Luulen kärsiväni sosiaalisten tilanteiden pelosta taikka muusta jännitys- sekä ahdistustilasta joka liittyy muihin ihmisiin. Joka kerta lähtiessäni kodin ulkopuolelle alkaa hikoilu ja jännitys. Olo pahenee esim. bussissa istuessani, kaupassa asioidessani tai koulussa muiden tarkkailun kohteena ollessani. Kaikki ryhmä- ja parityöt ahdistaa enkä voi käydä edes ruokailemassa koulussa. :(
No lukio on kuitenkin tässä jo pian päättymäisillään, mutta tietenkin jännittää enemmän sitten jos pääsee uuteen opiskelupaikkaan
Ongelmani on nyt kuitenkin seuraava:
Olen käynyt terveydenhoitajalla erään opettajan huolestuttua minusta ja terveyden hoitaja varasi ajan lääkärille, joka puolestaan pisti lähetteen psykiatrian yksikköön. Olen nyt n. 6-7 kertaa käynyt erään sairaanhoitajan luona juttelemassa. Hän hoitaa yleensä masennuspotilaita. Mutta en kuitenkaan ole saanu sanottua tätä epäilemääni ongelmaa selvästi(että kärsisin sosiaalisten tilanteiden pelosta). Olen vain sanonut, että olen todella ahdistunut ja jännittynyt enkä voi käydä esim. koulussa ruokailemassa. Olen sanonut myös jännittäväni vieraita ihmisiä. Tämän sanottuani ei se herätä siinä sairaanhoitajassa mitään.Luulisi että se epäilisi minulla olevan jokin sosiaalisten tilanteiden pelko tai muu. Ärsyttää käydä juttelemassa kun tuntuu ettei siitä ole lainkaan hyötyä: puhumme vain koulusta ja stressistä... Tuntuu että meidän persoonat ei osu yhteen, eikä löydy kunnollista yhteisymmärrystä... Olisi lähes sama jos juttelisin äitini kanssa, tosin äitini kanssa jutteleminenkin on yleensä helpottavampaa...
Olen juuri nyt lukemassa psykologian prelikokeeseen ja on todella masentavaa lukea jostain käyttäytymisterapioista, jotka auttaisivat pelkoihin ja jännityksiin. En saa sanottua kunnolla sairaanhoitajalle ongelmaani, eikä hän lisäksi tunnu olevan täysin koulutettu tai sopiva terapeutiksi.....
Pitäisiköhän minun kysyä naiselta onko mahdollistaa saada käyttäytymisterapiaa sieltä yksiköstä tähän jännittämiseen. (No tietenkin pitäisi mutten kykene sitä varmastikkaan sanomaan) =( On tosi kurjaa käydä siellä, en tunne yhtään puhdistuvani ja oloni vain pahenee... Välillä tekisi mieli luovuttaa...vaikka apu voisi olla lähellä mutta tuntuu että liian kaukana tai ei edes olemassa...
Välillä en saa nukuttua juuri ollenkaan ja olenkin varannut ajan lääkärille että saisin unilääkkeitä. Kavereita minulla ei tällä hetkellä ole, menetin ne vaihtaessani koulua 7.luokalla. Tai en vain jaksanut pitää yhteyttä ja nyt kaduttaa... Jotkut tytöt ovat yrittäneet lähestyä minua koulssa mutta yritän aina vältellä ja estämästä sitä tilannetta kehittymästä kaverisuhteeksi,,, vaikka niitä haluisin ja tarvitsisin. Hikoilen aivan jatkuvasti ja tuntuu että kukaan ei senkään takia halua olla lähelläni... Olen ihan kivan näköinen tyttö, muutama poikakin lähestynyt, mutta ahdistun niin helposti ja pelkään että minut hylättäisiin...
No lukio on kuitenkin tässä jo pian päättymäisillään, mutta tietenkin jännittää enemmän sitten jos pääsee uuteen opiskelupaikkaan
Ongelmani on nyt kuitenkin seuraava:
Olen käynyt terveydenhoitajalla erään opettajan huolestuttua minusta ja terveyden hoitaja varasi ajan lääkärille, joka puolestaan pisti lähetteen psykiatrian yksikköön. Olen nyt n. 6-7 kertaa käynyt erään sairaanhoitajan luona juttelemassa. Hän hoitaa yleensä masennuspotilaita. Mutta en kuitenkaan ole saanu sanottua tätä epäilemääni ongelmaa selvästi(että kärsisin sosiaalisten tilanteiden pelosta). Olen vain sanonut, että olen todella ahdistunut ja jännittynyt enkä voi käydä esim. koulussa ruokailemassa. Olen sanonut myös jännittäväni vieraita ihmisiä. Tämän sanottuani ei se herätä siinä sairaanhoitajassa mitään.Luulisi että se epäilisi minulla olevan jokin sosiaalisten tilanteiden pelko tai muu. Ärsyttää käydä juttelemassa kun tuntuu ettei siitä ole lainkaan hyötyä: puhumme vain koulusta ja stressistä... Tuntuu että meidän persoonat ei osu yhteen, eikä löydy kunnollista yhteisymmärrystä... Olisi lähes sama jos juttelisin äitini kanssa, tosin äitini kanssa jutteleminenkin on yleensä helpottavampaa...
Olen juuri nyt lukemassa psykologian prelikokeeseen ja on todella masentavaa lukea jostain käyttäytymisterapioista, jotka auttaisivat pelkoihin ja jännityksiin. En saa sanottua kunnolla sairaanhoitajalle ongelmaani, eikä hän lisäksi tunnu olevan täysin koulutettu tai sopiva terapeutiksi.....
Pitäisiköhän minun kysyä naiselta onko mahdollistaa saada käyttäytymisterapiaa sieltä yksiköstä tähän jännittämiseen. (No tietenkin pitäisi mutten kykene sitä varmastikkaan sanomaan) =( On tosi kurjaa käydä siellä, en tunne yhtään puhdistuvani ja oloni vain pahenee... Välillä tekisi mieli luovuttaa...vaikka apu voisi olla lähellä mutta tuntuu että liian kaukana tai ei edes olemassa...
Välillä en saa nukuttua juuri ollenkaan ja olenkin varannut ajan lääkärille että saisin unilääkkeitä. Kavereita minulla ei tällä hetkellä ole, menetin ne vaihtaessani koulua 7.luokalla. Tai en vain jaksanut pitää yhteyttä ja nyt kaduttaa... Jotkut tytöt ovat yrittäneet lähestyä minua koulssa mutta yritän aina vältellä ja estämästä sitä tilannetta kehittymästä kaverisuhteeksi,,, vaikka niitä haluisin ja tarvitsisin. Hikoilen aivan jatkuvasti ja tuntuu että kukaan ei senkään takia halua olla lähelläni... Olen ihan kivan näköinen tyttö, muutama poikakin lähestynyt, mutta ahdistun niin helposti ja pelkään että minut hylättäisiin...
Vastaukset 13
Vanhimmat
Hyvä ystävä, kaikella hyvyydellä kehottaisin sinua hakemaan apua psykoterapiasta. Se on ainoa parannuskeino tuohon, mahdollisesti jokin lääkitys ainakin pahimman yli. Elämä voittaa, usko pois!
Käyn juuri psykiatrian yksikössä sen sairaanhoitajan luona, ja sairaanhoitajahan voi myös olla terapeutti. Tosi tämä sairaanhoitaja ei ole kyllä mun mielestä hirveän pätevä tai ei ainakaan tunnista mun ongelmaa. Ja mun on hirveän hankala sanoa sitä ongelmaa selvästi, piti antaa paperilappukin johon olin kirjottanut lähes samanlaisen tekstin mun epäilyksistä ja ajatuksista... mutta en kyennyt antamaan sitä paperiakaan sille... inhottaa tiedostaa mikä auttaisi:joku käyttäytymisterapia. Mutten saa tehtyä mtn sen asian eteen.
vaikka olenkin jo vanhempi.
et nyt lannistu,vaan kun menet sille lääkärille,niin puhu tästä kaikesta. Hänkin voi auttaa.
On hyvä,että nykyään on apua saatavilla ja tällaisesta puhutaan ja kirjoitetaan. itse en edes mennyt lukioon samantyylisten ongelmien takia ja eihän niitä lopulta pakoon pääse.
Hyvä että olet itse osannut noin hienosti toimia jo tähän asti:)
Kaverit ja ystävät ovat myös todella tärkeitä.
Ja hyvä jos pystyt juttelemaan äitisi tai jonkun muun kanssa.
Muista että pikku askelin voi päästä eteenpäin.
Anna vähän itsestäsi ja saat muilta takaisin. ihmiset ovat usein aika ymmärtäväisiä tämänkaltaisten ongelmien kanssa.ehkä niiitä jossain määrin on melkein kaikilla...
Koita antaa ystäville mahdollisuus...tiedän ettei se aina ole helppoa,mutta saattaa maksaa vaivan olla rohkea.
Ota vaikka pikku hetki kerrallaan.
Mutta kerro sille lääkärille myös,jos tuntuu ettei terveydenhoitajan kanssa oikein suju.
Kokeile kuntoilua. Mitä tahansa aerobista kuntoilua mikä pistää sinut hengittämään tasaisesti ainakin noin puolen tunnin ajaksi. Esim narulla hyppy, juoksu, kuntopyöräily.
Toi auttaa itsellä akuuttiin ahdistukseen ja myös
parantaa oloa muutenkin.
Toinen juttu. Jos juot kahvia, se voi aiheuttaa pahempaa ahdistusta sen takia että aivosi kelaa koko ajan enemmän asioita kuin ilman kahvia. En sano että kahvista pitäisi luopua, mutta sillä voi olla tekemistä ahdistuksen kanssa.
Itse olen 35. Kun oli 23 ahdistukseni tuli kuin tyhjästä. Ennen nautin kaupungilla kävelystä. Mutta eräänä päivänä alkoi tuntua sitä että taju lähtee ja että kaikki katsoo minua. Nämä fiilikset olivat erikoisen pahoja varsinkin yksin ollessa.
Nykyään vaimon kanssa tunnen oloni paljon paremmaksi. Kun tietää että on ihmisen kanssa joka tietää jännityksestä ja joka tukee sanomalla että kaikki on ok. Se auttaa..
Eli puhu ongelmasta ihmisille avoimesti. Älä salaa sitä. Siitä voit saada hyvän keskustelun aikaan ja ehkä jopa ystäviä. Kaikki jännittävät, toiset vain enemmän.
Tsemppiä.
Turhauttavaa enkä pysty keskittymään kun pitäisi lukea kokeisiin... Mun pitäisi puhua sille sairaanhoitajalle siitä käyttäytymisterapiasta ja selvemmin epäilyksestäni että kärsisin sosiaalisten tilanteiden pelosta. Mutta oon tota jo miettiny tässä muutamia viikkoja enkä ole kyenny siihen, ja tunnen itteni todella toivottomaks.. Haluisin purkaa vihaani johonkin mutta samalla olen tosi surullinen ja haluisn itkeä mutten kykene kumpaakaan. Tääkin keskustelu vaan tuntuu menevän saman jankuttamiseksi,anteeks ja kiitti kaikille vastannaille.
Että huolet pyörii mielessä. Koita kuule jaksaa nyt. Taisit sanoa,että olet menossa lääkärille. Kannattaa puhua siellä tästä.
Itsekin hain apua samantyylisiin ongelmiin ja oli ihana ja ymmärtäväinen lääkäri.
He kuulevat ja näkevät kaikenlaista,ettei kannata miettiä uskaltaako.
jos tuntuu ettet osaa puhua niistä,kirjoita vaikka lapulle etukäteen pääasioita.
Tärkeintä on että saat lohtua ja apua.
Tällaiset asiat ottavat oman aikansa käsitellä ja sopeutua.
Rohkeutta ja sisua sinulle tyttö hyvä!
Hae apua,anna aluksi vaikka pikkuhetkiä niille uusille ystäville...sellaisia pieniä mahdollisuuksia.
Tiedän että on vaikeaa luottaa ystävyyteen,mutta kyllä hyviä tyyppejä on ja he ovat tärkeitä elämässä.
Joskus sellainen voi tulla ihan odottamattomasta ihmisestä.
Kaikkea hyvää sinulle elämääsi.
vapautua ja rehellisesti kertoa hoitajallesi,siis luottamuspula. Niillä tahtoo olla tapana vähätellä tai eivät osaa todella paneutua toisten ongelmiin. Lääkäriä todella tarvit ja lääkitystä jotta eteenpäin pääset. Jaksamisia!
Mutta mitä ihmettä mä sille lääkärille sanon.. Se pisti mulle sillon lähetteen tonne psykiatrian yksikköön.. Mitä se voi enää tehä jos sanon että en kykene vapautumaan tai sanomaan sille sairaanhoitajalle mikä mua vaivaa...
Tulosta nämä kirjoittamasi viestit paperille ja anna lääkärille.
se sille tyypille että kärsin SOSIAALISESTA FOBIASTA...ei sen kummempaa ole. Eihän sua muuten kukaan voi auttaa jos valitat nilkkaa ja niska on kipeä.
pelkosi joten kirjoita paperille rehellisesti kaikki lääkärille annettavaksi.Tahtoo olla sellainen tilanne ettei siellä kaikkea muista sanoa. Et ilmeisesti ole mitään lääkitystä saanut? Kamalaa elää ainaisessa jännityksessä ja pelossa ,on siihen lääkitys aloitettava. Ei puhumalla parane vaikka kuinka avautuisi,ei ne jännitykset katoa . Toivon mukaan apua saat,sain minäkin ja mahtavaa jälleen.
Minä uskon, että löysin tuohon jännittyneisyyteni, ujouteeni ja porukassa ahdistumiseeni ym.syyn kotoa. Isä oli tosi ankara; ei saanut tehdä sitä ei tätä. Isä ei juuri arvostanut minua ja aikaansaannoksiani ainakaan niin että olisin ikinä huomannut. Opiskeleupaikkanikaan ei hänelle ilmeisesti ollut riittävä korkeatasoista. Eli sain huonon itsetunnon mukaani kotoa. MUTTA kun muutin kotoa POIS ja lähdin ensin vähäksi aikaa töihin ja sitten opiskelemaan, niin itsetuntoni nousi kohisten. ELÄMÄ OLIKIN AIVAN NORMAALIA. Nyt saatoin jopa nauttia siitä, että olin keskipisteenä. Ajattele. Se oli mieletön muutos. ONKO sinulla tähänastisen elämäsi aikana ollut ikäviä kokemuksia: moitittu, ei ole kehuttu mistään, aliarvioitu, pilkattu,arvosteltu nimittäin aiheettomasti!!!Isäsuhde. Oletko koskaan kokenut tulleesi hylätyksi...Mietipä näitä asioita rauhassa, erittele...ja pohdi. Paljon on voinut tapahtua sinulle niin pienenä, ettet voi muistaa enää tai olet pakottanut itsesi unohtamaan. Lääkitys ei aina ole paras vaihtoehto, etkä sinä ole sairas. SINULLA ON VAIN TODELLA HEIKKO ITSETUNTO ETKÄ OSAA ARVOSTAA ITSEÄSI SELLAISENA UPEANA ANTAVANA JA SAAVANA PERSOONANA KUIN OLET. Joskus nämä piilossa olevat aiheuttajat saattavat aiheuttaa sen että pitkäaikainen terapia on tarpeen. Mutta ei tietenkään sairaanhoitajan kanssa, mutta sinähän olitkin jonossa psykiatrille. SITTEN vielä. Todellakin hyviä ideoita sait: Paperille vaan kaikki ja samalle lääkärille uudestaan. Hän keksii sulle jonotuksen ajaksi jotain muuta. VAADI sitä!
Aina ei psykologiin tai muihinkaan hoitajiin ole sellainen suhde, että homma toimisi, jolloin ei ole mielestäni muuta vaihtoehtoa, kuin vaihtaa psykologia, tai hoitajaa.
Kaikkien kanssa ei kemiat kohtaa.
Huomaat kyllä itse, kun psykologisi kanssa teillä on läheinen suhde ja ymmärrätte toisianne.
Tällainen Psykologi voi sinua parhaiten auttaa.
Kerro hoitajallesi suoraan, että haluat jutella psykologin kanssa, siihen sinulla on oikeus.
Sano heti kättelyssä tälle psykologille, mikä mieltäsi oikeasti vaivaa.
Siinä sun asiassa ku ei ole mitään hävettävää.
Psykologin ja asiakkaan keskustelut ovat luottamuksellisia,joten älä ajattele sitä, mitä muut sinusta ajattelevat.
Meillä kaikilla on omat ongelmamme, emme vaan puhu niistä toisillemme.
Muista!
Täydellistä ihmistä ei olekkaan.
Pyydä rohkeasti äitiäsi auttamaan avun saamisessa.
Muista meillä kaikilla on omat ongelmamme ja me jokainen haemme apua ongelmiimme, se on ihan normaalia toimintaa.
Tsemppiä sinulle!