siinä se, tuolta minusta tuntuu.
Olen kohta 19-vuotias yksinhuoltaja äiti ja lapsi täyttää kohta 2 vuotta.
Asumme lapsen isän kanssa eri kaupungeissa ja olemme eronneet lapsen ollessa puolivuotta.
Isä tapaa lastaan säännöllisesti.
Minusta vaan on alkanut tuntumaan tai tuntunut alusta asti että en saisi olla tyytyväinen elämääni, elämäämme. Minun pitäisi koko ajan surkutella ja tuntea huonoa omaatuntoa kun en rilluttele tuolla kavereiden kanssa ja ei ole poikaystäviä eikä lapsi saa asua isän kanssa ja mitä mitä viellä.
Ihmiset säälivät ja pahoittelevat kun minulla on niin rankkaa ja yksinäistä.
Kun muutimme pääkaupunkisedulta tänne 130km päähän niin elämä on tuntunut ihanalta. Rauhalliselta. En kaipaa entistä elämääni ja tuntuu kun olisin kotiin tullut. Olen onnellinen meidän elämästä ja kaikesta mitä siihen liittyy.
Osaan olla pienistä asioista tyytyväinen.
En mieti sitä että voi kun olisi niin helppoa kun olisi joku jonka kanssa jakaa kaikki asiat ja lapsi saisi olla isänsä kanssa ennemmän ja ja..
Tiedän että niin olisi helpompaa ja lapselle olisi ihanaa kun vanhemmat asuisivat yhdessä mutta kun nämä eivät ole mahdollisia niin osaan olla valittamatta ja nähdä kaiken muun mistä olla onnellinen. Meidän elämästä täällä en luopuisi mistään hinnasta.
Mutta tuntuu että kukaan ei tätä tunnu ymmärtävän ja oikeasti meillä on muka kaikki pielessä..
Olenko sitten ihan omituinen?
Sekava viesti mutta piti johonkin kirjoittaa omia tuntemuksia.
Olen kohta 19-vuotias yksinhuoltaja äiti ja lapsi täyttää kohta 2 vuotta.
Asumme lapsen isän kanssa eri kaupungeissa ja olemme eronneet lapsen ollessa puolivuotta.
Isä tapaa lastaan säännöllisesti.
Minusta vaan on alkanut tuntumaan tai tuntunut alusta asti että en saisi olla tyytyväinen elämääni, elämäämme. Minun pitäisi koko ajan surkutella ja tuntea huonoa omaatuntoa kun en rilluttele tuolla kavereiden kanssa ja ei ole poikaystäviä eikä lapsi saa asua isän kanssa ja mitä mitä viellä.
Ihmiset säälivät ja pahoittelevat kun minulla on niin rankkaa ja yksinäistä.
Kun muutimme pääkaupunkisedulta tänne 130km päähän niin elämä on tuntunut ihanalta. Rauhalliselta. En kaipaa entistä elämääni ja tuntuu kun olisin kotiin tullut. Olen onnellinen meidän elämästä ja kaikesta mitä siihen liittyy.
Osaan olla pienistä asioista tyytyväinen.
En mieti sitä että voi kun olisi niin helppoa kun olisi joku jonka kanssa jakaa kaikki asiat ja lapsi saisi olla isänsä kanssa ennemmän ja ja..
Tiedän että niin olisi helpompaa ja lapselle olisi ihanaa kun vanhemmat asuisivat yhdessä mutta kun nämä eivät ole mahdollisia niin osaan olla valittamatta ja nähdä kaiken muun mistä olla onnellinen. Meidän elämästä täällä en luopuisi mistään hinnasta.
Mutta tuntuu että kukaan ei tätä tunnu ymmärtävän ja oikeasti meillä on muka kaikki pielessä..
Olenko sitten ihan omituinen?
Sekava viesti mutta piti johonkin kirjoittaa omia tuntemuksia.
Vastaukset 5
Vanhimmat
ensinnäkin aina voivotellaan että "kun lapset tehdään nuorena niin sitä sitten lapsen synnyttyä pitää olla koko ajan menossa ja rillutella niinkuin muutkin nuoret" -ja jos ei synnytyksen jälkeen niin jossain vaiheessa kuitenkin täytyisi "saada elää kadotettu nuoruus" naurettavaa! jos on kypsä äidiksi nuorena niin on kypsä myös ihanan vauvvan kanssa elämiseen ja olemiseen, ei siinä tarvitse rilluttelua ollakseen tyyytväinen / onnellinen.
ymmärrän miltä tuntuu. voithan vain kertoa voivotteleville ihmisille että ei, kyllä minä ja vauva x ollaan ihanan onnellisia ihan kahdestaankin :)
Taisin joskus tehdä jopa samanlaisen alotuksenkin, vuosia sitten, kun olin yksinhuoltaja tytölleni, se oli hyvää aikaa, jälkeenpäinkin ajateltuna :)
Anna muiden olla mitä mieltä haluavat, pääasia että te olette onnellisia :)
Viestisi tuntui tosi ihanalta, muakin helpotti kun kirjoitin tänne. Tosi hyvä että teillä on hyvä olla,itselläni on tilanne jossa mies on armeijassa ja olen lasteni kanssa päivät, viikonlopuiksi mies yleensä pääsee kotiin. On totta että elämässä pitää nauttia niistä asioista jotka on hyvin eikä jäädä roikkumaan niihin huonoihin..
Tässä maailmassa on ihan riittämiin niitä ihmisiä,jotka eivät ole koskaan ja missään tilanteessa tyytyväisiä.Onneksi on tällaisia ihmisiä,jotka osaavat nähdä sen hienon elämässä.Juuri olen tuttavapiirisssä miettinyt aivan tätä asiaa,toinen perhe kamppailee vakavan sairauden kanssa ja jostain yrittää löytää voimaa ja innostusta ja jaksamista,toinen perhe valittelee kun ei ole sitä ja sitä ja rahatkin vähissä,mutta ei löydy minkäänlaista yritystä,että tekisi jotakin asioiden hyväksi,jotenkin kai jonkun muun syytä kaikki.Eli kyllä moni asia on ihan omasta asenteesta kiinni,sinulla on asenne kohdallaan.
Mun mielestä mainiota, että oot tyytyväinen elämääs! Ja aika nuori äiti olet, mutta henkisesti olet kyllä tosi paljon aikuisempi kuin jotkut muut äidit! Toivottavasti tyytyväisyys kestää :)
Sen verran pakko kans tänne tuntemattomille lörpötellä omiani, ehkä vähän liippaa läheltä alkup. aihetta.
Olen eronnut pitkäaikaisesta suhteestani viime vuoden puolella. Ja mä olin siis se jättävä osapuoli. Isä tapaa lastaan.. noh, välillä miten sattuu ja välillä taas ihan "säännöllisesti". Mutta jotenkin siis kun eron pahimmasta surusta selvisi, niin tuntuu että lähes kaikki sujuu kuin tanssi! Vaikka itse halusin eroa, ei se minullekaan aivan helppo asia ollut - monen monta iltaa ja päivää ja yötä tuli itkettyä, töissäkin itkeskelin.
Mutta tuntuu että läheiset (paitsi paras ystäväni) ajattelevat myös, että mun pitäisi surkutella ja voivotella exän perään, ja miten olen hirvittävän itsekäs äiti kun lapsen isän halusin jättää. Ja toiset ajattelivat jopa, että juon suruuni, kun satuin yhtenä viikonloppuna menemään baariin juhlimaan kun lapsi oli isällään koko viikonlopun. Välillä tekisi mieli huutaa noille ihmisille, että herätkää - minulla menee loistavasti, enkä yhtään haikaile exän perään - itsehän hänestä erota halusin!
Anteeksi kun näin paasasin jonnin joutavaa, mutta terapiaa tämäkin =D
Ollaan kaikki tyytyväisiä ja onnellisia, jos siltä tuntuu. Eikä perkele vieköön piitata ihmisistä jotka meinaavat jotain muuta. =D