltaa sitä itseensä.
Jokatapauksessa; sairauden eteneminen kiihtyy laihtumisen myötä. Mitä vähempään ruokamäärään pääsee, sitä vähemmän syö päivä päivältä.. vähemmän.. vähemmän.. aina vähän vähemmän.. anorektikko on taitava karsimaan ruokavaliostaan yksitellen "epäterveellisiksi" luokittelemiaan aineita. Tämä sairaus ei myöskään ole täyttä syömättömyyttä, kuten helposti kärjistetään.-> Syömiseen liittyvät säännöt ja rajoitukset vaan ovat äärimmäisen tiukkoja. On minuutin tarkat aikataulut syömisen aloittamiselle ja lopettamiselle, laskeminen kaikessa; pureskelu, kalorit, rasvat, sokerit, aika..., määrät, sama lautanen ruokaillessa, tietyt asetelmat lautasella, tietty syömisjärjestys, vedenjuonti,.. ja mitä ikinä!
anorektikko odottaa palavasti seuraavaa ruokailuaikaa, -LUPAA SYÖDÄ eikä kykene ajattelemaan muuta.-siksi sosiaaliset suhteet ovat vaikeita, ajatukset on ihan muualla ja pelossa siitä, että kohta toinen ehdottaa kahvilla käyntiä tms.
Kasvokkain puhuminen voisi auttaa hyvinkin, jos vaan pääset siihen tilanteeseen asti. Mutta jos esim. tulostat nämä sivut ja laitat postiluukusta sisään, hän kyllä lukee ne. Voi tulla vihaista kommenttia ja hän väittää heittäneensä paperit roskiin, mutta anorektikko lukee anoreksiasta MIELELLÄÄN. hän haluaa kerätä kaikki mahd. vinkit laihtumiseen ja-ristiriitaista kyllä-parantumiseen... yms.
Ennenkaikkea anorektikko, surkeassa itsetunnossaan, kaipaa jotakuta joka osoittaa välittävänsä. Itse tunsin olevani loputtoman yksin, turha, ja mitätön. Tunsin että olen kaikille RIITTÄMÄTÖN, EN KOSKAAN TARPEEKSI. Olisin aina voinut olla mielestäni vähän enemmän kaikessa ja tuntui että kun kotona oltiin vihaisia, se oli aina minun syytäni. Tunsin olevani SYYLLINEN kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan.
Ja tein kovan ulkokuoren itselleni, mutta kaipasin sitä että joku tulee ja puhkaisee kuoren. Yksi kaveri otti sairauteni kerran mesessä puheeksi(ei oltu koskaan ennen puhuttu asiasta), ja mainitsi että en taida olla ihan kunnossa... Itkin. Itkin. Ja hymyilin. Joku välitti.
Yksi ystäväni myös kuoli anoreksiaan viime syksynä. Se oli myös kova kolaus, kun en ollut edes tiennyt sairaudesta. Nyt jälkeenpäin voin nähdä hänen käytöksessään selvät merkit syömishäiriöstä. Syömishäiriöinen tunnistaa kyllä toisen syömishäiriöisen, kun vähän tarkkailee.
Kiitän erittäin paljon että joku itse sairastanut jaksaa jutella tällä tavalla tästä asiasta!!!Kun itse sairastuit muutuitko hiljasemmaksi, apaattisemmaksi ja masentuneeksi?Tai jos sanoo jonkun asian vitsillä niin otit sen tosissaan, ja suutuit jos joku mainitsi sinulle anoreksiasta ja sanoi että sinun pitäisi mennä hoitoon?
Ainiin unohdin kysyä kun kysyin kerran häneltä että nauttiiko hän jollain tavalla anoreksiasta niin hän vastasi että ehkä vähän, olin tietenkin ihmeissäni mutta en sanonut mitään, koska en tiedä millaista anoreksia on.Outo kysymys tulee tässä että kauanko tuo ns. nautintovaihe kestää jos sellaista edes on?
Et ihan helpoimmasta päästä alkanut kysellä:D
Olen tosi iloinen jos tästä viestittelystä on apua edes yhden sairastuneen kohdalla, ja ennenkaikkea olen iloinen kuullessani että joku on toisen tilasta niin huolissaan, että käyttää aikaa ja vaivaa asioiden selvittelyyn. Kiitos kuuluu siis sinulle.
On sanottu että jos on itse käynyt pohjalla, on ehdottomasti pätevin henkilö auttamaan niitä jotka sinne ovat menossa. Tällä tausta-ajatuksella itse olen liikkeellä, koska pystyn täysin samaistumaan syömishäiriöiseen maailmaan.-Toki tämän "addiktion" omaavalla on aina vaara lipsua takaisin, itselläni luultavasti suuren stressin tai vaikean ajan tullessa eteen. Mutta asiaan..
Jokainen anorektikkohan on yksilö siinä missä kuka tahansa muukin, mutta kyllä käyttäytymisessä on yhteneväisyyksiä ja taustasyissä ja tekijöissä paljon samaa.
"Kun itse sairastuit muutuitko hiljasemmaksi, apaattisemmaksi ja masentuneeksi?Tai jos sanoo jonkun asian vitsillä niin otit sen tosissaan, ja suutuit jos joku mainitsi sinulle anoreksiasta ja sanoi että sinun pitäisi mennä hoitoon?"
*Muutuin itse täysin, lyhyessä ajassa. En niin selkeästi tajunnut sitä silloin, mutta nyt äitini esimerkiksi kertoo että hän ei ymmärtänyt mitä oli tapahtunut kun muutos oli niin raju ja äkillinen.
Olin ennen todella sosiaalinen, huumorintajuinen ja nauravainen. En ottanut itseäni turhan vakavasti, söin mitä halusin ja olin aktiivinen kaikin puolin. Myös itsevarmuus oli terveessä mielessä korkealla, enkä pelännyt esim. omaa ääntäni, olemustani, muiden mielipiteitä ja reaktioita.
Kun sairastuin, vetäydyin sosiaalisista tilanteista täysin. Ärsyynnyin kaikesta. Kaikki ihmiset tuntuivat puhuvan turhia asioita ja olevan jollain lailla raivostuttavan typeriä. Anorektikko alkaa huomaamattaan katsoa muita alaspäin ja eristäytyy omaan kuplaansa, omaan "täydellisyyden kaipuuseensa". En tavannut entisiä kavereitani, ja kun harvoin tehtiin jotain yhdessä, olin vaan nokkava ja hyökkäävä. Olin erimieltä pienistäkin asioista. Siirryin myös kasvissyöjäksi, mikä kohdallani tarkoitti sitä että en syönyt juuri muuta kuin kasviksia.
Masennus syveni syvenemistään. Olin syvällä syömis- ja liikunta pakkomielteessä. En kyennyt olemaan paikallani, koska kokoajan piti olla liikkeessä-kuluttaa kaloreita. Olin silloinkin aktiivinen, mutta yksin, itsenäisesti. Piväohjelma ja rutiinit olivat tiukkoja; kävin pakkomielteisen säännöllisesti lenkillä ja uimassa, ja ajoitin ne juuri tarkalleen seuraavaa syömiskertaa silmällä pitäen. Ah mikä nautinto olikaan sallia itselleen omena tarkalleen klo 16 kahden tunnin uimisen jälkeen!
Mikään ei tuntunut enää miltään. En riittänyt itselleni, eikä mikään ollut tarpeeksi. Normaali-ihmiset päättävät tehdä lenkin tms. ja katsovat sitten telkkaria/menevät nukkumaan/lukevat kirjaa.. tms., mutta minä jatkoin lenkkiä jumpalla ja paikallaan hyppimisellä ja mitä ikinä!
Masennus syntyi juuri siitä tunteesta että en ole ollut tarpeeksi, en ole tehnyt sitä mitä pitäisi. Yöunet muuttuivat levottomiksi ja lyhyiksi. Se teki päiväajasta hyvin apaattista ja harmaata.
Olin täysin yksin ja sosiaaliset tilanteet pelottivat järjettömästi! Oman äänen kuuleminen ja suun aukaiseminen muiden kuullen tulivat hyvin pelottaviksi asioiksi. Olin mieluummin yksin ja hiljaa, ja uskottelin että se on kohtaloni.
Masennuksen kasvaessa mielen valtasivat itsetuhoiset ajatukset, toiveet pääsystä sairaalaan(ei tarvitsisi olla mitään, saisi olla vaan muiden palveltavana. olla ei mitään, ihan luvan kanssa.) ja tulevaisuuden pelko. Se oli järjettömän mittavaa ja käsitti kaiken huomisesta hamaan tulevaisuuten asti. En uskonut selviäväni tavallisesta elämästä.
Ja kyllä; ärtymiskynnykseni oli niin matala, etten usko että pystyin ottamaan yhtäkään asiaa ilman stressiä ja ahdistusta. Siksikin oli hyvä paeta ihmisiä. En halunnut tuottaa muille harmia apatiallani, ja muut tuntuivat olevan aina tiellä ja vähän liian väärässä, ja vähän liian ymmärtämättömiä minun suhteeni.
Tavalliset asiat saivat mut hermoromahduksen partaalle. Pienikin stressin aihe tai kina perheen sisällä muuttui mun mielessä valtaviin mittasuhteisiin ja olin kokoajan kun takaa-ajettuna, kuin takapuoleen ammuttu jänis. Vauhkona, ja repeämäisillään liitoksistaan minä hetkenä hyvänsä.
Anoreksiakommentit olivat asia erikseen.. Alkuvuonna odotin niitä kommentteja! Sain niistä suurta tyydytystä ja mielihyvää. Hykertelin vaan kun joku mainitsi että "oletpa laiha/laihtunut." Jos en kuullut laihuuteeni viittaavia kommentteja pitkään aikaan, oletin ilman muuta että olen lihonut. Saatoin kierrellen sitten kalastella ko.kommentteja ("voi voi.. söin niin paljon suklaata, että kohta kyllä näytän virtahevolta.."-odotin että joku sanoisi; sinä vai? olet niin laiha, että saisitkin lihota!). Nautin kuulla kaikkea tällaista:"sä et taida syödä mitään kun oot noin laiha!"..
Nyt myöhemmin se on alkanut ahdistaa.. Laivalla risteilyllä eräs herra tuli luokseni ja sanoi suoraan; sulla on anoreksia. Se kävi kipeästi arkaan paikkaan. Sanoin että niin.. siltä mustakin tuntuu..
Nyt kun olen paremmalla suunnalla, ahdistun ko.kommenteista. Tulee sellainen olo, että enkö mä koskaan näytä enää normaalilta! Syön normaalisti jne.,ja silti katsotaan kuin luurankoa ja ahdistetaan nurkkaan tuomitsevilla kommenteilla.
"Nautintovaihe" kestää siihen asti kun haluaa parantua. Kun herää tajuamaan minkälaisessa kuplassa ja pimeydessä on vaeltanut, siitä ei nauti enää. Koko sairaus tekee kipeää psyykkisesti ja fyysisesti, mutta onnistumisen kokemusten tuoma "riemu" laittaa jatkamaan.-siitä tulee tuo mainitsemasi "nautinto". Se on nautintoa sisällä olevalle perfektionistille, joka vaatii enemmän ja enemmän. Ja kun ihminen on "onnistunut" kuuntelemaan tuota pirulaista, ja näännyttänyt itseään "neuvojen mukaisesti", siitä seuraa joku järjetön "onnistumisen tunne".
On päästävä irti siitä mielen kiduttajasta, demonista joka hallitsee mieltä ja sen kautta kehoa! Anoreksiahan on pohjimmiltaan täysin psyykkinen sairaus.
(Nyt tuli pitkääkin pidempi viesti mutta tästä asiasta kirjoittaessani ajatus kasvaa moniin ulottuvuuksiin.. :))
En voi uskoa että joku noin kiltti ihminen jaksaa auttaa ja vastailla näihin kysymyksiini!!!Tämä taas helpotti niin paljon että KIITOS SINULLE TAAS JÄLLEEN KERRAN :)Joo on kyllä niin samanlaisia piirteitä kuin ex-muijallani. Toivottavasti hän vielä ymmärtää että tarkoitan vaan hyvää kun nyt tuntuu että hän oikeasti vaan vihaa mua niin pahasti että oikein surettaa:(
Moi taas!Joo en tiedä pitäisikö tässä antaa tilanteen rauhottua ja antaa hänen olla rauhassa kun hän on tuntuu olevan niin pahalla tuulella? Sit yks vaihtoehto ois et kertoisin hänen siskolleen sairaudesta kun en ole varma tietääkö hän siitä mitään, ainakaan kuinka vakavaksi se on mennyt? Hän voisi ehkä yrittää puhua hänelle hoitoon menemisestä ja muutenkin järkeä. Pelkään vain että hänellä on se "nautintovaihe" niin pahasti päällä että hän ei kuuntele ketään tai lue mitään tällä hetkellä?[EI EDES NÄITÄ KESKUSTELUJA?]
Ensiksi haluan sanoa, että anorektikon käytös ja todelliset tunteet ovat vahvassa ristiriidassa keskenään. Sairastunut on luonut itselleen kovan ja välinpitämättömän kuoren, mutta omassa yksinäisyydessään hän on pieni ja heikko ja täysin riippuvuutensa pauloissa.
Häntä kiinnostaa suuresti kaikki mahdolliset kirjoitukset syömisasioista, anorektikoiden elämänkerrat, parantumistarinat ym. sillä niistä hän ammentaa omaa nautintoaan ja saa ikään kuin tukea valitsemalleen "elämäntavalle".
Itse kahlasin läpi kaiken mahdollisen, aina terveellisen ravitsemuksen oppaista julkisuuden henkilöiden traumaattisiin kertomuksiin, sekä terapeuttien analyyseihin asti, ihan vaan ollakseni enemmän kiinni syömishäiriössä. Koska syömishäiriöinen ei ajattele muuta kuin ruokaa, nämä tekstit ja kertomukset antavat hyvää ajankulua ahdistuneelle mielelle.
Itse en kyennyt esim. lukemaan pahemmin normaalia kirjallisuutta ajatusten harhailematta ruokaan ja kelloon(milloin saisin taas syödä). Se sijaan, jos luin mitä tahansa ruoka-aineiden ravintoarvoihin, laihdutukseen, liikuntaan ja syömiseen liittyvää, luin innolla kaiken ja sisäistin mitä pienimpiä yksityiskohtia. Se piti kiinni siinä samassa aiheessa mihin koko elämäni perustui.
*Puhuminen ko.henkilön siskolle voisi olla seuraava askel sinun tapauksessasi. Voisin suositella sitä ihan todella. Olet itse ilmeisesti yrittänyt jo kaikkesi, ja päätynyt kysymään apua ulkopuolelta, joten nyt on aika jo jakaa pahaa oloasi ja haluasi auttaa jonkun toisen läheisen kanssa. Te voitte yhdessä alkaa pohtia tilanteen vakavuutta ja lähestymistapoja. Se helpottaisi varmasti myös omaa taakkaasi! Sinun on vaan saatava tämä sisko uskomaan että sairaus on todellisuutta ja vakavimmillaan johtaa kuolemaan. (henkinen kuolema tuntuu jo olevan käynnissä, tunnistan itseni niin kaikista noista mainitsemistasi mielialoista ym.)
Anorektikko on aina pahalla tuulella, oikeastaan itsekään tietämättä miksi. Totta kai aliravitsemus aiheuttaa ärtymystä, aivot kun eivät eritä silloin kaikkia tarvittavia hormoneja ja välittäjäaineita.
Anorektikko tuntee aina olevansa huono, heikko, aina liian epäonnistunut. Pyrkimys laihuuteen on päällä 24/7 ja muuttuu sitä pahemmaksi mitä enemmän laihtuu. Se luo selittämättömän kovat paineet sisälle ja sen tunteen kanssa kamppailu on HIRVEÄN RASKASTA. Muut ihmiset tuntuvat typeriltä ja ymmärtämättömiltä. Jos pystyt ottamaan vastaiskut ja töykeydet toisesta korvasta sisään-toisesta ulos-periaatteella, niin silloin kannattaa ottaa syömishäiriö puheeksi; sairastunut kivahtaa ja suuttuukin, mutta miettii sanojasi jälkeen päin, hyvin vakavasti.
Itse liikutuin kun tajusin jonkun välittävän. Aina kun joku mainitsi tästä sairaudesta, tunsin "iloa" ja tyytyväisyyttä, ennen kaikkea jos joku osoitti olevansa todella huolissaan. Tuli sellainen olo että "hei, joku huomaa mut." Anoreksia on pohjimmiltaan halua tulla huomatuksi, saada olla huomion kohteena ja tuntea olevansa tärkeä. Kun joku sitten osoittaa välittämistään, se tuntuu hyvältä, vaikka sitä ei osaisikaan näyttää muuten kuin suuttumalla verisesti. =D Ristiriitaista hyvinkin, mutta sitä anoreksia on...
Mutta.. ÄLÄ KOSKAAN SYYLLISTÄ. ÄLÄ MOITI ULKONÄKÖÄ, LUONNETTA.. MITÄÄN! Älä puhu kalorimääristä, liikunnasta jne, jotka ovat arkoja paikkoja ja muutenkin sairastuneella mielessä jatkuvasti. Sanojen valitseminen on hankalaa ja ainakin omasta kokemuksesta voin sanoa, että hyvää tarkoittavat kommentit usein kääntyivät päässäni väärin päin;
"Näytät jo paremmalta."=Olen lihonut.Olen läski, lehmä. Olen siis syönyt väärin!
Ja muiden laihdutus ja liikunta puheet olivat ahdistavia! Kyläillessä, kouluruokailuissa jne. vieläkin tulee joskus vanhat ajat mieleen, kun sukulaisnaiset tai naispuoliset kaverit juttelevat arkisesti "jenkkakahvojen treenaamisesta, terveellisestä ruokavaliosta, omista urheiluharrastuksistaan, ruokien ravintoarvoista.." jnejne. Enää ei ahdista, mutta muistan ennen kuinka mahdottomia nuo keskustelut olivat; tuli sellainen olo, että on lähdettävä kuntoilemaan, on treenattava enemmän kuin muut, on syötävä terveellisemmin kuin nuo muut... :S
Ja jälleen kerran kiitos :) Hmm, tuo että tulostaisi nämä keskustelut ja laittaisi postiluukusta sisään voisi siis toimia ja myös keskustelu siskon kanssa, taas helpotti. Tunnen itseni välillä jotenkin oudoksi kun välitän ko. henkilöstä niin paljon mutta en voi sille mitään :)
Ota rohkeasti nyt tilanne haltuun. On upeaa että välität, vältitämistä kun ei ole tässä maailmassa koskaan liikaa.
Ehkä hän suuttuu joksikin aikaa, mutta jos ja kun-toivon mukaan KUN-hän kerran parantuu ja ymmärtää mikä on todella tärkeää ja ketkä olivat tukena vaikeina aikoina, tulet saamaan nöyrän kiitoksen. Se voi kestää tovin, ja saatat saada pitkän mykkäkouluajan vastaan, mutta oikeasti; hän kyllä lukee nämä tekstit. On ihme jos ei!
Tsemppiä nyt eteenpäin. Ole yhteyksissä vaan aina kun tulee kysyttävää tai puhuttavaa, tai muuten vaan kertoile miten tilanne edistyy.
En todellakaan pysty sanomaan ammattilaisen diagnooseja tai mitään virallista, ja kaikki mitä kerron perustuu vain omaan kokemukseen ja kirjoihin, mutta kyllä meitä syömishäiriöisiä moni asia yhdistää.
Voimia!
Vaikka en edes nyt uskalla kysyä tapaamista hänen kanssaan niin pakko kysyä näitä vaikeita kysymyksiä? Elikkäs mitä sanoa hänelle jos tapaaminen onnistuisi? Niin ja otan huomioon ne sinun edelliset neuvot tietenkin esim. ei saa sanoa oletpa laiha, älä syyllistä, älä moiti ulkonäköä, luonnetta, kalorimäärä jne. Niin en voi siis edes mainita anoreksiasta mitään? Niin ja olisitko itse iloinen jos joku tulisi luoksesi ja huomaisit että joku välittää sinusta vaikka muuten olisit vihainen hänelle?
Kun sinulle syntyi kuoleman pelko niin tuliko se jonkun oireen takia esim. voimakas sydämentykys, rintakipu vai muuten vaan?
Mietin vastausta pitkään ja harkiten.. Mitä olisin halunnut että minulle sanotaan. Mikä olisi voinut kääntää suunnan paranemiseen... Hmm. Paranemispäätös lähtee vain ja ainoastaan itsestä, mutta on keinoja, on asioita joilla saattaa voida vaikuttaa..
Kerro, kuinka paljon hänestä välität. Kerro että sinuun sattuu nähdä se mitä hän itselleen tekee. Kerro että tunnet itsesi voimattomaksi kun näet hänen tuhoavan itseään. Tärkeää: kerro että et pysty koskaan ymmärtämään mitä hän käy läpi ja millaisia asioita hänen elämässään tapahtuu, mutta että kaipaat älyttömästi sitä ihmistä jonka tunsit ennen! Kerro myötäelävästi että et voi koskaan ymmärtää etkä väitä ymmärtäväsi mutta että HALUAISIT ymmärtää mitä tapahtuu ja miksi. Snä haluat tukea häntä ja kuunnella!
Yksi -ikävältä kuulostava mutta ehkä tehokas- keino lähestyä häntä voisi olla saada hänet syyllisyydentuntoon. Jos hän välittää sinusta niin kuin sinä hänestä, hän tuntee piston sydämessään jos sinä kerrot että sinuun sattuu nähdä että toinen vie itseän pohjalle. Ja että sinuun sattuu kun tunnet itsesi kyvyttömäksi tehdä yhtään mitään.
Osoita välittäväsi. Älä puhu laihuudesta, älä painota ruoka- ja laihtumisasioita, vaan ennenkaikkea muuttunutta mielialaa ja syrjään vetäytynyttä olemusta. Sano että sinusta olisi ihanaa nähdä se ennen iloinen(?) ihminen, se joka hän oli ennen.
Katselkaa mahdollisesti vanhoja valokuvia, keksi yhdessä rentoa tekemistä. Voit myöhemmässä vaiheessa ehkä viitata syömisasioihin, mutta ..aargh.. siinä on suuret riskinsä.. itse ainakin tietyssä vaiheessa sairautta odotin laihuuskommentteja; nautin kun minua sanottiin ruipeloksi ja laihtuneeksi, nautin kun joku sanoi että "oletpa anorektinen". siispä, jätä nuo puheet aluksi..
Älä ole tippaakaan hyökkäävä! KUUNTELE, KUULOSTELE.. Tutkaile ilmapiiriä. Puhu aluksi ja välissä muita kepeitä juttuja. Myös iloiset suunnitelmat ja positiiviset tulevaisuudenvisiot ja unelmista puhuminen tuo toivoa ja innostusta; ne vievät pois ahdistavasta tästä hetkestä.
Ole "nöyrä, vaatimaton, puhu rehellisesti ja sydämestä, yhtään hyökkäämättä ja kiihtymättä. rauhallinen, alistuva olemuksesi voi tehdä vaikutuksen. Itse ainakin koin hetket, jolloin esim. äiti purskahti itkuun sanoen ettei enää tiedä mitä voisi tehdä auttaakseen, tosi suuntaa-antaviksi ja ne ehkä valmistivat minua paranemisen tielle.- koin että ei minulla ole oikeutta pilata läheisteni elämää tällaisella turhuudella.
Anorektikko elää täysin omassa kuplassaan! Hän ei ymmärrä loukkaavansa muita, vaan kokee muiden olevan täydellisen väärässä, täysin ymmärtämättömiä ja armottomia. Kun joku tulee välittäen, ajan kanssa hänen luokseen ja kertoo huolensa ja auttamisen halunsa, se koskettaa.
**"Kun sinulle syntyi kuoleman pelko niin tuliko se jonkun oireen takia esim. voimakas sydämentykys, rintakipu vai muuten vaan?" **
Kuolemanpelko; Se paheni sairauden edetessä. Päivisin se harvemmin iski, koska olin täysin kiinni kontrolloinnin kierteessä, jatkuvassa pyrkimyksessä pidättäytyä kellonajoissa ja ruoasta kieltäytymisessä, joten ei ehtinyt useinkaan pelätä kuolemaa. Joskus se tuli pitkillä kävelylenkeillä, kun en ollut syönyt koko päivänä ja sydän alkoi tykyttää.
Öisin iski kammottava kauhu. Se lamautti koko kehoni, koko olemukseni. Ahdistus täytti pääni, mielen valtasivat pelot ja toiveet heräämisestä vielä huomiseen.-toisinaan toiveet kuolemasta.
Ahdinkoa seurasivat sydämentykytykset. Noina öinä laitoin käteni sydämen päälle useaan kertaan kokeillakseni että se vielä sykkii. Pelkäsin ja odotin kauhuissani että milloin se pysähtyy. Tietämättäni myös äitini oli pelännyt samaa.
Toinen asia olivat luut. Ne tuntuivat pehmeälläkin patjalla maatessa, ei väliä miten päin makasin. Aamulla oli kylki mustelmilla siitä missä luu oli painanut patjaa, tai olka- tai lapaluu. Oli hankalaa nukkua missään asennossa, ja alitajunnassa oli pelko luun katkeamisesta ja osteoporoosista(jolta en voi enää välttyäkkään..). Kalkkitabletit olivat seuraava hankintani, mutta nekin odottivat kaapissa pari kuukautta, koska pelkäsin niiden kaloripitoisuutta.(!!!)
Nämä olivat itselläni suurimpia seikkoja, ja henkisen puolen asioita alkoi vihdoin, lopultakin tulla elämääni tuoden uskoa huomiseen.
-> Aloin ymmärtää miten lyhyt elämä on, miten katoavaa kaikki on ja miten paljon tästä elämästä voisi saada vielä irti. Siitä iski myös pelko, että olenko jo pilannut kaiken, miten paljon olen jo ehtinyt lyhentää elinaikaani ja terveitä vuosiani.
Itselläni on aina ollut mahtiponttisen suuria suunnitelmia ja unelmia, mutta sairauden aikana ne murenivat eikä energia riittänyt unelmointiin. Olin joka päivän vankina peläten etten näe huomista. Päätin että haluan elää ja tehdä vielä unelmistani totta.
Kysyppä ystävältäsi: Tuleeko mieleen yhtäkään historian naista joka muistettaisiin hänen laihuudestaan?! Eikö nainen ennemminkin muisteta hänen teoistaan, hänen rakkaudestaan, lapsistaan, elämänohjeista tuleville sukupolville? (Tämä ajatus herätteli itseäni kovasti... Totta tosiaan! Ei kukaan ole merkittävä siksi että on laiha.)
Taas suuri KIITOS vastauksistasi:) Aika samanlaisia ajatuksia oli mielessä. On kyllä aika kamalaa luettavaa tuo luu jutut kyllä ;( Joo on niin samoja piirteitä tullut esille taas, hän on todellakin loukannut mua todella ikävästi ilman hyvää syytä, paitsi että patistin häntä hoitoon mutta pyysin anteeksi. Hän tuntuu todellakin elävän niin omassa "harhamaailmassaan" tällä hetkellä että on mahdotonta puuttua asiaan; Lisäksi hän vihaa mua eniten tässä maailmassa ja sain hänen siskonsakin vihaiseksi mutta en kerinnyt edes mainita anoreksiasta mitään. Hänellä oli ihan selvästi omia vaikeuksia, joten satuin kysymään huonoon aikaan apua mikä tuntui tosi epätoivoiselta. Hän on todellakin kylmä ja niin tunteeton mutta olen tavallaan tottunut siihen, koska kyse on yksinkertaisesti vakavasta psyykkisestä sairaudesta, mutta joka kerta se sattuu kun tulee uusia loukkauksia;( En ole edelleenkään vihainen hänelle tämän takia, enkä ole ollut vaikka vaikeeta on ollut.
Kyllä sulla on ihan oikeus tunteisiisi. Eihän syömishäiriöisen törkeää käytöstä voi ikuisesti vaan ohittaa ja antaa mennä ohi korvien. Se on kuitenkin -enemmän tai vähemmän- järjissään oleva ihminen ja tottakai hänen sanomisensa ja tekemisensä loukkaavat yhtä lailla... Hän vaan ei tajua sitä itse. Voi toki olla(en tilannettanne tiedä..) että hän pitää sinua jo niin "ulkopuolisena" ihmisenä että hänen mielestään sinulla ei ole oikeutta puuttua hänen elämäänsä. :S
Tunteettomuudesta.. Niin.. oikeastaan anorektikko on aivan turtana syömättömyydenkin johdosta ja siitä tunteesta, ettei koskaan yltä tavoitteisiinsa. Alitajunta on täynnä tavoitepainoja ja aikoja ja pakkomielteitä, joten mieleen ei mahdu muuta kuin se sairastunut maailmankuva; oikeasti tärkeät asiat ovat hämärtyneet ja merkitykset sumenneet. "On vain pimeys minussa", kuvaili eräs syömishäiriön sairastunut tyttö elämänkerrassaan. Juuri siltä se tuntuu.
Tunteettomuus syntyy vihasta sitä sisimmässä valtaa pitävää anoreksiapirulaista kohtaan mutta anorektikko heijastaa kiukkunsa muihin ihmisiin ja kiduttaa itseään sen vihan voimalla. Hän ei ymmärrä että sairaus ei ole normaalielämää, että se ei ole terve tapa elää.- Sairauden edetessä ajatuskuvio muuttuu nimenomaan päinvastoin; siitä tulee ainoa oikea tapa elää, minkä vuoksi muut ihmiset tuntuvat olevan täysin väärässä ja typeriä!
Omana sairausaikanani halveksin suuresti ihmisiä jotka söivät. Nyt tämä kuulostaa naurettavalta itsellekin ;)Kävellessäni esim. pikaruokapaikan ohi, teki mieli mennä lasin luo yökkimään kun joku mussutti hampurilaista. Olin olevinani "asteen ylempänä", asteen verran parempi ihminen eläessäni "oikein". Oli jollain lailla hienoa pystyä kieltäytymään houkutuksista ja mässäilystä(kuten syömisen luokittelin). Sairautta lietsoi lehtien raportit siitä, kuinka suomalaisista nuorista yhä suurempi osa on ylipainoisia; minäpä en! haha. Tuli ylemmyyden tunne katsoessani ylipainoisia ikätovereita, ja ajatellessani heitä himoruokiensa pauloissa.
Ja kuitenkin.. Ajattelin ruokaa kokoajan. Oli mukavaa olla ruokakaupassa. Tarkkailin muiden ostoskoreja, (halveksien tietysti kun näin jotakin "epäterveellistä"), pakkauksien ravintosisältöjä jne. Aorektikko on paras valistamaan oikeasta ruokavaliosta, koska hän todella tietää paljon, mutta ei osaa soveltaa sitä itseensä.
...Tilanteesi on mahdottoman hankala. Tunnetko ko.henkilön äitiä? Äidit yleensä ottavat tämän sairauden vakavasti. Olet jo riskeerannut PALJON ja arvostan suuresti vaivannäköäsi, mutta ilmeisesti vastakaiku on jäänyt puuttumaan. Toisaalta se on ennalta arvattavaa, koska anorektikko on kuin aikapommi; hän on räjähtämispisteessä kokoajan JA ärtyy muuten kaikesta ylipäätään. Itsetunto on niin alhainen, että keskustelun kääntyessä häneen itseensä ja siihen mitä hänen pitäisi itselleen tehdä, ärtyminen pääsee huippumittoihinsa. Mutta kuten olet ilmeisesti huomannutkin, hän ärtyy kaikesta muutenkin. Kun pää on täynnä omaa ahdistusta, kaikki "normaalitkin keskustelut" tuntuvat painostavilta ja turhanpäiväiseltä jaarittelulta: Hän vaan toivoisi pääsevänsä takaisin omaan kuplaansa, jossa asiat on olevinaan jossain järjestyksessä.(vaikka todellisuus on juuri päinvastoin; siellä se myrsky vasta vallitsee)
Anna tilanteen rauhoittua hetkisen. Tapaatteko te koskaan missään yhteisissä menoissa tms.? Oman arviosi mukaan, miten pitkälle sairaus on päässyt kehittymään?
Olen nyt hiukan sanaton... Itsekin tunsin kiukkua ja vihaa ja ärtymystä ennenkaikkea lähimpiä ihmisiä kohtaan. Toisaalta nautin läheisten kauhistuneista kommenteista, mutta en oikein halunnut tavata heitä, koska tiesin huomion kiinnittyvän taas laihuuteeni.. Ja tiesin joutuvani tilanteeseen jossa pitäisi syödä.. :/
Jos tuntisin hänen äitinsä olisin jo kertonut hänelle mikä on harmi että en tunne. Hän sanoi/väitti että kun kysyin että tietääkö hänen vanhempansa hänen anoreksiastaan niin hän sanoi että kyllä ne on huomannu että hän on hiukan laihtunut. En tosiaan tiedä että tietääkö hänen vanhempansa, mutta jos tietää niin on ihme että miksi ei tee asialle mitään esim. keskustele hänen kanssaan? Joo on hyvä antaa tilanteen rauhoittua vähän aikaa. Molemmat kuunnellaan hyvin samanlaista musaa nii esim. joku keikka vois ehkä olla mis nähä mut eks anorektikot välttele tommosii tapahtumii mis on paljon ihmisii? Vaikka hän käy usein keikoilla mut en tiiä käykö nyt ku toi sairaus on menny paljon pahemmaks, vaikee sanoo? Joskus joulukuus sano et paino/pituus on 51/166 mut sit puhuttiin tos viime kuus nii se myöns et on laihtunu jonkun verran lisää mut ei kuulemma paljoo. Kyl se nyt ainaki alle 50 on se nyt ihan varma! Voi olla et lähentelee jo 45 mut en oo nähny vähään aikaan nii vaikee sanoo tost painost? Viimeks ku nähtiin nii kyllä hän peitteli laihuuttaan sen muistan hyvin ja jou paljon vettä ja jos muistan oikein hän söi vain yhden salaatti aterian ja leivän 3-4 päivän aikana;( Silloin en tajunnut että hänellä on anoreksia. Mieliala sil on kyl nii sekasin et siinä mieles sairaus on menny tosi pahaks.
Jos tuntisin hänen äitinsä olisin jo kertonut hänelle mikä on harmi että en tunne. Kun kysyin että tietääkö hänen vanhempansa sairaudesta niin hän sanoi/väitti että kyllä ne on huomannu että hän on hiukan laihtunut. En tosiaan tiedä että tietääkö ne hänen sairaudestaan, mutta jos tietää niin ihmettelen että miksi ei tee aisalle mitään esim. keskustele? Joo pitää antaa tilanteen vähän aikaa rauhoittua. Molemmat kuunnellaan hyvin samanlaista musaa että esim. joku sama keikka vois ehkä olla mis törmättäis mut eks anorektikot välttele tollasii paikkoi mis on paljon ihmisii? Hän käy kyllä paljon keikoilla mutta nyt on vaikea sanoa koska sairaus on mennyt jo pahemmaks. Viimeeks ku nähtiin niin hän kyllä peitteli laihuuttaan ja joi paljon vettä ja jos oikein muistan niin hän söi vain yhden salaattiaterian ja leivän 3-4 päivän aikana;( Joskus joulukuussa hän sanoi että pituus/paino on 166/51 mutta viime kuus juteltiin niin hän myönsi että on vähän laihtunut lisää. Vaikee sanoo et lähenteleekö jo 45 ku ei olla nähty vähään aikaan? Mieliala sil on kyl niin sekasin et siin mieles sairaus on mennyt pitkälle.
Olen tilanteesta jo yhtä huolissani kuin jos tuntisin ko.henkilön itse. :S Sairauden kautta voin sanoa että tunnenkin, koska se mitä hänestä kirjoitat, kuvaa omaa aiempaa elämääni täydellisesti.
Vanhemmat yleensä huomaavat hyvinkin pian, mutta ovat yhtä neuvottomia auttaakseen. Oma äitini sanoi pelänneensä sanoa oikein mitään, koska ei halunnut että pakenen kauemmas. Olin jo niin kaukana, niin tuomitseva ja etäinen, että hän oli äärimmäisen varovainen sanoissaan. Odotin kokoajan että äiti ottaisi asian puheeksi, mutta ei.. Vasta parannuttuani, kun itse myönnän avoimesti hänelle sairauteni, voimme jutella vapautuneesti. Kerroin jopa kuolemanpelostani(en kuitenkaan -toiveistani..), mikä voi olla äidille kova paikka kuulla lapseltaan..
Anorektikko haluaa huomiota, mutta välttelee ennen kaikkea paikkoja missä saatta joutua syömään, tai joutuu "nurkkaan ajetuksi" tilanteessa jossa on vaikeaa kieltäytyä syömisestä luontevasti. Konsertti ei ollut itselleni paha, päinvastoin; siellä pääsi "esille" muiden ihmisten keskelle, oli tilaisuus saada järkyttyneitä katseita ja huomiota(joka tuli vain järkyttävästä laihuudesta, mutta josta nautti sairaalla tavalla.). Näissäkin ongelmana on ystävät, jotka ovat mukana ja saattavat ehdottaa syömistä..
Mieliala pahenee sairauden edetessä. Itse koin itseni todella skitsofreeniseksi ja epäilin vakavasti sairastavani maanis-deprssiota tai jotakin vakavaa psyyken häiriötä. Onnekseni huomasin että pään sisäinen sekavuus johtui aliravitsemuksesta. ravinnon korjaannuttua korjaantui myös mieleni tasapaino.
Paino on todella alhainen. Minä en ole mikään sanomaan, kun oma painoind. on edelleen 16, mutta toisena anorektikkona(entisenä) tunnistan toisen kaltaiseni. Jotain on tehtävä ja pian!
Itse yhä edelleen yllätän itseni kuolemanpelon ahdistuksesta silloin tällöin, eikä se ole pelkkää sairasta pelkoa vaan todellisuutta; sydän saattaa pysähtyä millä hetkellä hyvänsä ja se on sama ex-vaimosi tilanteessa.
Nyt laitan vaan tämän nopean viestin ,mutta kunhan kokoan ajatuksiani ja etsin keinoja tilanteeseesi, vastaan pidemmin tuohon viestiisi taas.. Jaksamista! Älä lakkaa välittämästä hänestä.
Tilanne on siis noin vakava, aika kamalaa:( Joo ei mitään kiirettä sitten siihen ajatuksien kokoamiseen tosiaan kun muutenkin susta on ollut niin paljon apua!
Niin jos sinulla on jotain kysyttävää niin kysy ihmeessä.
Anteeksi pitkä hiljaisuus!
Tämä on niin "pattitilanne" että on vaikea lähteä aukomaan tätä suuntaan tai toiseen. Sisäistän kohdallani täysin ko.henkilön ajatusmaailman, mutta kun yritän palata nihiin aikoihin ajatuksissani ja keksiä keinoja aukaista tilannetta, päässä lyö tyhjää.
Anorektikko on haluton lähteä hoitoon, koska ei koe itseään sairaaksi. Tavallaan hän tiedostaa ettei hänen toimintansa ole normaalia, mutta tietyssä vaiheessa anoreksiaa sitä pitää hyvinkin normaalina, ja kuten jo sanin; muiden käytös sitävastoin on jotenkin epänormaalia, "lihan himoissa elämistä", typerää ja ymmärtämätöntä. Anorektikosta tuntuu että muut eivät ymmärrä häntä eivätkä hänen oikeaa, askeettista tapaansa elää. Eivätkä ymmärräkkään koska siinä ei ole järjen hiventäkään!
Anoreksiassa on tosiaan useita eri vaiheita ja siitäkin syystä ongelman prosessointi on haasteellista. Alkuhuuma on ihanaa leijumista, ja tuntee itsensä voittajaksi kun on kyennyt kieltäytymään ja saamaan alulle kieltäytymisten kiihtyvän putken. Mutta tosiaan; omat vaatimukset itseä kohtaan kasvavat sitä mukaan, kun kieltäytymiset lisääntyvät, eikä sairastunut saa rauhaa.. On oltava aina vähän enemmän, aina vähän lisää, eikä mikään riitä! Pikkuhiljaa alkuajan onni&autuus katoavat riittämättömyyden tunteen alle ja jäljelle jää vain tyhjyys, oman navan ympärillä pyörivä pakkomielteinen elämä. Se väkisinkin vie elämänilon ja myönteisen asenteen muita ihmisiä kohtaan. Tavallaan se ei johdu anorektikosta itsestään, hän ei haluaisi kohdella muita niin kuin kohtelee, mutta sairauden tuoma ahdistus(AHDISTUS!) näyttäytyy ulospäin hyökkäävyytenä.
->Itse muistan kuinka yritin omassa hiljaisuudessani ajatella, että ensi kerralla kun tapaan tämän ja tämän tyypin, aion olla kiva ja ystävällinen enkä hyökkäävä ja tuomitseva.
Mutta sitten kun ko.henkilön kohtaaminen tuli eteen, en kyennytkään toteuttamaan suunnitelmaani vaan vetäydyin taas ja töksäyttelin pistäviä kommenttejani..
Sitten kun olin taas yksin, saatoin vaan hakata itseäni, moittia ja kirota omaa käytöstäni ja tuomita itseni alimpaan helvettiin.
Olin normaalisti eri mieltä kaikesta ihan vaan periaatteen vuoksi koska mut sai ärsyyntymään kaikki mitä puhuttiin, kaikki mitä joku sanoi; kaikki keskustelut tuntui typeriltä, ja turhanpäiväisiltä, sillä kaikki millä olisi ollut merkitystä, oli ruoka-, laihdutus-,terveys- jne. asiat. "Normaalikeskustelut" häiritsivät kontrolliani ja saatoin unohtaa mitä olin päivän aikana syönyt, paljonko liikkunut jne. -ne olivat siis asioita jotka piti muistaa jatkuvasti. Illalla kertasin uudestaan mielessäni kerta toisensa jälkeen paljonko olin syönyt ja mitä, paljonko liikkunut.. puristelin reisiä ja takapuolta; näkyikö lihomisen merkkejä..
Anorektikolla on usein taipuvaisuutta "maanis-depressiivisen" oloiseen mielialavaihteluun. Se johtuu pääasiassa aliravitsemuksesta, kuten aiemmin puhuin. Itse pelkäsin olevani sekoamassa, ja luulin tosissani sairastavani skitsofreniaa. Tunsin että en voi selvitä elämästä. Olen liian huono, liian ailahtelevainen, liian liian liian..
Anorektikko saattaa hetkellisesti siis olla ylionnellisen oloinen, hihkua ja olla kuin pikkulapsi(silloin ilo syntyy tod.näk. henkilön onnistumisenkokemuksesta; hän on syönyt mielestään tarpeeksi vähän, liikkunut tarpeeksi paljon.. tai jos ollaan porukassa, hän tiedostaa syöneensä vähemmän kuin kukaan muu. siitä syntyy epäinhimillistä hilpeyttä ja hetkellinen "yli-ihmisyys" olotila.)
Pääolotila on kuitenkin masentunut, janan lievemmän pään ja itsetuhon ääripään välillä. Silloin anorektikko on yleensä vetätyvä, yksinäinen, vihaisen oloinen, kaiken elämänuskon ja ilonsa menettänyt kuori itsestään. Persoonasta riippuen, silloin voi tapahtua surkeita asioita sillä anorektinen ihminen voi olla vaarallinen itselleen..
*Mikä on auttanut?
-Suurin käänne itselleni oli päästä ulos eristäytymisen kuplasta. Oli suuri kynnys lähteä opiskelemaan. Itkeskelin ja sydän pompotti ensimmäisten viikkojen ajan. Tarkkailin paljon olemistani ja muiden käytöstä, odotin jotenkin alitajuisesti tuomitsemista,aliarviointia, ihmisten ylimielisyyttä, jonka olin uskotellut itselleni olevan ihmisten asenne kaikkialla. Kun sitä ei tullut, ainakaan anorektisen mieleni luomassa mittakaavassa(ainahan ihmiset toisiaan tarkkailevat jollakin tasolla), aloin rentoutua.
Tajusin että ei ne ihmiset olekaan pahoja, ei ne mua tapa. Keskusteltaessa tuntemattomiakin kiinnosti mitä sanoin, eikä se millainen olin ulkoisesti jne. Yllätyin positiivisesti :)
Omaan kuplaan eristäytyessään anorektinen mieli alkaa suurennella pelkojaan ja epäluulojaan. Yhtäkkiä sosiaaliset tilanteet ovat kammottavan pelottavia, ihmiset vihollisia ja ovesta ulos lähteminen ikään kuin "näytön paikka"- ihmiset näkevät, arvostelevat, moikkaavat ehkä! Mitä ne ajattelee? Apua! Kun pääsee kuplastaan ihmisten ilmoille, kuten kouluun, töihin jne., voi huomata että elämä kulkee omia ratojaan kaikkialla, eikä ketään oikeasti arvioi minua sen mukaan, mikä on reiden ympärysmittani. Ihmiset elävät ja saavat energiaa elämiseensä ravinnosta. So simple! Sitten ne ovat tekemisissä toistensa kanssa, kommunikoivat, asioivat ja elävät kukin omien pelkojensa ja epäluulojensa kanssa.
On tultava ulos siitä kuplasta, johon on sulkeutunut. Ihannetilanteessa on joku joka näkee, ja auttaa ulos maailmaan. Auttaa näkemään, että samassa veneessä tässä kuljetaan läpi tyynten ja myrskyjen, ja että kuplan ulkopuolella on se todellinen maailma.
Anorektikko on saatava ymmärtämään, että hänen luoma todellisuus on täysin valheellinen. Se joka hallitsee siellä, on vihollinen, eikä ystävä. Se, mitä se tekee, tuhoaa ihmisen, ei paranna. Se tuhoaa ihmisen suhteen itseensä, muihin ihmisiin, maailmaan ja elämään. Se tuhoaa täysin käsitykset valheesta ja todesta, väärästä ja oikeasta, moraalista, ihmisyydestä.. suurista kysymyksistä.
Anorektikon elämän ydin on Minä itse.
Voidakseen olla oikeasti Minä itse, huomio tulisi oikeasti suunnata pois käsitteestä Minä itse.
EI TODELLAKAAN TARVII ANTEEKSI PYYTÄÄ:) Nyt kun olet puhunut tuosta maanis-depressiosta, nykyään käytetään kaksisuuntainen mielialahäiriö niin pakko myöntää että itse sairastan kyseistä tautia:) Muuten en tulisi tänne valittamaan/kertomaan tästä taudista! Sanoit tuossa että alkuhuuma on ihanaa leijumista, ja tuntee itsensä voittajaksi ja pääasiassa on masennusta, ahdistusta ja vihaa niin voin itse sanoa että tässä taudissa on ihan samanlaista hyvää ja huonoa oloa niin kuin nimi jo sanoo. Maniassa/hypomaniassa kaikki tuntuu niin hyvältä tässä taudissa, (joku tohtori kuvaili että vastaa stimulantti huumeiden olotilaa), masennuksessa kaikki on taas päinvastoin mikään ei kiinnosta, pahimmillaan kuoleman ajatukset tuntuvat hyvältä. Yksi paha ero näissä taudeissa on että TUNTEET säilyvät kuten olet varmaan huomannut. Vaikka olin syvästi masentunut ja itsetuhoinen niin tunteet säilyivät. Itse myönnän että tuo mania/hypomania on mielentilahäiriö mutta huomattavasti lievempi kuin esim. vakava masennus. Tiedän myös sen että voimakaalla manialla voi saada paljon haittaa elämäänsä, esim luulen että minulla meni yläasteen viimeisellä kurssilla (9) kaikki niin huonosti juuri tämän manian takia (täysin varma en ole). Niin ja mitä tulee tuohon ahdistukseen niin se kuuluu myös tähän tautiin. Noin vuosi sitten oli niin voimakasta ahdistusta että sain paniikkikohtauksen, se oli aika inhottava kokemus. Sen jälkeen ahistus ja masennus olivat niin voimakkaita että en pystynyt kunnolla syömään/liikkumaan mihinkään, nukuin pääasiassa. Jossain vaiheessa tajusin että ei tässä ole mitään järkeä että nyt on pakko hakea apua ja varasin ajan psykiatrille ja kerroin samalla että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja sain lääkkeet molempiin. Siitä lähtien olen käyttänyt lääkkeitä ja on ollut kyllä suurta apua. Ex-muijani on myös käyttänyt ahdistukseen lääkkeitä mutta harmi että hän joutui lopettamaan sivuoireitten takia, koska itse olen melko varma että moni anorektikko hyötyy näistä lääkkeistä. Sinulle pystyn hyvin puhumaan tästä taudista koska tosiaan aika samanlaisia oireta on kyllä. Myös siksi että sinä luultavasti suhtaudut tähän rennommin kuin ei sairaat/sairastuneet ihmiset. Ex-muijani ja sinä olette ainoat ketkä tietävät tästä nyt :) Syy miksi en ole kertonut tästä kenellekkään on juuri siksi että pelkään että musta ajatellaan heti että olen sarjamurhaaja/skitsofreenikko:) Tämä tauti on yllättävän helppo hoitaa ainakin minun kohdallani, johtuen varmaan koska minulla tämä on lievä asteinen. Olin syvästi masentunut kun sain kuulla että meillä meni poikki hänen anoreksian takia ja pääasiassa kun hän ei selvästi halua tukea/apua sairauteensa mikä vieläkin ahistaa. Itse otin tämän taudin esille kun meillä meni poikki ja kun hän alkoi myös puhua ahdistuksestaan. Pakko myöntää että mulla on vielä jonkun tunteita häntä kohtaa. Haluan painottaa että en tee tätä itseni enkä seurustelumme takia vaan ja ainoastaan hänen parantumisensa/hyvinvointinsa takia. En tiedä oliko tästä viestistä mitään hyötyä, mutta lähetin sen nyt kummiskin :)
Nyt alkoi asiat valjeta mullekin uudella tavalla kun kerroit sivulauseessa, että suhteenne meni poikki nimenomaan anoreksian takia. Se ei siis ole oma olettamuksesi tai joku jälkeenpäin tullut havainto, vaan ollut esillä ja todellisinta totta jo pitkään! Hyvä tietää..
Tuo on oikeastaan aika otollinenkin tilanne siinä mielessä, että te molemmat tiedostatte sairauden olemassaolon, ja tiedätte että kumpikin tietää sen yhtä hyvin! Hänellä ei siis oikeastaan ole tarvetta tai mitään syytä piilotella sairauttaan ja sen vakavuutta sinulta..
Itse olen käynyt usean erilaisen vaiheen läpi tämän sairauden kanssa, joten tulkitseminen ja analysointi ja tunteiden muistelu on aika vaikeaa.. ja hurjaakin tietyssä mielessä.. mutta kyllä ne sieltä tulevat. Kun alkaa tutkia sairautensa menneisyyttä, huomaa yllättäviäkin syy-seuraus-suhteita.
Itselläni anoreksia on ollut jatkuvasti vahvasti linkittyneenä liikuntariippuvuuteen. Anoreksia itsessään, nimenomaan syömishäiriönä, on pysynyt taka-alalla aikoina jolloin olen liikkunut niin tajuttoman paljon että en ole voinut syödä koskaan liikaa. Olen tiedostanut sen itse silloin, ja tuolloin olen syönytkin paremmin; mutta hullun liikunnan takia laihtunut ja pysynyt alipainoisena..
Sitten on tullut aikoja kun olen ollut turhautunut liikkumispakkoon. Ei sitä jaksa ikuisesti herätä aamulla ajatellen; taas alkaa tunnin aamujumppa ennen aamupalaa, sitten pyöräilemään, sitten.. sitten.. ja vielä illalla ennen nukkumaanmenoa... Se oli riippuvuus siinä missä mikä tahansa. :P
Anorektikolla on hyvin usein muitakin riippuvuuksia siinä syömishäiriön ohella. Me olemme perfektionistiluonteita ja täydellisyydentavoittelu on jopa niin kiinni persoonassa, että itsekään ei aina tajua kun mennään vähän liian pitkälle.
Voisit ex-vaimosi kohdalla miettiä oletko havainnut muita toimintoja, jotka ovat saaneet pakkomielteisiä muotoja tai ovat ylittäneet "normaaliuden rajat"- se saattaa koskea vaikka joitain ääriajattelutapoja, pyrkimystä erottua jollakin extreme-jutulla.. mitä tahansa! Sen huomaaminen voi auttaa valottamaan anorektikon pään sisältöä, ja ymmärtämään että se ei ole pelkkä syömishäiriöpiru joka hallitsee, vaan mieli joka pyrkii kaikessa(!) virheettömyyteen ja yli-inhimillisyyteen. Syömishäiriön puhkeaminen on hyvin usein vain yksi tapa reagoida mielen vaatimuksiin täydellisyydestä.
Maanis-depressiivisyys: Oli kiinnostavaa lukea omasta sairaudestasi. Yritin kuvitella pariskunnan jossa toinen on anoreksian pauloissa ja toinen kaksisuuntaisten mielialavaihtelujen orjuuttamana.. Aika hankala yhdistelmä, sillä taitaa olla niin, että molemmat ovat äärimmäisen keskittyneitä omaan itseensä. Sairaudet verottavat niin paljon voimia että voi olla raskasta panostaa täysillä vielä toiseen ihmiseen, ja vielä lisäksi hänen ongelmaansa! (?) olenko oikeilla raiteilla?..
Oikeassa olet, että en todellakaan tuomitse sinua mistään mitä kerrot. Ei meillä ole valta tuomita toisiamme, vaan auttaa ylös pimeydestä. Ihmisillä tuppaa olemaan paha tapa tuomita ja halveksia, aliarvioida ja mitätöidä muita sen perusteella, että toisella on "heikkous". Jokaisella meillä on heikot kohtamme, ja jokainen on taatusti riippuvainen jostakin. Ehkäpä se oman riippuvuuden, omien halujen ja himojen tuoma ahdistus heijastuu halveksuntana muihin... :S mene ja tiedä..
Luin yhden kirjan maanis-depressiivisuudesta. "Maanis-depressiivisen psykologin muistelmat". Oli aika valaisevaa luettavaa ja avasi itselleni paljon ko.sairaudesta. Ehkäpä itse kullakin on ääripää mielialojen vaihtelua, mutta olisiko niin, että oikeasti kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalla on harvoin "normaalia olotilaa"-kultaista keskitietä ylitsevuotavan onnen ja syvimmän masennuksen välimaastossa? Sinä sen tiedät.. Itse en voi kuin aavistella.
Joka tapauksessa, viittasin siis tekstissäni anorektikon heilahteleviin mielialoihin, joka ei ehkä loppujen lopuksi ole yhteydessä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Itse laitan ainakin oman kokemukseni ko.mielentiloista aliravitsemuksen piikkiin.
(*Selväähän on, että aliravitsemus aiheuttaa ns."sumupäisyyttä", jolloin keskittymis ja havainnointikyky on alhainen, asioiden hoksaaminen ihan pohjalla ja muista tuntuu kuin henkilö "kävisi vähän hitaalla".)
-> Olin yltiöonnellinen silloin kun olin saanut syötyä minimaalisen vähän ja päässyt alittamaan ruokailutavoitteeni. Slloin saatoin, heikossakin olotilassa ollessani, paistatella keveydessäni, olemuksessa, jonka olin saanut kovalla itsekurilla pidettyä luurankolaihana. Hihkuin ja pelleilin sukulaislasten kanssa, kehitin villejä tulevaisuudenvisioita, suunnittelin ja laadin matkustusreittejä joita haluaisin tehdä ymym. Olin ihan maanisen iloinen. Mutta siinä olotilassakin tiesin, että kohta romahtaa...
Romahdus ei välttämättä tullut syömisen muodossa, vaan usein vaan jos joku oli kotona äreällä tuulella, jos joku sanoi pikkuisenkin vääränlaisen kommentin väärällä äänensävyllä tms. Tai sitten kesken suurien suunnitelmieni saatoin pudota maan pinnalle ja tajuta että ei tästä mitään tule, en selviä hengissä elämästä, en voi syödä kuitenkaan ikinä.. blaablaa. ja ihan kuin mielessä olis painettu nappia *naps* ; nyt riitti iloitseminen. Ja putosin taas kuiluun.
Oletko jo antanut nämä viestiketjut ex-vaimollesi? Tietääkö hän että haet hänelle apua täältä?
Luulen muuten, että voisit jotenkin kohteliaasti muotoilla hänelle että tulisi katsomaan tällaisen sivuston ja tämän keskusteluketjun.. Hän tajuaisi että hänestä todella välitetään!!!
(Itse kieltäydyin kaikista neuvoista, mutta en ohittanut niitä. Omassa rauhassani mietiskelin muiden sanomisia joka kerta! Lopulta, sairauden ollessa sellaisessa vaiheessa, että yritin jo löytää teitä ulos, (mutta ei löytynyt), olin todella helpottunut ja iloinen kun joku huomasi sairauteni ja otti asian puheeksi. Kun joku ehdotti hoitoja, sanoi pieniäkin neuvoja paranemisen tielle.. se rohkaisi. Mutta siinä vaiheessa, kun ei halua parantua, kehoitukset jäävät vain mielen perälle; joko sairastunut katkeroituu niistä, tai nautiskelee siinä tiedossa että hän on shokeerannut ihmisiä kuten on halunnutkin..) :S
Sekavaa sekavaa.. tarinaa olisi tarinan perään. Tässä on paljon liikaa ja paljon mikä ei ehkä auta mihinkään suuntaan, mutta haluan valotta anorektisen mielen miljoonia puolia; se ei rajoitu vaan rajoittuneeseen syömiskäyttäytymiseen!
Jaksamista itsellesi sairautesi kanssa ja ex-vaimosi sairauden kanssa! Et menetä mitään yrittämällä auttaa. Vielä hän paranee. Tuen täällä sähköisellä taajuudella minkä pystyn.
Ja olen tiedostanut jo alusta asti, että haluat auttaa häntä paranemaan; älä siis murehdi että kuvittelisin jotakin muuta. :)
Joo tosiaan poikki meni anoreksian takia ;( Selvennystä tähän maanis-depressivyyteen ja anoreksiaan. Nämä ovat niin erilaisia sairauksia vaikka jonkun verran on samoja oireita. Tuohon maniaan/hypomaniaan että vaikka siinä on hyvä olotila niin se EI TODELLAKAAN OLE TUOLLAISTA KUIN ANOREKSIASSA, että keskitytään vain omaan itseensä(pyritään täydellisyyteen)!!! Maniassa/hypomaniassa viihdyn olla ihmisten seurassa, saan paljon aikaiseksi esim. töissä, kotona milloin missäkin:) Hmm, ja tuo että kellä on tämä sauraus on harvoin normaali olotilaa, EI TODELLAKAAN PIDÄ PAIKKAANSA!!! Tässä taudissa PYSTYY ELÄMÄÄN NORMAALI ELÄMÄÄ, aika huonon kirjan olet lukenut, ei millään pahalla :) Vaikka minulle tulisi mielialanvaihteluja niin en vain PYSTYISI menettämään mielenkiintoani häneen:) Niin ja mitä tulee tuohon hoitoon jos et yksinkertaisesti hoida ja hyväksy tätä tautia niin sitten nuo mielialanvaihtelut voivat vaihdella paljonkin. Esim. käytät runsaasti päihteitä, epäsäännöllinen elämänrytmi, et käytä lääkkeitä(mikä on todella tärkeää) ja ravinto on myös tärkeää. Mitä tulee masennukseen niin minulla ne kestävät yleensä vain yhden päivän mikä on onnettoman lyhyt aika kun puhutaan esim. vakavasta masennuksesta mikä voi kestää kuukausia jopa vuosia. Tämä on onnettoman lievä sairaus verrattuna anoreksiaan ei millään pahalla, ainakin minun kohdallani:) Tästä taudista ei siis ole haittaa minulle ja vielä kun lääkitys on kunnossa niin pystyy elämään täysin normaali elämää! Hmm, pitäisi vielä varmaan vähän selventää tuota ex-suhdettamme. Kun tutustuimme niin emme voineet uskoa kuinka samanlaisia olemme ja että ollaan joka asiasta aina samaa mieltä, se todellakin oli kuin unta:) Molemmat olimme sitä mieltä että ehkä meidän oli tarkoitus tutustua ja että me kuulutaan yhteen. Hän jopa sanoi että olen parasta mitä hänelle on tapahtunut ja niin sanoin minäkin ja tiedän että hän tarkoitti sitä ja niin minäkin. Hän jopa myönsi että ei ole enää niin alakuloinen kun tapasi minut. Hän oli aivan hulluna minuun, joka päivä lähetti tekstareita ja sano että ei pysty muuta ajattelemaan ku mua. Kun tulimme koteihimme aloimme mesettämään ja mesetimme siihen asti kun menimme nukkumaan, yleensä johkin 3-5 yöhön. Se oli parasta aikaa elämässäni. Tavallaan voisimme tukea toisiamme jos olisimme yhdessä koska olimme niin rakastuneita ja onnellisia. Eli ei paha yhdistelmä vai mitä, päinvastoin täydellinen yhdistelmä :) Niin en ole muistanut sanoa tätä vielä tuosta anoreksiasta sen verran kun viimeeksi juteltiin kasvokkain niin hän pystyi puhumaan anoreksiasta ihan avoimesti että kuinka hirveetä oli olla sairaalassa letkuruokinnassa. Silloin en vielä tiennyt että hänellä on anoreksia. Hän myös sanoi että ei enää ikinä halua joutua sinne toista kertaa mitä vähän ihmettelen koska mitä hän nyt tekee itselleen;(
Aina unohdan sanoa jotain :) Niin en ole maininnut hänelle että haen apua täältä ja en edes uskalla olla häneen yhteydessä tällä hetkellä sen verran vihainen hän on minulle ja muutenkin sanoin suoraan hänelle että jätän hänet rauhaan. Viestissäsi mainitsit onko muita toimintoja tai pakkomielteisiä muotoja tai ovat ylittäneet "normaaliuden rajat", pyrkimystä erottua jollakin extreme-jutulla niin kyllä on musiikki, ulkonäkö ja harrastukset! Nuo ovat vain yksi juttu mikä meitä yhdistää:) Vielä kysymys tuohon sinun edelliseen viestiisi. Auttoiko todella se kun lähdit opiskelemaan koska hänellä (sairastunut) on opiskelut kesken enkä ole varma onko hän vieläkään päässyt aloittamaan? Kun viimeeksi onnistuin juttelemaan hänen kannssaan joskus tammikuun loppupuolella niin hän sanoi olevansa vieläkin kipeä (joulukuun lopusta lähtien) että ei ole vieläkään päässyt opiskelemaan;( Todella toivon että hän olisi jo päässyt opiskelemaan että pääsisi pois sieltä neljän seinän sisältä, kyllähän semmonen alkaa ahdistamaan ja masentamaan ketä tahansa. Muutenkin että ei jää opinnot kesken ton kirotun sairauksen takia;(
Toivottavasti tuo selvennys viesti ei vaikuttanut vihaiselta? :) Omasta mielestä ehkä vähän mutta sitä se ei todellakaan ole. Nyt en viitsi kysellä enempää jos olet vastailemassa noihin edellisiin kysymyksiin, että ei tule liian monta kerralla :)
Mistäs ajatuksesta aloittaisin :)
Ensiksi.. En siis tarkoittanut missään vaiheessa VERRATA näitä kahta sairautta toisiinsa. Sehän on kuin sanoisi että flunssa ja syöpä on melkein sama asia! ;)
Viittasin vain omaan anoreksiaani, jonka aikana mieli heitteli laidasta laitaan ja aiheutti rajua ailahtelua maanisuudesta syvimpään masennukseen nopeilla muutoksilla. Eli pääsairaus oli anoreksia, ja syömishäiriöinen on aina syömishäiriöinen, mutta koska nämä molemmat; syömishäiriö ja kaksisuuntainen mielialahäiriö, ovat kuitenkin psyyken sairauksia, on varmasti ihan selitettävissä että ihminen jolla on yksi psyyken sairaus, voi saada siihen yhteyteen myös piirteitä toisesta...
Kuitenkaan koskaan en ole siis sairastanut kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vaan ainoastaan ALIRAVITSEMUKSESTA JOHTUEN kärsinyt sekapäisestä, "sumeasta" mielestä joka on johtanut mielialojani sinne tänne. Vertauksen vuoksi liitin sen maanisdepressioon, antaakseni kuvaa siitä millainen mieliala-ainakin itselläni, usealla syömishäiriöisellä saattaa olla. Näin siis minulla ainakin..
Ja tuohon flunssa-syöpä vertaukseen liittyen; "flunssasairas saattaa tuntea itsensä kuin syöpäsairaaksi jos tauti on raju ja päinvastoin, mutta silti ko.potilas sairastaa vain ja ainoastaan sitä omaa diagnosoitua sairauttaan." =)
Kerroit että ex-vaimosi on puhunut ihan todella avoimesti sairaudestaan ja sanonut ettei koskaan enää haluaisi letkuruokintaan. Silti hän on taas samassa tilanteessa, ajamassa itseään yhä vaarallisempaan todellisuuteen.-omaan epätodellisuuteensa. Tätä on anoreksia. Ei siitä kukaan sairastunut oikeastaan tykkää, mutta siinä on kiinni kuin nenä päässä. Silloin siitä tavallaan oppii-sairaalla tavalla- tykkäämään ja ajatusmaailma kääntyy niin että se on "elämäntapa". Koska siitä tuntuu mahdottomalta päästä irti, on hyväksyttävä se, että "näin minun tulee elää, tämä on minun osani elämässä..". Se ajatus on myös äärimmäisen ahdistava, mutta se on pelastus sille, että olisi väkisin yritettävä päästä ulos pakkomielteensä kahleista.-on helpompaa hyväksyä "kohtalonsa" kuin taistella vastaan.
Anorektikon luonne on yltiöitsekriittinen ja henkiseen masokismiin taipuvainen; syömishäiriöisen on helppo ajautua riutumisen noidankehään, koska mielen vallannut "piru" saa uskomaan että kaikki kärsimys ja kurjuus on hyvästä. Anorektikko ei anna itsensä nauttia elämästä, joten oman kurjuuden hyväksyminen ja kääntäminen se "elämäntavaksi" sopivat kuvaan. Joku ihme ääni päässä sanoo että nautinto on pahasta ja että ahdistus on ansaittua.
Ei kukaan oikeasti HALUA letkuruokintaan, varsinkaan jos sen kerran on kokenut! Mutta se ei ole pääasia, kuten ei myöskään oma terveys, elinikä, jaksaminen, ihmissuhteet jne... kun kyseessä on anoreksia. Nälkiintynyt mieli ei oikein edes kykene loogisesti ajattelemaan ja ainoa asia mikä on tärkeää on MINÄ ITSE, OMAT RAJAT, OMAT TAVOITTEET, KILPAILU ITSEÄ VASTAAN JA VOITTAMINEN KOKOAJAN UUDESTAAN. Energia ei riitä oikeiden asioiden ajatteluun, tai huomion suuntaamiseen siihen, mikä todella merkitsee. Anorektikko ei halua hoitoon, mutta ei halua sairastaakaan.. toisaalta haluaisi kovasti että joku huomaisi, tarjoaisi hoitoa, mutta ei halua irti pakkomielteistään.
Itselleni ajatus parantumisesta oli ennen kaikkea pelottava. En voinut kuvitellakaan tilannetta, että olisin vapaa kaikista itse luomistani säännöistä ja rajoituksista. Tuntui tyhjääkin tyhjemmältä ajatukselta, että jättäisin sairauteni asettamat ohjeet ja eläisin ilman-vapaana?.. miten vapaana? En vaan yksinkertaisesti voinut uskoa, että kykenisin pääsemään irti syvälle juurtuneista ajattelutavoistani. En myöskään uskonut että oppisin enää syömään oikeaoppisesti, ajattelematta pakkomielteisesti kalorien kulutusta tai reisien paksuuntumista...
PELKO on anoreksian ydin sana. Pelko elämää kohtaan, tulevaisuutta, ihmissuhteita, haasteita.. ja kaikkia vaatimuksia kohtaan.
Parantumisen pelko seuraa väistämättä kun kuvioon tulevat muiden mielipiteet ja omat ajatukset siitä, että ehkä elämässä voisi olla muutakin..
-Mitä jos paranen? MENETÄNKÖ HALLINNAN? Mitä tulee tilalla vai onko enää mitään? Voinko elää ilman omia rajoituksiani ja sääntöjä? Muuttuuko anoreksia toiseen suuntaan tai toiseen pakkomielteeseen? Eihän elämässä ole järkeä ilman tätä sairautta!!!, on anorektikon ajattelutapa.
Toivottavasti tuo flunssa oli minulle tarkoitettu? ;) Joo aika ahdistavaa/sairasta luettavaa oli! Olenko käsittänyt oikein että tuo pelko,ahdistus ja masennus syvenee, syvenee ja vain syvenee tässä sairaudessa? Tavallaan toivon että se pitäisi paikkaansa, koska silloin luultavasti vihdoin ja viimein tajuaisi mihin on itseään viemässä. Itselläni ainakin kävi niin kuten kerroin kun sain paniikki kohtauksen, sen jälkeen tajusin että apua on haettava, mutta ei se tarkoita että anorektikko hakisi.
Samaa varhaisiän dementiaa täytyy diagnosoida myös tässä päässä ;) Unohdin vastailla lisäkysymykseesi;
"Auttoiko todella se kun lähdit opiskelemaan koska hänellä (sairastunut) on opiskelut kesken enkä ole varma onko hän vieläkään päässyt aloittamaan?"
*Tämä on kyllä varmaan tosi yksilöllistä ja riippuu täysin opiskelupaikasta, ympäristöstä ja ihmisistä siellä. Itse mainitsin jo aiemmin, että koulu jonne menin, on kristillinen, ja siellä löysin uskon uudella tavalla. Uskovien ihmisten läheisyys ja ilmapiiri jossa kenenkään ulkoisella olemuksella ei ole merkitystä, oli luonnollisesti äärimmäisen positiivinen vaikuttaja.
Voisin kuitenkin veikata että harvassa opinahjossa tilanne on tällainen- aina on ylimielisyyttä, halveksuntaa, pieniä ryhmiä ja ulkopuolelle jättämistä.. Ne usein vauhdittavat anorektikon halua vetäytyä kuoreensa, ja pyrkimystä "näyttää noille muille", että minustakin on johonkin. Anorektikko haluaa tavallaan kääntää noiden kaikkien ryhmien huomion itseensä-mielellään kauhistuneen huomion (sen saatuaan hän tulkitsee sen niin, että hän on yltänyt tasolle jonne muut eivät yllä ja saa siitä huomion itseensä.)- ja toisaalta anorektikolla on pyrkimys olla pieni ja näkymätön(keijukainen)
Anorektikko kyllä jollain tasolla tietää että hänestä saatetaan puhua selän takana laihuutensa takia, ja että ilkeitäkin asioita voi olla liikkeellä, mutta niistä hän juuri ammentaa "melankolista nautintoa"; muut eivät ymmärrä, ja ovat kateellisia. Voin siis vetäytyä ja eristäytyä yhä enemmän, koska tämä on tapani elää. Jos sitä eivät hyväksy, sama se. Tämä on minun valintani. :/
Mutta jos käy niin hyvä tuuri että löytää yhteisön johon tuntee kuuluvansa ja edes muutaman ihmisen jonka seurassa tulee hyväksytyksi omana itsenään, se voi olla tie paranemiseen!
Itse taistelin pitkään henkistä kamppailua sen omituisen asian kanssa, että koulussamme kenenkään olemusta ei pilkattu tai tarkkailtu; sain olla minä.. Siinä heräsivät kysymykset siitä kuka minä olen ja mikä haluan olla. Tajusin sairaan maailmani kun elin alusta asti tiiviisti aamusta iltapäivään muiden, terveiden ihmisten, kanssa ja aloin saada vihjeitä siitä mitä on ns.normaali elämä ja kuinka kaukana itse siitä olen.
Ennenkaikkea pienet asiat hämmästyttivät; kahvitauolla ei puhuttu mistään laihdutus ym. asioista, vaan kaikki menivät totutusti, pitkän luennon jälkeen kiirehtien, kahvisaliin, ottivat kupposensa ja ehkä yhden keksin sen kanssa. Niin normaalia! Itselleni alussa juuri tuo keksi ja päiväkahvin pullat tuntuivat hirmuisilta askelilta ja jätinkin ne väliin aina alkuaikoina-pakenin vessaan tai kävelylle. Kun viimein vapauduin pakkomielteistäni, nimenomaan muiden ihmisten "normaaliuden avulla", mikä riemu olikaan syödä kokonainen pulla ensimmäistä kertaa tuntematta pienintäkään katumusta, ja vieläpä muiden seurassa! :)
Tuosta tulikin mieleeni; anorektikko yleensä syö mieluiten yksin omassa rauhassa. Itse sain äärimmäisen suurta nautintoa sairausaikoinani kun oli itse päättämäni "ruoka-aika"(oli se sitten omena lounaaksi tai näkkäri sinapilla päivälliseksi). Otin sille aikaa ja olin jo suunnitellut sen aiemmin; missä söisin ja mihin aikaan. Joskus sorruin ostamaan suklaan tai jotain herkkua, mutta se oli syötävä piilossa:- ikän kuin piilotellen syntiseen herkkuun lankeamista niin muilta kuin itseltääkin.
Tämän olen huomannut olevan yhteistä monille syömishäiriöisille, niin anorektikoille, bulimikoille kuin BED´iäkin sairastaville; syöminen nähdään riettautena, lihan himoihin sortumisena ja mässäilynä. -sen sijaan että sitä osaisi ajatella normaalina energian lataus toimintona, ravintona keholle, josta pitäisi pitää huolta!
Toisten seurassa syöminen oli katastrofaalista. Itse tiedostamattani pyrin aina syömään vähemmän kuin muut, terveellisemmin kuin muut, ja tarkkailemaan muiden syömisiä. Halveksin alitajuisesti jopa parhaita ystäviäni jotka lisäsivät esim.annokseensa kastiketta, tai ottivat roskaruokapaikassa hampurilaiset. Minä nautiskelin kuivaa salaattia, josta nypin juustot, oliivit,.. ja kaikki "epäterveellisesksi luokittelemani" pois. Siinä kaikessa on suurta NÄYTTÄMISEN HALUA! Muut eivät voi sitä käsittää, eivätkö todellakaan katso anorektikkoa niin, että "vau, osaatpa kontrolloida itsesi hyvin. osaisinpa minäkin.."-päinvastoin; läheisiä ystäviä ihmetyttää, surettaa, ehkä ahdistaa yhteiset ruokailutilanteet yhtä lailla, koska yksi käyttäytyy kuin olisi jollain lailla "yli-ihminen".
Niin.. kouluruokailu oli alussa VAIKEAA! se oli haastavin osuus siirryttäessä tavallisten ihmisten maailmaan. :) Kyllä vastapäätä istuvat vilkuilivat toisinaan lautasannoksiani ja leipää jolle sivelin sinappia... Jälkiruokaa en syönyt koskaan ja pääruoasta otin pois kuorrutukset ym. Jossain vaiheessa söin vain yksin. Sitten aloin ihan yhtäkkiä kyllästyä itse itseeni, kun jotenkin tajusin että "hittolainen, eihän tämä mun hullutus tee vaikutusta kehenkään. ei kukaan tarkkaile tai halveksi tai kadehdi tai kiinnitä huomiota sen suuremmin. ei tämä aiheuta muuta kun sitä että ajan ihmisiä luotani pois!"
Aloin normalisoida annoksiani, syödä kuten muut.. eikä tarvinnut ruokaillessa häpeillä lautastaan!
... Aarggh.. liikaa asiaa liian monesta suunnasta.. tulee vaan muistoja mieleen ja oman pään sisältö aukeaa uusiin ulottuvuuksiin =)..
*Flunssa oli vaan esimerkki, jonka voit rinnastaa mihin tahansa; vaikkapa itseesi :D
*Ahdistus syvenee ja masennus kasvaa sairauden edetessä. Itse olin lopulta aivan pohjalla, toivoin vaan että katoaisin pois. Kaikki tuntui TURHALTA, eikä mikään todella TUNTUNUT miltään. En osannut enää edes itkeä. Heräsin joka aamu ajatellen että taas olisi edessä "maratooni", kilpajuoksu itseäni vastaan, iltaan asti.. yritys ja ponnistelu välttääkseni liikaa syömistä ja liikkuakseni kokoajan. Liikkuminen alkoi uuvuttaa ja masensi lisää, kun ei siihen olisi ollut edes energiaa. Mutta kun oli vaan pakko... Kävelylle kävelylle.. aina vaan kävelylle. Ja ajatuksissa seuraava hetki kun saa taas syödä. Ja sitten jumppaa. Kyllä se piru vie masentaa ja ahdistaa kun ei elämään mahdu enää muuta. Olin täysin pakkomielteideni vallassa, ja niitä oli tosiaan muitakin sen syömisen rinnalla; liikunta, kotitöiden tekeminen hullun lailla, aikataulutus.. ja minua ajoi kokoajan takaa riittämättömyyden tunne. Nukahtaminen kesti muutaman tunnin ja näin vain painajaisia. Mitä pidemmälle sairaus eteni, sitä pahemmaksi kaikki muuttui ja sitä enemmän kupla ympärilläni tiivistyi. Tunsin itseni todella skitsofreeniseksi loppuvaiheessa enkä kyennyt aina hallitsemaan tunteitani; saatoin päättää että tänään en ole ärtyisä, mutta sitten saatoinkin alkaa karjua pikkuveljelle mitättömästä asiasta. Sitten pyydellä anteeksi, suuttua taas..
Masennus ja ahdistus kyllä syvenevät syvenemistään!
Kiitän taas vastauksistasi! Joo hänen tapauksessaan voi olla vaikeaa löytää yhteisöä jossa hän tuntisi että hänet hyväksyttäisiin juuri omana itsenään. Käsitin että hänen luokallaan on hyvin erilaista porukkaa kun hän itse. Toisaalta hän on myös aika ujo, mutta se hyvä puoli hänessä on että hän sanoi että hän tulee toimeen lähes kenen kanssa tahansa ja hän on hyvin puhelias. Ja eihän ujoudessa mitään vikaa ole tietenkään, itsekkin olen ujo. Pakko myöntää että itse tykkään hänen ujoudestaan, se on mun mielest vaan tosi söpöö ;) Niin tosiaan tuosta mykkäkoulusta että se on alkanut jo yli 3 viikkoa sitten ;) Pakko myöntää myös että olemme molemmat IRC-Galleriassa ja hän lisäsi minut mustalle listalle eli en saa häneen yhteyttä siellä enkä oikein muutenkaan ;( Aluksi se tuntui tosi pahalta mutta nyt jälkeenpäin se tavallaan huvittaa koska kun hän parantuu niin toivottavasti miettii vähän mitä on tehnyt ;)
Hei pitkästä aikaa vaikka tuskin tätä tekstiä edes luet tai ylipäätään käyt täällä palstalla..? Mutta jos käyt niin pitää sinullekkin sanoa että olen luovuttanut tämän asian suhteen ;( Olen yrittänyt kaiken, ihan kaiken! Olen siis luovuttanut ja jätän hänet (sairastunut) rauhaan. Harmi että tässä meni kaikki niin huonosti ja on jotenkin niin tyhjä olo kaiken tämän jälkeen. Tuntuu vain että kaikki on mennyt hukkaan ja että olen vain sotkenut asioita mutta tottakai edelleen haluan uskoa ja luottaa siihen mitä sanoit että tein oikein kun kehotin häntä hoitoon, olla tukena yms! Että hän miettii myöhemmin sanojani hyvin vakavasti..? Tottakai haluan kiittää sinua, sinusta on ollut niin paljon apua ja tukea kun olin itse vakavasti masentunut ja en kertakaikkiaan voinut käsittää hänen (sairastunut) sietämätöntä käytöstä! Olet yksi kilteimmistä ellet kiltein ihminen kenen kanssa olen jutellut! Olen tosi iloinen puolestasi kun olet tullut järkiisi! Varmasti helpottunut olo sinulla kun olet parantumassa ja päässyt pois siitä "HELVETISTÄ" KUITENKIN, VOIMIA SINULLE
Hei pitkästä aikaa! Tuli ihan tippa linssiin viestiäsi lukiessani. Ensinkin tunnen suurta myötätuntoa tunnistaessani sekä sinun että sairastuneen tytön ahdistuksen. Voin samaistua täysin tuohon avuttomuuteen--jossa olette molemmat omalla tahollanne! Et todellakaan luovuta tuota taistelua häviäjänä. Teit voitavasi, loppu on suuremmissa käsissä! Ihmisen kyky hallita ja vaikuttaa on mahdottoman rajallinen; meidän kuuluu tehdä oma osamme, kantaa taakka jonka jaksamme kantaa, ja antaa se suurempien käsien kannettavaksi kun omat voimat loppuvat(vaikka et olisikaan uskonnollinen ihminen, tämä ajatus antaa lohtua kun tunnistamme pienuutemme..elämässä joutuu usein pettymään ihmisiin, omaan voimattomuutensa, kyvyttömyyteensä, heikkouteensa.. VAJAVAISUUTEENSA! Mutta me riitämme, oma osa riittää.. ja sitten on asiat Herran kädessä. Usko tai älä. :)) Harva ihminen lähtee noin vahvalla tahdolla edes auttamaan tästä sairaudesta kärsivää ihmistä, koska sairastuneelta saa naamalleen vaan ivaa ja pilkkaa.Siinä tuntee tulevans pahasti nöryytetyksi ja loukatuksi, tiedän kyllä. Ja se vaatii vahvaa itsetuntoa(!) sillä anorektikko halveksuu muita ihmisiä ja heidän elämäntapaansa hyvinkin kärkkäästi--suuttuessaanhän saattaa laukoa kritiikkiä päin naamaa mikä voi satuttaa herkempää ihmistä.Olet ollut mahdottoman vahva! Ole ylpeä itsestäsi, ja usko että teit kaiken voitavasi. Todellakin. Uuvutit itsesi etsiessäsi apua toiselle, mikä on enemmän kun ihmiseltä voi toisen hyväksi vaatia. Vielä jonain päivänä työsi palkitaan, hän tulee muistamaan sen aina... Anna ajan näyttää. Kiitos myös tukevista ja rohkaisevista sanoista joita annoit. Tunnen itse myös itseni kovin kyvyttömäksi minkäänlaiseen apuun näin vajavaisten sanojen ja netin välityksellä, mutta on hienoa kuulla että olen voinut sanoillani rohkaista ja tukea sinua rankalla tielläsi! Toivon että keskustelujemme tuomat ajatukset kantavat sinut pitkälle, ja jaksat jatkaa eteenpäin. Oma tilanteeni on ailahdellut toisinaan, sillä tästä ei pääse lopullisesti koskaan. Kuten alkohollistikin saattaa repsahtaa yhdestä liian houkuttelevasta tipasta, niin myös tämä sairaus saattaa revetä toaalisesti "yhdestä väärästä ajatuksesta". Mutta voin sanoa, että rankin tie on takana päin ja arjen kamppailu itseni kanssa on enää pinnallista ja ohimenevää. On vain muistutettava itseään päivittäin siitä että Minä riitän, olen tarpeeksi, minun ei tarvitse elää ketään varten tai miellyttää ketään! Saan elää, haluan elää, eikä ruoka ole pääasia elämässäni--mutta se saa olla myös nautinto ja on lupa nauttia hyvästä ruoasta--ja ruoka ei tarkoita mässäilyä tai "lankeamista", tai lihan himoihin sortumista, kuten pahimpina sairausaikoina itselleni uskottelin. Niin, kiitos hurjasti kun kirjoitit tilanteestasi! Keskustelumme on olleet usein mielessäni mutta en ole saanut aikaiseksi palata kirjoittamaan; ääasiassa siksi että alan olla sanaton ja neuvoton tilanteesi edessä. Raportoi jatkossakin jos muutoksia tilanteessa tapahtuu. Joka tapauksessa haluan entisenä anorektikkona kiittää(!!!) sinua siitä mitä olet yhden kaltaiseni puolesta tehnyt. Voi voi kun joku olis sillon suuren masennukseni ja hulluuteni aikana tehnyt samoin.. :S Oikein hyvää kevättä ja kesää!
Olen tosi iloinen kun tosiaan näin nopeasti vastasit ja vielä kun liikutuit! Ja helpotti taas niin paljon kun sanoit että se mitä olen tehnyt yhden kaltaisesi puolesta. Että kaikki ei mennytkään hukkaan ;) Ja että hän (Sairastunut) tulee muistamaan kaiken! En muistanut sanoa että kävin hänen luonaan vappuna ja ei mennyt homma oikeen putkeen. Hän sentään avasi oven mutta sulki sen samantien ja huomasin kyllä että hän oli aika huonossa kunnossa. Muutaman minuutin päästä hänen ystävänsä tuli ja sanoi että minun pitää lähteä pois ja että hän (sairastunut) ei halua olla missään tekemisissä kanssani. Oudointa ja ehkä ikävintä tässä myös oli että hän (S) oli sanonut ystävälleen että en ole koskaan muka edes käynyt hänen luonaan vaikka olen ollut siellä myös yötä..? :/ Myöhemmin meinasin purskahtaa itkuun rappukäytävässä kun tuli niin epätoivonen olo. Tottakai lähdin pois koska haluan tehdä kuten hän (S) haluaa. Itse myönnän että olen itkenyt tämän tilaanteen aikana enemmän kuin olen koko elämäni aikana yhteensä itkenyt. Itse jollain tavalla uskon Jumalaan eli ei siis tarvitse pelätä että halveksisin tai nauraisin kun olet uskovainen tai kun sanoit että asiat ovat Herran kädessä ;) Uskon ja luotan täysin mitä sanoit! Ja kyllä näistä keskusteluista saa aina lisävoimia! Itse uskon sellaiseen sanontaan että Kaikella On Tarkoitus! Niin hassulta kun se kuulostaakin, niin vaikka olen saanut kärsiä tästä tilanteesta niin silti uskon vakavasti että tälläkin on joku TARKOITUS! ;)
Hei taas!
Vaikka olen todellakin jättänyt hänet rauhaan niin silti kiinnostaa kysellä sinulta aina jotain ja kertoa jotain mitä olen unohtanut kertoa :) Mutta tosiaan en tiedä onko tästä enään mitään hyötyä..?
Luin tuossa aikaisempia keskusteluja ja tuli tosi paha olo puolestasi yksin on vaikeaa.. keskustelusta ;( Sanoit että vatsasi ei toimi, suorassa seisominen sattuu ja suolet vatsan reunoilla paistavat tummina läpi ;( Toivottavasti noi vaivat parantuis mahd. pian!!!
Ainiin tätäkään en ole muistanut sanoa hänestä. Jos oikein tarkkaan muistan niin hän sanoi että ei syö lihaa eli hänkin on kasvissyöjä niinkuin sinäkin! Siinä taas lisää samoja piirteitä ;)
Toinen juttu, olen melko varma siitä että miksi tuo sairaus on puhjennut uudestaan. Toki syitä voi olla monia niinkuin usein on mutta olen noin 80 % varma siitä että se on saanut alkunsa kun hänen pitkäaikainen suhde meni poikki. Meidän suhde ei siis ollut pitkäaikainen ei todellakaan!
En tiedä liittyykö tämä tuohon kun sanoit että raportoi jos muutoksia tilanteessa tapahtuu..? Eikä tämä ole todellakaan mikään iso juttu ja tämä tapahtui jo pari päivää ennen Vappua. Niin vähän ennen Vappua lähetin hänelle tekstarin hänelle missä pyysin häntä lukemaan nämä meidän keskustelut ja mitenkäs muuten kuin mahd. kohteliaasti. Heti seuraavana päivänä hän laittoi IRC-Galleriaan siviilisäätyyn että hän seurustelee [Tuosta tuli mieleen: Suuttuessaan saattaa laukoa kritiikkiä päin naamaa :) ] Aluksi myönnän että se tuntui pahalta mutta nyt jälkeen päin tiedän että hän halusi ärsyttää tai että jätän hänet rauhaan ja niin olen myös tehnyt. Ärsyttää taas ottaa tämä seurustelu esille kun valitettavasti hän luulee että tässä on siitä kyse. Onneksi sinä ymmärrät että tässä ei todellakaan ole siitä kyse. Ajattelin vaan kertoa koko jutun alusta loppuun.. ;) Niin ja pari päivää myöhemmin tuosta hän yllättäen poistui kokonaan IRC-Galleriasta ja on siitä lähtien pysynyt. Tästä tuli luonnollisesti syyllinen olo taas :/
En tosiaan tiedä enkä usko että onko hän ollut IRC-Galleriassa alunperin juuri siksi että saisi huomiota? Luulen että hähinnä siksi että siellä voi pitää hyvin yhteyttä ystäviin yms. Mutta tosiaan kun on kysy anoreksiasta ja itsekkin sanoit että anorektikko haluaa juuri sitä tulla huomatuksi. Voisiko tuo olla jonkinlainen merkki että hän on ehkä alkamassa oppimaan olemaan olematta riippuvainen muiden mielipiteistä ja huomiosta..? Tiedä häntä..;)
Sitten toinen mikä jäi mieleen tuossa apua tarvitaan jo! keskustelusta. Sanoit että odotit kokoajan että äitisi ottaisi asian puheeksi. Kiinnostaisi että miksi näin... kun yleensähän tämä salataan erityisesti vanhemmilta..?
Huhhuh paljon asiaa tiedän ;) Tosiaan sinullekkin HYVÄÄ KESÄÄ, kevät meni jo!
Moro!
Olet luultavasti kesälomalla ja pyydän anteeksi jos tällä tavalla häiritsen sitä!
Vielä jotain kerrottavaa ja pari kysymystä mutta ei liikaa kerralla kun edelliseen viestiinkään et ole vielä kerennyt vastata :)
En ole saanut varmuutta ja en ole koskaan kysynyt sinulta että miksi aloit ylipäätään laihduttamaan..? Sanoit mittojesi olevan ennen laihduttamista 173/58 eli hoikka, vaikka painaisit tuosta 10 kiloa enemmän niin sinussa ei olisi grammaakaan liikaa ainakaan minun mielestä :) Usko tai älä itse olen alimmillaan painanut joskus 3-4 vuotta sitten muistaakseni jotain 51-52 kg ja pituutta noin. 175! Nyt olen 72/175 ja itse olen aina hävennyt laihuuttani että en todellakaan tiedä että voisiko minulla ollut lieviä anoreksian oireita?(VÄHÄN EPÄILEN KYLLÄ)
Kun lopetin tupakoinnin ja painoa alkoi tulla pikkuhiljaa niin ai että se tuntui hyvältä koska todella olen joskus hävennyt laihuuttani. Aloin näyttämään ns. normaalilta ja se tuntui niin hyvältä!
Toinen todella ikävä juttu vielä.
Kun oikeen tarkkaan muistan kun joskus keskustelimme niin hän sanoi että hänen sydämensä on pysähtynyt aikaisemmin juuri anoreksian takia ;( ;/
Tässä taas niin surullinen esimerkki kuinka inhoittava sairaus tuo on kun ei tuollaisenkaan niin vakavan tapahtuman jälkeen tajua omaa tilaansa ;/
Kiitos. Viimeinen kappale sai kyyneleet silmiin. Olen itse sairastanut nyt 3 vuotta ja tämä paranemisprosessi on yksi suuri taistelu. Nyt just on sellainen olo että haluan taas laihtua.. masentaa. On niin masentavaa lukea tämän palstan juttuja, kun toisaalta kiinnostaa kauheasti, että miten saisi muutaman kilon pois, mutta toisaalta taas ei sais... vaikka kyllähän minä niitä keinoja tiedän jo omasta takaakin aika paljon.
Voimia kaikille kuitenkin jotka yrittävät tästä parantua. Ja myös niille, jotka eivät ole uskaltaneet asiaa vielä itselleen myöntää.