Minua väsyttää tämä ainainen käsitervehtiminen. Onko välttämätöntä aina ja joka tilanteessa tervehtiä kun näkee Jumalan terveellä ja lähtiessä Jumalan rauhalla ja puhelimessakin vielä.
Onko pakko kadulla vastaan tullessa aina sanoa Jumalan tervettä.
Milloin riittää pelkästään sanoa, ettei tarvitse alkaa käsitervehyksiin.
Sen nyt käsittää, että jos tapaa toisen uskovaisen kuukauden välein, niin tervehtii oikein kätellen, mutta kun näkee joka päivä, niin onko siinä mitään järkeä tervehtiä kädestä ikäänkuin oltaisiin uusia tuttuja.
Seuroihin meno tuntuu rasittavalta, kun ei jaksaisi alkaa jokaista tervehtimään. Aika paljon nykyään harrastetaankin vain pään nyökkäämistä ja puolihuolimattomasti lasusuttua Jumal.. terv...
Uskokaa, mutta minua tämä alituinen tervehtiminen on alkanut rasittaa ja käydä siis työstä.
On mukavaa mennä outoon paikkaan seuroihin, kun ei ole tuttuja ja voi olla melko vapaasti.
Ja kun ei joka pyhän seuroissa jaksaisi alkaa juttelemaan, vaan haluaisi olla vaan hiljaa ja rauhassa. Toisille puhuminen on mieluisaa ja he ovatkin kahvipöydissä äänessä jatkuvasti.
On se varmaan puhujalle raskasta, kun pitää olla koko ajan esillä seurojen aikaan ja pitää heillä jaksaa puhuakkin yöpaikassaan, ennenkuin voivat paneutua yöpuulle talon vieraskamariin omaan rauhaansa.
Onneksi minua ei ole pyydetty puhujaksi, eikä varmasti enää pyydetäkään.
Mutta on suorastaan kauhun paikka mennä sukujuhliin ja alkaa ensin käymään taloon tullessaan se epämiellyttävä kättelyseremonia.
Saakohan tässä asiassa käsittää vapauden sillä lailla, etten tervehtis ketään, kun se minua rasittaa. Olisinko enää oikea uskovainen, jos en enää tervehtisi ainakaan oma-aloitteisesti. Se on paljon helpompaa itsestä silloin, kun minua tullaan tervehtimään, mutta rasittavaa, jos minun pitää mennä tervehtimään.
Ja tuostakaan nuorisosta ei tiedä, että onko ne edes kaikki oikealla tavalla uskomasskaan ja arveluttaa mennä tervehtimään.
Ja kun outoon paikkaan menee, eikä edes tiedä, onko kaikki uskovaisia.
Seurasin kerran, kun Piri Erkki tuli taloon lasta kastamaan, ja eihän se tuntenut vierasjoukosta kuin vain talon isännän ja emännän.
Aloittaissaan kättelyt, Erkki odotti kädestä kiinni pitäen, mitä outo vieras sanoo ja uskalsi vasta sitten lausua Jumalan terveen, kun oli ensin varmistunut, että käteltävä henkilö oli uskovainen. Joka ei vastannut ensin Jumalan tervettä, Erkki ei myöskään maininnut muuta kuin terve.
Onko pakko kadulla vastaan tullessa aina sanoa Jumalan tervettä.
Milloin riittää pelkästään sanoa, ettei tarvitse alkaa käsitervehyksiin.
Sen nyt käsittää, että jos tapaa toisen uskovaisen kuukauden välein, niin tervehtii oikein kätellen, mutta kun näkee joka päivä, niin onko siinä mitään järkeä tervehtiä kädestä ikäänkuin oltaisiin uusia tuttuja.
Seuroihin meno tuntuu rasittavalta, kun ei jaksaisi alkaa jokaista tervehtimään. Aika paljon nykyään harrastetaankin vain pään nyökkäämistä ja puolihuolimattomasti lasusuttua Jumal.. terv...
Uskokaa, mutta minua tämä alituinen tervehtiminen on alkanut rasittaa ja käydä siis työstä.
On mukavaa mennä outoon paikkaan seuroihin, kun ei ole tuttuja ja voi olla melko vapaasti.
Ja kun ei joka pyhän seuroissa jaksaisi alkaa juttelemaan, vaan haluaisi olla vaan hiljaa ja rauhassa. Toisille puhuminen on mieluisaa ja he ovatkin kahvipöydissä äänessä jatkuvasti.
On se varmaan puhujalle raskasta, kun pitää olla koko ajan esillä seurojen aikaan ja pitää heillä jaksaa puhuakkin yöpaikassaan, ennenkuin voivat paneutua yöpuulle talon vieraskamariin omaan rauhaansa.
Onneksi minua ei ole pyydetty puhujaksi, eikä varmasti enää pyydetäkään.
Mutta on suorastaan kauhun paikka mennä sukujuhliin ja alkaa ensin käymään taloon tullessaan se epämiellyttävä kättelyseremonia.
Saakohan tässä asiassa käsittää vapauden sillä lailla, etten tervehtis ketään, kun se minua rasittaa. Olisinko enää oikea uskovainen, jos en enää tervehtisi ainakaan oma-aloitteisesti. Se on paljon helpompaa itsestä silloin, kun minua tullaan tervehtimään, mutta rasittavaa, jos minun pitää mennä tervehtimään.
Ja tuostakaan nuorisosta ei tiedä, että onko ne edes kaikki oikealla tavalla uskomasskaan ja arveluttaa mennä tervehtimään.
Ja kun outoon paikkaan menee, eikä edes tiedä, onko kaikki uskovaisia.
Seurasin kerran, kun Piri Erkki tuli taloon lasta kastamaan, ja eihän se tuntenut vierasjoukosta kuin vain talon isännän ja emännän.
Aloittaissaan kättelyt, Erkki odotti kädestä kiinni pitäen, mitä outo vieras sanoo ja uskalsi vasta sitten lausua Jumalan terveen, kun oli ensin varmistunut, että käteltävä henkilö oli uskovainen. Joka ei vastannut ensin Jumalan tervettä, Erkki ei myöskään maininnut muuta kuin terve.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kyllä kerta vuodessa riittäisi vallan mainiosti.
Tervehdykseen voitaisiin liittää sisältöäkin.
Onko pakko, jos ei taho ---? :D
Mielenkiintoisen esimerkin toit puhujasta. Tuohan olisikin hyvä käytäntö, kerrassaan mainio! Kannattaa suositella.
Minun kohdallani sattui eräälle vl:lle virhe. Oli vl-yo-juhlat. Sinne tuli paikallinen puhuja vaimonsa kanssa. Sanottiin sitten reilusti jumalantervettä, kun tuttuja oltiin!
Mutta pahaksi onneksi minäkin olin siellä. Ei ole huuleni tulipunassa eikä korviksia korvissa, joten menin täydestä vl:stä alkuun.
Puhuja ei huomannut mitään, vaikka sanoin päivää. Vaimo tietysti oli hoksaavaisempi tai sitten sanoin kuuluvammin päivää.
Hän rupesi ääneeen harmittelemaan, kun ei tiedä, ketkä ovat uskovaisia ja ketkä eivät. Siinä olisi kai isäntäväen pitänyt supista jo eteisessä, ettei 'tuo nainen ole uskomassa'.
Eikö riitä, että vl-hartaustilaisuuksissa käytetään tuota tervehdystä, pitääkö se laukoa ilmoille erottelevana tekijänä jopa hautajaisissa ja kauppareissulla?