Heips! Tulin juuri ulkoilemasta, samalla kelailin elämäni juttuja, kohtaamisia ja sen sellaisia. Mietiskelin minulle mieluisia juttuja, semmosia mitä on jäänyt tekemättä / saavuttamatta.
Asiaan. Tykkään pelailla yhtä kaksinpelityyppistä mailapeliä :) Harjoitellessa lyön ihan ok, oon silloin monessa määrin kilpailuhenkinenkin. Kaverini tapaan mun ois tehny mieli kilpailla ja ihan siis oman tasoni mukaan. No sehän on helppoa?
Damn, kokeilinhan minä - monestikin. En vaan pysty venymään omalle tasolleni näissä kisamatseissa. Se on vaan niin eri tilanne ja ihan muutaman katsojan läsnäolokin riittää, niin menen kipsiin. Heh, ei se nyt niin haittaa ja jälkeenpäin hymyilyttääkin, mutta samalla joudun myöntämään itselleni "harmin paikka! ei ollu musta näihin touhuihin"
Noniin, tähän siis vastaavia kokemuksia. Vapaasti saa kertoilla siitä mitä ois ihana tehdä, mutta ujous iskee ;)
Asiaan. Tykkään pelailla yhtä kaksinpelityyppistä mailapeliä :) Harjoitellessa lyön ihan ok, oon silloin monessa määrin kilpailuhenkinenkin. Kaverini tapaan mun ois tehny mieli kilpailla ja ihan siis oman tasoni mukaan. No sehän on helppoa?
Damn, kokeilinhan minä - monestikin. En vaan pysty venymään omalle tasolleni näissä kisamatseissa. Se on vaan niin eri tilanne ja ihan muutaman katsojan läsnäolokin riittää, niin menen kipsiin. Heh, ei se nyt niin haittaa ja jälkeenpäin hymyilyttääkin, mutta samalla joudun myöntämään itselleni "harmin paikka! ei ollu musta näihin touhuihin"
Noniin, tähän siis vastaavia kokemuksia. Vapaasti saa kertoilla siitä mitä ois ihana tehdä, mutta ujous iskee ;)
Vastaukset 11
Vanhimmat
miinuksen puolelle,joskus kauan sitten,ja nyt kun niistä ei ole enää ollut pitkiinnaikoihin haittaa,nään yleensä ihmismassat kaduilla ja marketeissa,tiattereissa ja milloin missäkin sisälläni lehmän pannareina,täysin em. kasoina.En tunne heille mitään myötätuntoa,pelkästään halveksuntaa?Miksi minun pitäisi pitää heistä,koska eivät hekään pitäneet minusta silloin?Silloin ku ihminen on nuoruudessaan herkeimmillään,ei hän kaipaa mitään irvailua missään tilanteissaan,vaan mieluummin hieman myötämielisyyttä ja tukea.Yhteiskunta palkitsee verovaroillamme vastaavia,kantamalla rahat ulkomaille ja neljäntähden hotelli/vankiloihin? M e emme saa edes ruokarahaa taikka lääkekuluihin rahaa,virkailijat näyttävät vai piurua naamaa? Miten helvetissä kukaan voisi pitää tästä yhteiskunnasta maamme omista asukkaista? Jos tällaisesta kohtelusta pitää,saisi viellä paremman kohtelun Mielisairaalasta lopunniäkseen,koska silloin on jo vaarallinen itselleen?
Otsikossa se on kaikessa yksinkertaisuudessaan. Minä olen jäänyt paitsi koko elämästä. Ujous sekä sosiaalisten tilanteiden pelko nuoruudessa saanut aikaan sen, että en ole onnistunut siinä missä muut ihmiset. Olen 22 nyt eikä minulla ole ollut pahemmin ystäviä sen jälkeen kun olen ollut 15. Joitakin puolituttuja on matkan varrella käynyt, vapaa-aikani olen kaikki nämä vuodet suurilta osin viettänyt yksin. Välillä on hyviä jaksoja kun olen tyytyväisempi, mutta loputon yksinäisyys seuraa silti mukana aina. Nyt on huonompi kausi kun kaikki tuntuu turhalta.
Olen pari kertaa tavannut yhtä vanhaa tuttua, mutta sekään ei tunnu miltään. Mikään ei tunnu miltään. Kaikki vuodet menneet hukkaan. Olen pudonnut kärryiltä ja häpeän itseäni. Tuttu saattaa kysyä tiedänkö sen kahvilan tai ravintolan kaupungissa tai missä yleensä käyn ja en tiedä mistään mitään enkä kestä jos joku saisi tietää kuinka epäonnistunut olen elämässä. Tunnen itseni täydellisesti epäonnistuneeksi ja erilliseksi muista ihmisistä. Muut ihmiset matkustelevat ystävien kanssa, seurustelevat ja elävät elämäänsä ja minä en kykene mihinkään. Miehiä en uskalla lähelle päästää vaikka jotkut (jotka eivät minusta mitään tiedä) ovat yrittäneet tehdä lähempää tuttavuutta. Eihän tätä epäonnistumista naamasta näe. Loputon yksinäisyys ja erilaisuuden tunne seuraavat varmaan minua vanhuuden vanhapiikapäiville asti.
aikaa on vielä. Muiden ihmisten touhuillessa ympärillä sitä väkisinkin vaivaantuu, jotkut ovat ehtineet jo vähän pidemmälle suhteissaan, seurusteluissaan jne. Olen minäkin semmoset 21 nyt, serkkutytöt joskus huikkas että senkun vaan alat deittailemaan. Jaa, ei se ihan niinkään mun kohdalla mene...olis tietysti kiva mennä ympäriinsä tutustuen uusiin tyyppeihin, mutta se suuri ihastuminen tapahtuu vain joihinkin.
Mistäkö olemma jääneet paitsi? Olen ujouteni ja estyneisyyteni vuoksi jäänyt vaille normaalia parisuhde-elämää. Ulkopuolisuus ja yksinäisyys ovat pahimmat asiat, mitä tuo ujous aiheuttaa. Ihmettelen vaan massaa, joka kykenee muodostamaan parisuhteen.
Asia tulee vaikeammaksi koko ajan vuosi vuodelta mitä enemmän ikää tulee. En pysty ymmärtämään miten ujot ihmiset kykenevät muodostamaan parisuhteita. Itse en osaa sellaista edes kuvitella, ei tulisi mieleenkään että joku voisi minusta oikeasti pitää. Minusta kiinnostutaan vain ulkomuodon takia.
Viestistäni tuli tosi pitkä, mutta toivon, että jaksaisit silti lukea sen, koska uskon sen antavan sinulle ajattelemisen aihetta, ja toivon niin...Onpa ikävää, että ajattelet, ettei ujosta voisi kiinnostua. Olisitpa tavanut minut joitakin vuosia sitten. Kärsin niin kovista ja näkyvistä jännitysoireista, että väittäisin, että siinä tosi moni (ellei jopa suurin osa) kalpenee rinnalla. En kuitenkaan ole ollut yksin näistä oireista huolimatta enää kymppiluokan jälkeen, jossa minua kyllä kiusattiinkin. Lukiossa sit sainkin paljon kavereita (osa parempia, osa ei niin hyviä), mutta solmin kolme näihin päiviin jatkunutta tosi hyvää ystävyyttäkin. He ovat parhaat ystäväni, ja olen heille jopa kertonut jännittämisestäni. Se on kuitenkin paljolti niin kuin vanha sananlaskukin sanoo, että "niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan." Siispä itse voi paljon vaikuttaa elämänsä suuntaan. Minä päätin lukioon mennessäni, että nyt alan tehdä tuttavuutta ihmisten kanssa, kun en siihen aiemmin ollut pystynyt. Niin myös tein, ja lopun jo kerroinkin...eli kavereita saa, olemalla itse kaveri. Sitäpaitsi ei ulkopuoliset näe oireita niinkuin jännittävä itse ne näkee. Heille ne ovat vain osa toisen persoonaa, ja jos se persoona on muuten mielenkiintoinen, ovat nuo oireet sivuseikka. Tämä ajattelutapa on autanut minua eteenpäin elämässäni. Kun tiedän, etteivät muut pidä niitä luotaantyöntävinä piirteinä, en itsekään anna niiden estää minua enää elämästä. Sitä kautta oireet ovat myös lieventyneet, ja olen oppinut myös terapian avulla hallitsemaan jännitystäni. Se voisi tehdä hyvää sinullekin. Lisäksi voisit kokeilla kaivaa mieleesi jonkun onnistumisen hetken (jokaisella joku on), ja käyttää tätä apuna, kun oireet seuraavan kerran tulevat. Nuorena sitä voi olla aika itseensä kääntynyt. Esim. minä koin jostain käsittämättömästä syystä ihmisten aina tuijottavan minua. Iän tuoma varmuus auttaa myös useita. Tuo lukkiutunut asenteesi kyllä vain ruokkii jännittämistäsi, ja yksinoloasi. Kukaan ei näe niitä kiinnostavia piirteitäsi, jos et näe niitä itse, ja esittele niitä muille tutustumalla ihmisiin. Ei jännittäminen kuvaa sinua ihmisenä, muuten kuin, että olet herkkä. Terapeuttinikin sanoi minulle, että herkkyys on hieno piirre. AINIIN MUUTEN, eräs puolituttu psykiatri sanoi kerran, että JÄNNITTÄJÄT OVAT USEIN MIELENKIINTOISIA PERSOONIA! Minä ymmärrän mitä hän tarkoitti. Jännittäjät ovat pohtivia persoonia, joilla on vain liikaa ajatuksia pään sisällä, mutta josta johtuen he ovat yleensä hyvin ymmärtäväisiä. He näkevät ihmisen sisimpään, eivät katso vain kuorta, ja löytävät helposti jokaisesta jotain hyvää, ja osaavat asettua toisen asemaan. Mietihän, löytyykö sinusta näitä piirteitä. Minusta ainakin löytyy. Ne ovat hienoja piirteitä, joita ei läheskään kaikille suoda...AJATTELE SITÄ!
Kaikenlisäksi olen löytänyt avopuolison, jolla on itsellään samoja ongelmia. Tutustuimme yli neljä vuotta sitten, ja vaikka olemme molemmat jännittäjiä, jotenkin se vai pikkuhiljaa eteni, ja on jatkunut näihin päiviin asti. Kumppanini otti kyllä ensiaskeleet, kun jonkunhan se on tehtävä. Ei jännittäminen ole este, se on vain hidaste... :)
Eli äskeinen viesti olis tarkoitettu lähinnä nimimerkeille: "jäänyt paitsi kaikesta", ja "juu onhan sitä aikaa".
Aijoo, sama henkilöhän se on, niinku ensin ajattelinkin...Sorry, sekoiluni...
äärimmäisen hieno ja paikkansa pitävä kirjoitus! Erittäin hyvin kerrottu! :)
Teille kaikille jännittäjille, joihin itsekin kuuluin varsinkin nuorempana, niin lukekaa kyseinen kirjoitus ja vaikka vieläpä moneen kertaan, niin se vain on, ettei ne ihmiset oikeasti teitä päivittäin ajattele ja tuijottele, vaikka se siltä tuntuu! Ja olen itsekin kuullut tuon, mitä kirjoittaja sanoi, että jännittäjät ja ujot ihmiset ovat todellakin yleensä niitä fiksuimpia tyyppejä johtuen juurikin siitä herkkyydestään.
Hieno kirjoitus!
P.s. Luin itse muutamia vuosia sitten hyvän kirjan, kun jännittäminen ja masennus oli pahimmillaan, kirja oli nimeltään Jännittäjän kirja, Kirjoittanut Olavi Noronen. (toivottavasti tätä ei katsota mainostamisena, ei tarkoitus!) :)
Auttoi minua uskomattoman paljon ja kerroin silloin terapeutillenikin kirjasta, jotta hän voisi sitä suositella muille tarvitsijoille.. Suosittelen!
Varmasti tämä itsensä mollaaminen helpottaisi jos olisi enemmän sosiaalisia suhteita. Itselläni ei ole ollut yläasteaikojen jälkeen paljonkaan kunnollisia ja pysyviä ystävyyssuhteita. En ollut koulukiusattu, mutta kouluaikoina opin, että ujous on ei-haluttu ja negatiivinen piirre, olen saanut ymmärtää näin myöhemminkin. Ja kun on herkkä niin sitä on ollut vaikea sivuuttaa ja kun on ollut yksinäinen ne positiiviset kokemukset ovat jääneet vähemmälle. Ja kuten monet muutkin ujot olen niin yliherkkä että huomaan ihmisissä pienimmätkin ilmeiden vaihtelut ja saatan kuvitella vaikka mitä ja ottaa itseeni heti. :)
Kaikki on lopulta sinusta itsestäsi kiinni. Minulle kävi aikoinaan niin, että kyllästyin itseeni, ja käyttäytymiseeni, kun olin niin kovin syrjäänvetäytyväinen. Tajusin miten typeriä ajatukseni olivat, ja halusin niin kipeästi kavereita, että päätin vain ykinkertaisesti hankkia niitä. "Jollei vuori tule luoksesi, sinun on mentävä vuoren luo", niinkuin sanotaan. Eikä kukaan luonnollisesti huomioi itse syrjäytyvää ihmistä. On jopa vaikeaa lähestyä sellaista. On turha odottaa, että joku tulee yhtäkkiä luoksesi, ja haluaa olla kaverisi, jos olet itse hyvin passiivinen. Kuoresta on vain tultava ulos. Ei ole muuta vaihtoehtoa, jos et halua olla loppuelämääsi yksin. Voisikohan olla mahdollista, että tulkitset ihmisiä väärällä tavalla? Että näet heissä sen, mitä itse ajattelet itsestäsi. Kun olet syrjäytynyt, voi näyttää siltä, ettei kukaan kaipaa ujon seuraa, mutta syy on ehkä tuossa mitä jo aiemmin mainitsinkin, eli esim. sinua voi olla vaikea lähestyä, jos vaikutat kovin luotaantyöntävältä...Toisaalta, jos todella kohtaamasi ihmiset ovat tuominneet sinua jollain lailla, sinulla on vain ollut huono tuuri. Minusta ainakaan suurinosa ihmisistä ei tuomitse ujoutta. Voit mielestäni ihan vapaasti arastella, ja olla herkkä, mutta älä jää liikaa sen vangiksi, tai elämä menee sinulta ohi, ja joskus vanhempana saatat olla surullinen ja katkeroitunut. Elämä on liian lyhyt, älä hukkaa aikaa. Minäkin kadun joitakin ujouteni takia tekemättömäksi jääneitä asioita. Ei pitäisi joutua katumaan, vaan elää!! Aloita vaikka pienellä askeleella, mutta tee jotakin, kuoresta ulos tullaksesi. Teet itsesikin iloiseksi, ja saat varmuutta, josta on helppo jatkaa eteenpäin kohti ulospäinsuuntautuneisuutta. Samalla saat niitä positiivisia kokemuksiakin, joista on jatkossa apua. Ei alun tarvitse olla kummoinen, kunhan teet jotakin, siitä se lähtee!