Olen vissiin henkisesti jotenkin erikoinen, koska on todella vaikea löytää sopivaa juttuseuraa, en koskaan tiedä mitä sanoa jollekkin, ettei asia ole jotenkin ylimenevää tai loukkaavaa.
Inhottaa istua kaikki illat telkkarin kanssa ja yrittää keksiä jutunaiheita omaan arki elämään...
Inhottaa istua kaikki illat telkkarin kanssa ja yrittää keksiä jutunaiheita omaan arki elämään...
Vastaukset 27
Vanhimmat
Tiedän miltä susta tuntuu. Minkä ikänen muuten olet? Mies vai nainen?:)
miltä teistä tuntuu...
LIian nuori edes tajuamaan tälläistä, muija lapista.
yks samoin tunteva.
ilmaiset itseäsi hyvin.
Minulla on myös vaikeuksia keskustella tuntemattomien kanssa.
Saatat olla erikoinen, erilainen, sehän rikkautta se.
Ole vaan oma itsesi, kyllä sinä osaat puhua siinä missä muutkin, näin uskon.
Minäkin olen ollut hiljaa joskus ja ajatellut etten osaa puhua niinkuin nuo toiset, se on ahdistavaa.
Vaikka olen vilkas ja sosiaalinen, niin silti.
Olen opetellut avaamaan suuni, sanomaan mielipiteeni ja puhumaan.En käskystä tee sitä vaan sydämestä.
Pitää ja saa puhua!
Olen yrittänyt ja saanut niin paljon negatiivistä paskaa niskaani, etten tiedä uskallanko enää edes yrittää aukaista suutani. Tuntuu, että ihmisten aiheet keskittyvät kaikkeen turhanpäiväiseen ja paskan jauhamiseen, ehkä minun pitääkin hankkia lemmikki ja puhua sillä. En keksi enää muutakaan.
Sinä voit valita seurasi, ei tarvitse sietää kaikkia. Meitä ihmisiä on monenlaisia.
Lemmikit on mukavia ja hyviä kuuntelioita.
Uskon että pärjäät kyllä,onnea matkaan!
"Olen vissiin henkisesti jotenkin erikoinen, koska on todella vaikea löytää sopivaa juttuseuraa, en koskaan tiedä mitä sanoa jollekkin, ettei asia ole jotenkin ylimenevää tai loukkaavaa. "
Olet antisosiaalinen, niin kuin minäkin ja varmasti ihan yhtä tervejärkinenkin. Se on sinun luonteesi, se on tyyppiä vaikea persoonallisuus.
Totuus on, että jotkut pitävät ihmisistä ja tulevat juttuun heidän kanssaan. Jotkut eivät tule toimeen ihmisten kanssa, mutta yrittävät kuitenkin. Mielestäni tämä on virhe kohdallasi, koska ihmisen persoonallisuus ei muutu, sinusta ei yksinkertaisesti saa sosiaalista ihmistä.
aloituksesta. Pyh.
Kannattaa ensinnäkin hankkiutua tv:stä eroon, ja nettiäkin riittää selata työpaikalla mutta ehdottomasti ei kotona.
Kyllä hiljaisempikin löytää helposti seuraa, kunhan muuttaa päivärytmiään ja lopettaa nyhjötyksen kotona.
ainakaan, jos sattuu olemaan kuten meikäläinen, eli ruma kuin petolinnun perse.
Mistähän sitä seuraa sitten löytäisi? Jos yrittää puhua joillekkin, saa vain epämääräisiä tai loukkaavia vastauksia tai jopa pelkästään loukkaavia katseita! En kai nyt täällä ruikuttaisi asioista jos ne kerta ovat niin yksinkertaisia.
seuraa olet vailla?
Sellaista, joka ei koko ajan arvostelisi kaikkea minkä silmiinsä vain saa. Sellaista, joka ei takerru jokaiseen virheeseen pakonomaisesti tehden hallaa kaikille. Sellaista, joka olisi luonnollista.
Kaikkea seuraa, jota mielyttäisin. Sellaista...
tuollaisiakin ihmisiä. Ehkä olet etsinyt väärästä paikasta? Ne "kuuleimmat" tyypit ei välttämättä ole aina kaikkein mukavimpia...
Ja aina pitää muistaa, että ystävyys on kaksisuuntaista...
Mutta kyllä se siitä, tsemppiä.
Hmm, enpä kyllä yritä tutustua ihmisiin heidän "kuuleutensa" takia vaan jonkin muun kiinnostuksen lähteen vuoksi. Ja kyllä minä yritän tarjota ystävällisyyttäni, ei hygeniassani tai ulkonäöässäni pitäisi olla mitään vikaa.
Ärsyttävää, kun itsestäkin on tullut niin negatiivinen ja pessimistinen muita kohtaan, vaikka kohteliasta jaksaa viellä esittää. Haluaisi vain välillä mukaviakin ihmisiä ympärille...
tutustunut vääriin ihmisiin ja on ollut huonoa tuuria... Mukaviakin ihmisiä on ihan oikeasti olemassa, mutta valitettavasti on myös niitä vähemmän mukavia. Älä kuitenkaan ala itseäsi sillä rikkomaan, jos muut ovat kohdelleet sinua kaltoin. Onnellisuus ja hyvinvointi lähtee pohjimmiltaan itsestä liikkeellä eikä siihen ole mitään erityistä tietä... se on se tie.
Uskon kyllä, että sinulle vielä kaveri löytyy. :)
Minäkin joskus nuorena sällinä päädyin ajattelemaan samoin ja mitä siitä seurasi... kohta alkaa jo 30 vuotta tulemaan täyteen enkä ole koskaan oikeastaan edes seurustellut. Älä tee samaa virhettä.
Niin. Uskossa on hyvä elää.
Ehkä jos ottaisi jonkun lemmikin, kuten koiran, ja jollain lenkkipolulla törmäisi mukaviin luonto- ja koiraihmisiin, jotka haluaisivat mukavaa seuraa.
Onneksi on aina mielikuvitus ja kaupat myyjineen. Ja perhe. Kyllä niilläkin joten kuten jaksaa :)
Uskossa on hyvä toki elää, mutta ei kannata liikaa jäädä pilvilinnoja rakentelemaan. :) Harvaa meistä kotoa tullaan hakemaan kenenkään kaveriksi...
Harrastusten parista voi tietty löytää myös aina samanhenkistä seuraa. Voit tietty kokeilla aina myös kysyä meilikaveria täältä. Tuossa toisessa keskustelussahan se jo tuli todettua, että naisille kyllä riittää yhteydenottoja enemmänkin kuin tarpeeksi. :)
Joo, en meinaakkaan jäädä istumaan persuuksilleni edes yrittämättä. Ehkä jaksaisin vielä ja törmäisin johonkin mukavaan ihmiseen. Yritän koulussa olla avoin ja hymyilevä, vastaanottava, mutta moni pitää hirveän ylimielisenä ämmänä, vaikka mitään en ole tehnyt.
Asun sen verran pienellä paikkakunnalla, ettei kovin suuret harrastus mahdollisuudet ja kaikki tuntevat kaikki meininki pyörii edelleen. Piirit ovat syntyneet ja piirit ovat sulkeutuneet sekä muutamien tapahtumien takia minustakin saattaa olla ikävän sorttista juorua, vaikka tarkoitukseni ei ollut saada aikaan moista.
Toinen olisi kyllä tuo meilikaveri, mutta olisi kivempaa löytää irl-seuraa. Tietenkin voisi sitten järkätä tapaamisen kun on tutustunut netissä, mutta tosiaan tämä kaikesta kaukana asuminen...
Jos nyt sinnittelisi nämä koulut loppuun ja sitten kun pääsee "maailmalle" ryhdistäytyy oikein urakalla. Osaan olla sosiaalinen tietynkaltaisessa seurassa, vaikka välillä saatankin sulkeutua. Ei auta itku markkinoiden, en aio luovuttaa.
Hyvä juttu, että jaksat kuitenki pitää positiivisen asenteen yllä. :) Vaikkei se helppoa aina olekaan...
Minä olen myös alunperin kotoisin pieneltä paikkakunnalta. Sitä tuli sitten opittua elämään sen verta paljon omissa ympyröissä ettei myöhemminkään ole oikein oppinu kovin sosiaaliseksi. Ja tämä nykymaailma tuntuu olevan vähän sellainen, että kaikkian pitäisi aina olla jokin hip-hip-hurraa-elohopea tai muuten on täysin luuseri. Myös työelämässä.
Sinä olet ilmeisesti melkoisen nuori vielä, niin vaikka tietenkin kavereita on hyvä olla, niin ei ehkä kuitenkaan kannata alkaa vielä piruja maalailemaan seinille. Kun aloitin opinnot tekussa, siellä ensimmäisenä päivänä opinto-ohjaaja sanoi, että parhaiten tulevat pärjäämään ne, jotka onnistuvat keräämään ympärilleen mahdollisimman monipuolisen kaveriporukan. Tulihan se loppuvaiheessa huomattua, että nämä tällaiset tyypit pärjäsivätkin parhaiten. Toinen ääripää toisaalta oli nämä hypersosiaaliset bilettäjät, jotka ei koskaan saaneet opintojaan päätökseen...
Tuolloin tuli myös netiteltyä paljon tsäteissä ja sähköpostilla. Nyt hieman synkähkönkin tuntusta ajatella, että joskus melkein kaikki tutut olivat joitakin nettituttuja. Ei ne koskaan oikeita kavereita korvaakaan. Sen aikaisista tutuista ainoastaan yksi on säilynyt tähän päivään saakka. Toisaalta onhan se helpompaa sitä kautta tutustua toisiin ihmisiin, jos on ujo tai arka tai haluaa muuten vaan tutustua muihinkin kuin vaikka samoissa piireissä pyöriviin. Tai jos joskus lähdet toiselle paikkakunnalle töihin/opiskelemaan, niin on vaikka mahdollisesti jo joku ns.puolituttu sieltä tukena.
Ei pidä koskaan luovuttaa. Jos elämä potkii, niin potki vähintään samalla mitalla takaisin. :)
Sinä =:),millainen elämäsi on sitten nyt, saitko ystäviä jne?
Huomasin taas eilen tuntemattoman ihmisen tullessa puhumaan kuinka pessimistinen olen. Hän kehui maasta taivaisiin ulkonäköni ja minä suunilleen lauon lolta joka kohteliaisuuteen. Onneksi sain äkkiä jujusta kiinni ja ryhdistäydyin ja onnistuin kiittämään kunnolla ja puhumaan ehkä jopa normaalisti!
Harmi vain kun tälläinen tapahtuu 1000 kilometrin päästä omalta paikkakunnalta. Pitää päästä pois täältä, jos kerta yhden päivän aikana pystyin muodostamaan toimivaa vuorovaikutusta toisen kanssa NORMAALISTI!
Voisi minuakin, ja montaa muutakin, kummastuttaa, jos joku tuntematon alkaisi yhtäkkiä ylistämään...
Jaa, minun elämäni... siinä ei hirveästi ole kertomista. :) No opiskelut tuli tietty viimein saatua päätökseen ja työpaikkakin hommattua. Tosin tämäkin meni nyt vähän persiilleen nykysen tilanteen takia, kun lomautukset paukkuu päälle... Seuraa minulle ei ole koskaan pahemmin löytyny. Johtunee tästä örkkimäisestä olemuksestani. :) Jokunen etätuttu oli opiskeluaikana, mutta ne on johonkin ajan myötä kadonneet. Armeijassa oli pari kaveria, mutta niistäkään ei sen jälkeen ole mitään kuullut, kun porukka nyt muutenkin oli vähän ympäri suomea kotoisin. Töissä oli pari kaveria ja niistä taas ei ole nyt lomautusten aikana kuulunu mitään pariin kuukauteen.
Toivoaan ei pitäisi kuitenkaan kokonaan menettää. Muutama vuosi sitten olin jo vakuuttunut siitä, ettei minulle seuraa löydy ja asennekin oli se, että "hitot muista". Kunhan vaan keskityin opintojen läpiviemiseen ja siihen, että saisipa kunnon työn ja paljon liksaa. Noh, tuo ajatusmaailma keikahti sitten ylösalaisin eräs sateinen syyspäivä, kun elämääni ilmestyi eräs tyttönen. Pidimme samanlaisista asioista, kuten musiikista, elokuvista, ulkoilusta ja tähtien ihastelusta. :) Olihan siinä parhaimmat puolitoista vuotta mitä tähän mennessä minulla on ollut. Ihmiset vaan muuttuvat ajan myötä ja tässäkin kävi niin, että tämä alkoi pikkuhiljaa viihtymään mieluummin muissa piireissä ja lopulta koitti se keväinen päivä, kun tämä ilmoitti, että soonmoro nyt, hän vaihtaa maisemaa. Tarinen juoni oli se, että kun kerran on hyvän ystävän löytänyt, niin vaikka sen menettikin, niin voihan sitä aina toivoa, että joskus löytäisi toisenkin yhtä hyvän...
Kun vastasit ensimmäiseen minun kirjoittamaani viestiin, kun kysyin että minkälaista seuraa haet, niin kirjoitit:"Sellaista, joka ei koko ajan arvostelisi kaikkea minkä silmiinsä vain saa. Sellaista, joka ei takerru jokaiseen virheeseen pakonomaisesti tehden hallaa kaikille. Sellaista, joka olisi luonnollista."
Niinpä, olisihan tuo mukavaa...
Niin, mutta juuri tuollainen, että mentäisiin aina juttelemaan randomeille ja silloin ei katottaisi nenän vartta pitkin kuin hullua, se olisi mukavaa. Ja kun kaikki vain osaisi käyttäytyä ystävällisesti, ei alentavasti tai halventavasti. Mutta näitä piirteitä ei selvästikään opeteta enää kotona.
Tuo on pöljää, siis ettei ulkonäön takia "ansaitsisi" tai "saisi" seuraa, mutta niihän se nyky maailma toimii :/ Mutta hyvä, että jossakin vaiheessa elämää näkyi myös hyvää, koska eikö se osoita, että heidän kaltaisiaan, itsensä kaltaisia, olisi myös muuallakin? Ne pitää vain löytää, mutta joskus se löytäminen tapahtuu liian myöhää jos ollenkaan ja kaksi yksinäistä ihmistä katsovat tähtiä, mutta erissä paikkaa, toivoen löytävänsä toisensa.
Toivoani en halua menettää, en vielä tämänikäisenä. Enää vuosi tai pari niin voin lähteä opiskelemaan ammattikorkeaan, pois täältä. Ja toivoa törmääväni sielunkumppaniin.
mutta maailma ei valitettavasti ole mitenkään kovin ideaali paikka. Ihmisillä voi ihan yksinkertaisesti olla kiire omissa arkiaskareissaan etteivät he ehdi tai jaksa syventyä juttutuokioon vieraiden kanssa. Jotkuin voivat olla vain ujoja. Toisilla taas voi olla huonoja kokemuksia. Pieni varovaisuus voi olla ihan hyväkin juttu, sitä kun ei koskaan voi oikeasti tietää minkälaisiin ihmisiin törmää. Kaikki eivät ole yhtä hyväntahtoisia, mitä itse yrittää olla.
Kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän pinnallisia. Se nyt sattuu kuulumaan ihan ihmisen perusluonteeseen ja tunnustan itsekin siihen syyllistyneeni. Nämä on niitä juttuja joiden kanssa pitää vaan yrittää elää.
Sitä hyvää tosiystävää tuskin yhtäkkiä vaan kadulta nappaa, vaan sellainen vaatii vähän pidempää tuttavuutta ja molemminpuolista luottamusta ja arvostusta. Ennenkuin alkaa kaksin elämään kenenkään kanssa, kannattaa opetella myös elämään yksin itsensä kanssa. Ei se ole helppoa kummassakaan tapauksessa, mutta onpahan toisaalta vaihteeksi erilailla vaikeaa. :)
Toivottavasti en ole nyt masentanu lisää näillä jorinoillani... Jutuistasi päätellen vaikutat kyllä ihan ok ihmiseltä - kyllä sinulle varmasti kavereita vielä löytyy. :)
En osaa keskustella sellasista asioista joista normaalit ihmiset puhuu. Kun ei ole elämää, niin ei vaan osaa puhua siitä :|
Kaiket päivät koneella..