Yksinäisyyteni johtuu käyttäytymisestäni. Olen lapsuudesta saakka rakentanut itselleni sellaisen suojakuoren, jolla olen luullut suojaavani itseäni. Kai tein sen suojan, kun kasvoin pelon, epävarmuuden ja turvattomuuden keskellä. Tein itsestäni näkymättömän.
Suojakuoresta luopuminen ei vaan tunnu onnistuvan. Siihen on kai niin tottunut, että sen jättäminen on pelottavaa. Mutta tosiasiassa ne pelot ovat turhia. Jos voisin riisua suojan ja olisin oma itseni, mitä se tarkoittaisi? Se merkitsisi avoimuutta ja sitä, että olisin saatavilla. Uskaltaisin katsoa ihmisiä avoimesti ja liikkua kanssaihmisten seurassa.
Suojakuoreen takertuminen saa minut pysymään yksinäisenä, koska vain harvoin kukaan uskaltaa tulla sen läpi ottamaan väkisin kontaktia. Naisilla se käy helpommin, koska aina on miehiä, jotka tulevat itseensä käpertyneen naisen luo. Siksi moni arkakin nainen tulee löydetyksi.
No, onko se kivaa olla turvassa suojakuoren alla? Ei lainkaan. Tässä tilassa ei pysty oikein elämään. Sitä on koko ajan sellainen hälytystila päällä etenkin ihmisten joukossa liikkuessa. Siitä menemisestä puuttuu rentous ja huolettomuus. Vaikka yrittääkin pysytellä mahdollisimman näkymättömänä, koko olemusta riivaa sellainen paniikin ja ahdistuksen välimuoto. Eikä se välttämättä aina näy muille. Ehkä ne vaan ajattelee, että olipas se mies pelokas tai aineissa. Monesti siinä on päällimmäisenä ajatus: pelottaa, haluan suojaan.
Tosiaan yli kaks vuotta sitten eräs lastenpsykiatri sanoi, että jos löytäisin rakastavan ja hyvän naisen, varmaan mun ahdistuskin lievittyisi. Olin asiasta samaa mieltä, mutta tiesin sen olevan aika suuri toive. Ei kenenkään varaan tulisi jättää näin suuria asioita, koska monet ovat sanoneet, että vahvuus tulee löytää itsestään. Jos satut lukemaan tämän ja tunnistat minut, en tosiaan vieläkään ole kohdannut sellaista rakastavaa naista.
Minun on vaan taottava päähäni, etten enää tarvitse sitä suojakerrointa. Koska ei ihmisissä ole mitään pelättävää. Ei katseiden vaihtaminen ole uhka, eikä se tuhoa minua. Ja miksi nähdyksi tuleminen saa tuntemaan pelkoa ja ahdistusta? Hmm… Koska sitä voi seurata jokin uusi, ennustamaton tilanne. Mutta ei edelleenkään ole syytä pelätä. Sisäinen lapseni, kaikki on hyvin.
Suojakuoresta luopuminen ei vaan tunnu onnistuvan. Siihen on kai niin tottunut, että sen jättäminen on pelottavaa. Mutta tosiasiassa ne pelot ovat turhia. Jos voisin riisua suojan ja olisin oma itseni, mitä se tarkoittaisi? Se merkitsisi avoimuutta ja sitä, että olisin saatavilla. Uskaltaisin katsoa ihmisiä avoimesti ja liikkua kanssaihmisten seurassa.
Suojakuoreen takertuminen saa minut pysymään yksinäisenä, koska vain harvoin kukaan uskaltaa tulla sen läpi ottamaan väkisin kontaktia. Naisilla se käy helpommin, koska aina on miehiä, jotka tulevat itseensä käpertyneen naisen luo. Siksi moni arkakin nainen tulee löydetyksi.
No, onko se kivaa olla turvassa suojakuoren alla? Ei lainkaan. Tässä tilassa ei pysty oikein elämään. Sitä on koko ajan sellainen hälytystila päällä etenkin ihmisten joukossa liikkuessa. Siitä menemisestä puuttuu rentous ja huolettomuus. Vaikka yrittääkin pysytellä mahdollisimman näkymättömänä, koko olemusta riivaa sellainen paniikin ja ahdistuksen välimuoto. Eikä se välttämättä aina näy muille. Ehkä ne vaan ajattelee, että olipas se mies pelokas tai aineissa. Monesti siinä on päällimmäisenä ajatus: pelottaa, haluan suojaan.
Tosiaan yli kaks vuotta sitten eräs lastenpsykiatri sanoi, että jos löytäisin rakastavan ja hyvän naisen, varmaan mun ahdistuskin lievittyisi. Olin asiasta samaa mieltä, mutta tiesin sen olevan aika suuri toive. Ei kenenkään varaan tulisi jättää näin suuria asioita, koska monet ovat sanoneet, että vahvuus tulee löytää itsestään. Jos satut lukemaan tämän ja tunnistat minut, en tosiaan vieläkään ole kohdannut sellaista rakastavaa naista.
Minun on vaan taottava päähäni, etten enää tarvitse sitä suojakerrointa. Koska ei ihmisissä ole mitään pelättävää. Ei katseiden vaihtaminen ole uhka, eikä se tuhoa minua. Ja miksi nähdyksi tuleminen saa tuntemaan pelkoa ja ahdistusta? Hmm… Koska sitä voi seurata jokin uusi, ennustamaton tilanne. Mutta ei edelleenkään ole syytä pelätä. Sisäinen lapseni, kaikki on hyvin.
Vastaukset 9
Vanhimmat
tekstiä. Aivan kuin minä yli kymmenen vuotta sitten (nyt 37). Enää en taida edes osata kirjoittaa noin, jotakin on muuttunut, taidan tulla vanhaksi, kaikki analyysit tuntuvat muuttuvan banaaleiksi ja "liian hyviksi". Mutta edelleen sanon, että hienoa tekstiä, jollaista aina lukee mielellään. Oli kuinka oli, omalla kohdalla kaikki merkittävät pykälät edes vähän parempaan suuntaan ovat tulleet naisten kautta, joten on yhä aika vaikeata olla uskomatta siihen melkein patenttilääkkeenä. Niin iso asia minulle on ollut ne pienetkin läheisyyden kokemukset, kosketukset, että olen itse saanut katsoa silmiin ja koskettaa, olla siten mahdollisiman kokonaisena edes joissakin elämäni hetkissä. Vaikka mitä väittäisin, yksin en pääse sellaiseen voimaan koskaan, en ole koskaan kyllä kuvitellutkaan.
Oletko lukenut tommy hellstenin kirjoja? Vähän vaikuttas siltä.
Ja mitähän se mahdollisesti löytämäsi nainen tekisi? Taluttais kädestä ihmisten seurassa kulkiessasi ja hokisi että älä pelkää, ei se vastaantulija lyö? Olisi sinun olkapää ja huolehtisi sinusta? Siis etsi äiti itsellesi.
aivot.
Ei peloissani ole kyseessä fyysisen väkivallan pelko. Tai tietenkin yöllä tulee oltua aika varovainen känniääliöiden suhteen kun lähtee pubista kotiin. Pakeneminen on paras puolustus sellaisessa tilanteessa.
Lienetkö kuullut, mutta meitä on niin erilaisia. Joku pelkää hiiriä ja joku taas liikkumista sosiaalisissa tilanteissa.
Melkeinpä soisi sulle mahdollisuuden elää ennen vanhaan, sillä silloin sun ja mun tyyppiset tyypit oli huudossa. Koulu oli helppoa ja töihin pääsi kun vain tiesi puhelinnumeron, nyt siellä on kova kisa. Parisuhteen sai yksinkertaisella kuviolla ja näin kaikki maallisen elämän "ihanuudet" olisi saavutettu. Nyt elämä on paljon monimutkaisempaa ja siksi helpon elämän läpäisseet kermaperse suuret ikäluokat voivat kutsua meitä "pullamössönuoriksi". Ennen vanhaan yksinkertaisella kuviolla sai itselleen oman asunnon, työpaikan, vaimon ja lapset.
Onhan nykymaailmassa paljon mukavuuksia, kuten fantasiapelit, musiikki, suvaitsevaisuus yms. Mutta vanhan ajan rentous ja sopuisuus on vaihtunut typerien pelureiden kilpakentäksi.
Ymmärrän täysin, jos voit kolmekymppisenä miehenä pahoin tässä kilpailuyhteiskunnassa. Elämä on julma paikka, ja Suomessa vallitsee armoton miesviha ja militaristisuuden ja femismin yliote.
Mitä sä oikeasti tiedät "vanhasta ajasta" ja siitä kuinka helppoa tai vaikeaa ihmisillä on silloin ollut saada asioitaan kuntoon? Enpä usko että se silloinkaan mikään niin "yksinkertainen" kuvio oli.
Juuri niin. Jäi niitä miehiä silloinkin vanhoiksipojiksi ja naisia vanhoiksipiioiksi.
Silloin ei vaan ehditty märehtiä yksinäisyyttä kun töitä piti tehdä aamusta iltaan että leipänsä eteensä sai.
kokemasta kosmista yksinäisyyttä? Ha. Miksikähän monet tiedossanikin olevsita ratkesivat sitten lopulta ryyppäämään eksessiivisesti jne. Hyvä äloaan kai.