tuolta viestiketjusta alempaa omaksi aloitukseksi.)
Lapseni isä oli lapsen elämässä saman katon alla 7 vuotta ja eron jälkeen vielä kolme vuotta. Tänä aikana hän sai uuden kumppaninsa kanssa 2 lasta lisää. Ero tuli siinäkin liitossa ja eronjälkeiseen seurustelusuhteeseen syntyi jälleen yksi lapsi. Suhde päättyi eroon ja mies meni ja avioitui suurella tarmolla kahden lapsen äidin kanssa.
Suhde meidän yhteiseen lapseemme jäi katkolle alunperin jonkin isän ja pojan välisen kinan vuoksi. Nyt isä ei ole tavannut poikaa viiteen vuoteen. Hän tapaa kuitenkin 2 keskimmäistä lasta. Nuorinta lastaan hän ei ole välittänyt edes nähdä. Tähän hänellä on oikeus. Lapset ovat ymmällään siitä, että heidät on jaettu kahteen kastiin. Se ei näy isää haittaavan. Eikä tämän vaimoakaan. Lapset tuntevat toisensa ja aika näyttää, mitkä mittasuhteet ristiriitaisuus saa. Nuorimmaisen osalta isä on laupiaasti sanonut, että lapsi voi itse ottaa jossain vaiheessa yhteyttä, jos on kiinnostunut. Uskaltaako lapsi ottaa yhteyttä isään, jota ei ole koskaan tavannut, jos isä ei ole pyynnöistä huolimatta ottanut meidänkään lapseen enää mitään yhteyttä vuosiin?
Kertokaa isät, mitä liikkuu tällaisen isän päässä? Eikö hän mielestänne ole julma myös näitä suosikkilapsiaan kohtaan? Eikö heille synny ajatus siitä, että on mahdollista, että nämä tapaamiset eivät heidänkään kohdalla jatku ikuisesti, ainakaan jos lapset alkavat kriittisiksi?
Lapseni isä oli lapsen elämässä saman katon alla 7 vuotta ja eron jälkeen vielä kolme vuotta. Tänä aikana hän sai uuden kumppaninsa kanssa 2 lasta lisää. Ero tuli siinäkin liitossa ja eronjälkeiseen seurustelusuhteeseen syntyi jälleen yksi lapsi. Suhde päättyi eroon ja mies meni ja avioitui suurella tarmolla kahden lapsen äidin kanssa.
Suhde meidän yhteiseen lapseemme jäi katkolle alunperin jonkin isän ja pojan välisen kinan vuoksi. Nyt isä ei ole tavannut poikaa viiteen vuoteen. Hän tapaa kuitenkin 2 keskimmäistä lasta. Nuorinta lastaan hän ei ole välittänyt edes nähdä. Tähän hänellä on oikeus. Lapset ovat ymmällään siitä, että heidät on jaettu kahteen kastiin. Se ei näy isää haittaavan. Eikä tämän vaimoakaan. Lapset tuntevat toisensa ja aika näyttää, mitkä mittasuhteet ristiriitaisuus saa. Nuorimmaisen osalta isä on laupiaasti sanonut, että lapsi voi itse ottaa jossain vaiheessa yhteyttä, jos on kiinnostunut. Uskaltaako lapsi ottaa yhteyttä isään, jota ei ole koskaan tavannut, jos isä ei ole pyynnöistä huolimatta ottanut meidänkään lapseen enää mitään yhteyttä vuosiin?
Kertokaa isät, mitä liikkuu tällaisen isän päässä? Eikö hän mielestänne ole julma myös näitä suosikkilapsiaan kohtaan? Eikö heille synny ajatus siitä, että on mahdollista, että nämä tapaamiset eivät heidänkään kohdalla jatku ikuisesti, ainakaan jos lapset alkavat kriittisiksi?
Vastaukset 12
Vanhimmat
häntäheikkiin
Niin voisi heittää kysymyksen , Onko äidit ajaneet isän pois lasten elämästä :(
Poissa silmistä =poissa elämästä
kun en mahtunut siihen uuden perheen kuvioon. Monasti uusien lasten tehtailu syrjäytti meidät aikaisemmat lapset edellisestä perheestä. Upeaa jos enää ei ole näin..Laitan silmät kiinni.
Eipä se tosiaan ole ennenkuulumatonta tuokaan.
jutun isä juuri on ratsastanut eteenpäin matkatessaan: kyllä minä olen hyvä isä, mutta kun ne hullut akat ovat minut lapsista erottaneet...näistä kahdesta lapsesta vain olen onnistunut pitämään kiinni, vaikka niitäkään ei lasten äiti kai haluaisi minun tapaavan.
Ihan vähättelemättä - tai nimenomaan vähättelemättä - niiden isien surua, jotka tällaisissa oloissa OIKEASTI joutuvat kamppailemaan, so. nihkeän lähivanhemman kanssa, on ollut kammottavaa seurata, kuinka tarinan isä näidenkin isien hädällä tavallaan ratsastaa väittäessään itse olevansa onneton olosuhteiden uhri, vaikka toiminta näyttää olevan erittäin tietoista.
Surullisinta on, että tarina näkyy uppoavan aina uusiin ihmisiin...ja surullista on myös se, kuinka tällaista käytöstä suojaa laki ja yleinen välinpitämättömyys.
En tietenkään voi tietää kuka tässä jutussa milläkin ratsastaa ja mitä todella on tapahtunut, mutta jos isä suuttuu viisi vuotiaalle lapselleen niin pahasti ettei edes halua nähdä lastaan viiteen vuoteen, niin jotain ylireagointia tai vastaavaa on havaittavissa vanhemman puolelta. Lapsellehan täytyy näyttää esimerkkiä, kuinka niistä vaikeistakin asioista keskustellaan, eikä tietenkään poistumalla tilanteesta viideksi vuodeksi. Eli mielestäni isä tässä toimii väärin.
Mutta voihan välirikkoon olla äidin ja isänkin väliset riidat pohjalla. Lapset on toisinaan liian helppo vetää mukaan riitaan, kun omat riidat ovat jo ns siinä vaiheessa. Tilanteen kärjistyessä lapsesta saa syyn toimilleen.
Tässä tilantessa molemmat vanhemmat toimivat väärin.
Molemmissa tapauksissa syy on vanhemmissa ja lapsi helposti kuitenkin toimii katalyyttinä mutta kuitenkin lopullisena kärsijänä.
Kolmas tapaus on vielä normaalia hmm, sanotaan esim vilkkaammat, hiljaisemmat, sairaat tai jotenkin muuten vaativammat lapset, tässä tapauksessa kyseessä ilmeisesti olisi n murrosikäinen poika, jotka ovat yksinkertaisesti vaikeampia luonteeltaan, kuin ns tavalliset kasvatettavat ja luovat taas aivan erilaisia tilanteita ja jännitteitä perhe-elämään. Luulisin että ainakin henkisesti vahvat vanhemmat jaksavat nämäkin ilman ylilyöntejä. Näistä "vaikeista" minulla ei kokemusta, eli en heistä sen enempää.
Se on sitten eri asia, onko esim tässä tapauksessa jutun kirjoittajana toiminut äiti kuinka puolueellinen ja jättääkö jotain kertomatta vaikkakin sitten alitajunnan auttamana. Kaikki tässäkin riippuu kirjoittajasta, kuinka saa ne kaikki osavaikuttajat tuotua julki lyhyissä kirjoituksissa, kun ensimmäinen tärkeä asia on se tarinan absoluuttinen totuus.
Joka tapauksessa, tämän tarinan iskäkuulostraa mielestäni ainakin äidin kertomana siltä perheen heikoltalenkiltä.
Tuolla aiemmassa ktekstissä tuli isä jo haukuttua idiootiksi, niin olkoon tämä nyt sitten se kevennetty painos.
tjs
Vittu kun ottaa aivoon!
Ei tuollaisten ääliöiden päässä liiku juuri mitään nälkää ja väsymystä kummempaa. Ellei sitten tämä ameeban tasolla oleva ressukka tunne hyötyvänsä asioista jotenkin.
Parasta olisi kieltää muidenkin lasten häntä tapaamasta, mikä ei tosin ole mahdollista kusipäidenkin nauttiessa lainsuojaa. Noh, totuus isästä kyllä paljastuu lapsille aikanaan. Silloin on se isän tekojen takaisinmaksun aika, mutta kovin kyllä säälittää nämä lapset.
lastaan julkisella paikalla läimäyttävä vanhempi saa sakkoja, mutta lapselleen huomattavasti paljon enemmän hylkäämisellä fyysistä väkivaltaa tekevä vanhempi on lain suojaama.
Minusta laki on hyvä siinä, että lapsen lyömisestä sakotetaan, mutta täysin hampaaton tässä jälkimmäisessä tapauksessa. Lapsen abortointi jo lapsen synnyttyä on täysin mahdollista ilman mitään seurauksia.
...kommentoi!
Tämä on sellainen aihe, josta ei tässä maassa ole kaunista puhua. Valitettavan yleistä. Valitettavan julmaa, valitettavan vaiettua. Yksityisasia, toisin kuin fyysisesti kajoava väkivalta. Eikö sitäkin voida kutsua lapsiin kohdistuvaksi fyysiseksi väkivallaksi, etteivät he saa osakseen sanallista hellyyttä, halauksia tms?
Useampikin täällä isien palstalla osaa huomauttaa siitä, kuinka mm. synnytyksenjälkeinen puutteessa eläminen risoo. Minkälaisessa puutteessa elävät sellaiset lapset, joiden vanhempi lakkaa heistä viimeistään eron myötä totaalisesti välittämästä?
Eroa käsittelevissä kirjoissa hoetaan mantrana: kyllä vanhempasi rakastavat sinua edelleenkin tästä erosta huolimatta kumpikin ihan yhtä paljon. Mitäpä jos ei rakasta? Mitäpä jos ei ole siihen mennessäkään kyennyt rakastamaan?
Olen miettinyt, että sanalla välinpitämättömyys on kaksi merkitystä. Jos ei ole missään yhteyksissä lapseensa, on sillä tavalla konkreettisen välinpitämätön. Jos taas ei pysyttele toisesta ihmisestä, esim. lapsestaan kunnioittavan välimatkan päässä ja näe tätä omana erillisenä yksilönä, vaan ainoastaan ehkä itsensä jatkeena, ei silloinkaan pidä mitään väliä, so. on silloinkin välinpitämätön.
Adoptoidessa puhutaan lapseksi ottamisesta. Kyllä oma biolapsikin täytyy ihan tietoisella päätöksellä ottaa omaksi lapsekseen ennen kuin se tulee omaksi lapseksi. Ja se kiintyminen ja kiinnittyminen lapseen tapahtuu nimenomaan altistumisen kanssa. Niin, että on paljon paikalla ja antautuu olemaan lapsen kanssa. Antaa lapsen ohjata itseään, kuinka juuri tämän palleron kanssa toimitaan. Tavattoman mielenkiintoista! Tämä on ainakin oma kokemukseni vanhempana.
-"Moni lukee, harva... ...kommentoi!
Tämä on sellainen aihe, josta ei tässä maassa ole kaunista puhua."
Ei tietenkään, kun vastuussa ovat aikuiset ja ottavana osapuolena lapset. Eihän silloin asiasta julkisesti voida puhua.
"Valitettavan yleistä. Valitettavan julmaa, valitettavan vaiettua. Yksityisasia, toisin kuin fyysisesti kajoava väkivalta. Eikö sitäkin voida kutsua lapsiin kohdistuvaksi fyysiseksi väkivallaksi, etteivät he saa osakseen sanallista hellyyttä, halauksia tms?"
Kyllä. Samaa mieltä kaikki "normaalin" ajatusmaailman omaavat ihmiset ovat.
-"Useampikin täällä isien palstalla osaa huomauttaa siitä, kuinka mm. synnytyksenjälkeinen puutteessa eläminen risoo. Minkälaisessa puutteessa elävät sellaiset lapset, joiden vanhempi lakkaa heistä viimeistään eron myötä totaalisesti välittämästä?"
Voitko verrata noita kahta asiaa toisiinsa ja miksi ei joku saisi valittaa kokemastaan puutteesta, vaikkakin se olisi koettu synnytyksen jälkeen ja jopa siitä johtuen?
Sinuako ne puheet loukkaavatkin?
-"Eroa käsittelevissä kirjoissa hoetaan mantrana: kyllä vanhempasi rakastavat sinua edelleenkin tästä erosta huolimatta kumpikin ihan yhtä paljon. Mitäpä jos ei rakasta? Mitäpä jos ei ole siihen mennessäkään kyennyt rakastamaan?"
No tietenkin lapselle näin on kerrottava. Eihän lapsi voi ymmärtää aikuisten parisuhdeongelmia ja tämän vuoksi tuota hoetaan. Kai myös sen tajuat, että hyvin pienessä määrässä eroja lapsi jäisi ilman toisen vanhemman rakkautta. Lähinnä se asuminen erillään toisesta vanhemmastaan(yleensä lapsi/set jäävät äidille) on lapselle vaikea ymmärtää ja hyväksyä, mutta ei se tarkoita että rakkaus olisi menetetty. Tästä syystä hoetaan sitä mainitsemaasi mantraa.
Ja kaikki lapset eivät todellakaan saa elämänsä aikana sitä tarvittavaa rakkautta osakseen ja useasti se näkyy myöhemmin elämässä tehtävissä valinnoissa. Kaikki eivät kuitenkaan toimi samoin. On myös olemassa paljon tasapainoisia ja normaaleja aikuisia, jotka eivät ole lapsena riittävästi rakkautta saaneet.
-"Olen miettinyt, että sanalla välinpitämättömyys on kaksi merkitystä. Jos ei ole missään yhteyksissä lapseensa, on sillä tavalla konkreettisen välinpitämätön. Jos taas ei pysyttele toisesta ihmisestä, esim. lapsestaan kunnioittavan välimatkan päässä ja näe tätä omana erillisenä yksilönä, vaan ainoastaan ehkä itsensä jatkeena, ei silloinkaan pidä mitään väliä, so. on silloinkin välinpitämätön."
Näinkin voi asiat ajatella. Eikö olekin ihmeellinen tämä ihmisen ajatusmaailma ;)
-"Adoptoidessa puhutaan lapseksi ottamisesta. Kyllä oma biolapsikin täytyy ihan tietoisella päätöksellä ottaa omaksi lapsekseen ennen kuin se tulee omaksi lapseksi. Ja se kiintyminen ja kiinnittyminen lapseen tapahtuu nimenomaan altistumisen kanssa. Niin, että on paljon paikalla ja antautuu olemaan lapsen kanssa. Antaa lapsen ohjata itseään, kuinka juuri tämän palleron kanssa toimitaan. Tavattoman mielenkiintoista! Tämä on ainakin oma kokemukseni vanhempana."
Vanhemmat kasvattavat, opettavat, muokkaavat ja asettavat tiukkojakin rajoja palleroilleen. Tai näin ainakin kuuluisi toimia. Näillä vanhemmilta opituilla opeilla lapsen tulisi sitten tulevaisuudessa osata suhtautua yhteiskunnan asettamiin rajoihin ja ehtoihin. Nykyään tuntuu vain olevan valitettavan yleistä tämän vapaankasvatuksen ihannointi. Kai sen nyt kaikki tajuavat, oikein kun viitsii ajatella, että jos kaikki kasvatamme lapsia aina ilman fyysistä kuritusta(enkä taaskaan puhu väkivallasta), ei se vain toimi. Sinne joukoon kun mahtuu niitä hyvinkin vaikeita tapauksia, jotka tarvitsevat sitä fyysisyyttä.
Lapsen pahoinpitely on sitten taas aivan eri asia kuin kasvatukseen liittyvät asiat.
Otettaessa vanhemmilta pois oikeudet jopa tukistamiseen, annettiin lapsille vähän liikaa köyttä. Ajatuksena erittäinkin jalo, mutta ei vaan toimi kaikkien kohdalla oikeassa elämässä.
Evakuoidaan vaan kouluja ja katsellaan kun nuoriso menettää viimeisenkin kunnioituksen auktoriteetteihin.
Tämä on se tulevaisuuden ongelma, kun pikkumussukat saavat tehdä melkeinpä mitä vaan ja sanktiot jäävät puheasteelle.
Hyvä, että edes niin.
Kirjoitin:
Useampikin täällä isien palstalla osaa huomauttaa siitä, kuinka mm. synnytyksenjälkeinen puutteessa eläminen risoo. Minkälaisessa puutteessa elävät sellaiset lapset, joiden vanhempi lakkaa heistä viimeistään eron myötä totaalisesti välittämästä?
Vastasit:
"Voitko verrata noita kahta asiaa toisiinsa ja miksi ei joku saisi valittaa kokemastaan puutteesta, vaikkakin se olisi koettu synnytyksen jälkeen ja jopa siitä johtuen?
Sinuako ne puheet loukkaavatkin?"
Kommentoin:
Voin verrata, koska käsitykseni mukaan kaikki paha kumpuaa samasta lähteestä. Tietenkin se, että lapsi menettää vanhempansa vanhemman välinpitämättömyyden vuoksi on paljon pahempi asia kuin se, että aikuisen ihmisen parisuhteessa on (toivottavasti ohimenevä) vaihe, jolloin kaikki ei ole kunnossa.
No eivät loukkaa, ellei niistä selvästi hengi ymmärtämättömyys synnyttämisen mahdollisia vaikutuksia kohtaan. Puutteellinen seksielämä on mielestäni aika selkeä askel syöksykierteen suuntaan parisuhteessa, jos kaikki läheisyys karsiutuu sen myötä ja jos asiassa ei vallitse yhteisymmärrystä ja keskusteluyhteys on poikki.
Tosiasia on myös se, että omat kipeät kokemukset tuntuvat niiltä kaikkein kipeimmiltä. On vaikea ryömiä toisen nahkoihin ja tietää, miltä toisesta tuntuu. Silti aikuisen tehtävä olisi pyrkiä olemaan lapsen tunteiden tulkki ja suojella lasta kykyjensä mukaan ja sillä tavalla herkkänä, että pystyy näitä kykyjään myös kehittämään.
Eropuheista. En muista lukuja, mutta järkyttävän isossa prosentissa eroista käy niin, että yhteys etävanhempaan, tavallisimmin isään, katkeaa kokonaan tai ainakin näivettyy pahan kerran. Syitä lienee yhtä monenlaisina yhdistelminä kuin on erojakin. Jos esim. eroon on ajauduttu siksi, että äidin mielestä isä ei ole perheestään kiinnostunut, voi käydä niin, että kiinnostus lapsiin viriää eron jälkeen tai sitten ei. Vihapäissään kumpikin vanhemmista voi tietenkin tehdä lapsista lyömäaseen.
Kurituksesta: Pahempaa fyysistä kuritusta kuin tukistaminen voi tosiaan olla kylmyys tai iva tai jatkuva huutaminen tai jopa vain ainainen poissaolo, jopa läsnäollessa (esim. nettikirjoittelu ;P). Itse olen havainnut, että halu ja tarve fyysiseen kurinpitoon on vähentynyt sitä mukaa kun olen muistanut pitää lasten tunneakut ladattuina antamalla läheisyyttä katseiden, hymyjen, yhteisen naurun, silityksen, halauksen etc. muodossa. Kiukkuisesta lapsesta saattaa sylissä pihistä höyryt ulos kuin painekattilan venttiilistä ja ulos kuoriutuu turvaa hakeva pikkuinen.
Piittaamattomuus on kyllä oiva resepti kouluammuskelijoiden kehittämisessä. Tulisikin enemmän puhua tästä välinpitämättömyydestä ja muusta tunnekylmyydestä sikiävästä aggressiivisuudesta yhteiskunnassamme.
Itse olen kasvanut jäyhässä puolipohjalaisperheessä ja ihan omin päin opetellut ehkä epäsuomalaiseksikin miellettyä lasten kehumista ja hellittelyä...sillä tavalla ei ketään pilalle saa.
Itsekkin olen isän välinpitämättömyydestä "kärsinyt". Vanhemmat erosivat kun olin 2v, isoveli 5v. Isä löysi uuden akan ja tekivät kolme tenavaa, tunnemme toisemme hyvin ja tenavat käyvät meilläkin kylässä ja soittelevat vaikka minä ja veljeni ollaan jo aikuisia. No sittenhän se iskä eros siittäki akasta, sittehän sillä oliki akkoja kierrossa enemmän ja vähemmän. Nyt on yhessä akan kanssa jolla on 3 lasta edellisestä liitosta. Nämä lapset merkkaa sille enemmän ku minä ja veljeni. Niille se soittelee ja pitää yhteyttä, ottaa syliin ja kyselee kuulumisia. Minulle ei ole ikinä isä soittanut eikä ottanut syliin, ei ole ees hakenu käymään eikä käyny ku syntymäpäivinä ja jouluna jos on muistanu, vaikka on ihan vapaa tapaamisoikeus ollu ja äidin kans hyvät välit. Nyt ollaan oman puolisoni kanssa suunniteltu häitä enkä välittäis isääni sinne saaha. Isäni asemaan häihini ottaisin ennemmin äitini nykyisen aviopuolison.