Toin eilen kaupasta jätskiä ja vanukasta,,mies katsoi kaupasta tullessa,kun laitoin jädeä pakastimeen,näytti vihaiselta.Illalla,kun olisin halunnut katsoa tv:tä ja syödä jädeä,en löytänyt mistään.Soitin miehelle,joka oli töissä.Ei muka tiennyt mitään,sanoi,että eihän haittaa voi olla yhden illan ilmankin.Kävin lähi kaupassa hakemassa uutta.Mies kotiin tullessa sai raivarin,haukkui syöttö porsaaksi ja uhkasi jättää.En ole edes kovin lihava,vähän viime aikoina lihonut 160/78 nainen.Tiedän,että voisin syödä vähemmän,mutta ei se miehelle kuulu.
Mies piilotti herkut
herkku suu
193642
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Tällä saan aivan taatusti koko palstan vihat niskaani, mutta olkoon. Tiedän tasan tarkkaan miltä miehestäsi tuntuu.
Olen ollut yli 20v onnellisesti naimisissa, mutta miehen ylipaino alkaa olla iso ongelma. Kiloja on n 25 liikaa, ja se on jo terveysongelma - ja tiedän ihan tasan tarkkaan missä mättää. Mies on kova makean perään. Minä kyllä laitan (hänen pyynnöstään) terveellistä ruokaa, kieltäydyn riidankin uhalla kermalorautuksista yms, laitan kevyet mutta täyttävät eväät, hoidan yleensäkin koko ruokapuolen. Mutta mies vaan ostaa karkkia ja makeita herkkuja. Hänen sukulaisensa ihmettelevät, mitä hänelle syötän kun hän vaan tuntuu lihovan vuosi vuodelta lisää.
Mies sanoo siihen, että minä "fitness-fanaatikkona" tiedän mitä hänen pitäisi syödä jotta laihtuisi terveellisellä tavalla - mutta kuitenkin aina vaan kieltäytyy noudattamasta neuvojani. Kun huomutan mikä menee vikaan, se on nalkuttamista. Miehen mielestä minun pitäisi ilmeisesti hoitaa hänen lahduttamisensa hänen puolestaan - ja jos se olisi mahdollista tekisin sen ihan varmasti.
On todella kauheaa katsoa vierestä kun elämäni tärkein ja rakkain ihminen tappaa itsensä syömällä. Samalla olen suunnattoman vihainen siitä, ettei aikuisella ja älykkäällä imisellä riitä sen vertaa itsekuria, että hoitaisi asian kuntoon. Minä olisin valmis toimimaan hänen ilmaisena personal trainerina ja ravitsemusterapeuttina 24/7, hän saisi kaiken tiedon, avun ja tuen minkä ikinä haluaa ja tarvitsee, mutta minun on mahdotonta auttaa jos motivaatiota ja itsekuria ei löydy.
Olen muuten kuullut kaikki lihavan ihmisen selitykset: Enhän tänään ole syönyt mitään (paitsi jäätelöä, pullaa, karkkipussin), tänään olen liikkunut todella paljon, joten voin syödä (liikkumisessa kului korkeintaan 400 kaloria, se ei riitä polttamaan jätskilitraa ja karkkipussia), minulla on heikko aineenvaihdunta (paskan marjat, olet patalaiska ja sitäpaitsi lihavalla on aina vilkkaampi aineenvaihdunta kuin hoikalla) jne jne jne
Minua nyppii myös niin riivatusti ettei mies ymmärrä eittä hoikan olemuksen saavuttaminen ja ylläpitäminen vaatii työtä ja itsekuria - minäkin olin aikoinani pulska mutta laihdutin (miehen toivomuksesta itse asiassa). Tämä seikka on häneltä unohtunut, hän kuvittelee että rankka liikunta ja järkevä syöminen on minulla jotenkin geeeneissä. Minä voisin nykyään jo herkutellakin silloin tällöin, mutta en tee sitä koskaan koska silloin mieskin söisi samaa, "niin mutta kyllähän sinäkin otit siellä vierailulla sitä kakkua"... AAAARGH!
20 kiloa ylipainoa on muuten jo liikaa, ja ongelma on että se harvoin jää siihen. Kiloja tulee aina vaan lisää jos ihminen ei pysty hillitsemään syömisiään, ja ihan turha muuten uskotella itselleen ja muille että herkuttelee vain silloin tällöin tai että hoikat syövät samalla tavalla kuin lihavat (saattavat tietty syödäkin, jos esim treenaavat alle 4 tunnin maratonille). Kymmenen minuutin hidas kävely ei kuitenkaan kuluta jäätelöannosta tai hillomunkkia.
meillä on aivan samanlaista. Lasken puolisolle kalorit, teen eväät, kysyn mitä han haluaa syödä ja pyydän liikkumaan kanssani. Ei voisi enää hoikistuminen helpompaa olla!
Tiedän ettei laihtumisen tahto voi lähteä kuin itsestään, mutta minä haluaisin terveen puolison joka ei hikisenä sikana puuskuttaisi päälläni.
Joskus kun olen oikein vihainen kun ukko tuo eväät koskemattomana töistä ktoiin ja kertoo käyneensä taas syömässä siellä ja täällä niin ajattelen että minä taidan ansaita parempaa.
Tuntuu välilä että turhaan pidän itsestäni huolta, kun kukaan ei sitä tunnu arvostavan.
olenkin kysynyt että mitä sitten jos lihon myös 20-30 kg ylipainoiseksi, niin vastaus on aina että hän antaisi kenkää.
Erittäin hienoa, ukko saa olla ruma läskisäkki, mutta mamman on vieressä edustettava kauniina.
vaikka ulkonäkö ei ole tärkein seikka, niin minua huolestuttaa kauanko mieheni jaksaa ennenkuin pumppu pettää tai tulee muita ylipainoon liittyviä sairauksia.
Järjestän kuitenkin ruokavalioon herkkupäiviä, eikä meillä todellakaan millään kaalisopalla eletä, vaan kunnon lihaa ja puhdasta lähiruokaa.
Silti harva se päivä isännän auto kaartaa pikaruokalan pihaan ja terveelliset evääni lentää koiran kuppiin tai roskalootaan. Ei se ruoka voi edes hyvin pahaa olla koska koirakin sen syö...
jättäisin tuollaisen miehen. Sehän vedättää sua ihan täysillä! Sulle olis varmasti ottajia hoikkien fiksujenkin miesten joukossa. Toista ihmistä on mahdoton väkisin muuttaa, koski asia sitten ylipainoa, päihteiden väärinkäyttöä tai muuta ongelmaa.
No tuo on kyllä ylireagointia, siis tuo piilottaminen. Kuinka usein syöt herkkuja? Jos tyyliin kerran viikossa, se ei ole kenellekään liikaa.
Ja vaikka söisit liikaakin, niitä varmasti on rakentavampiakin keinoja ilmaista asia kuin herkkujen piilottaminen ja haukut päälle. Aikuisen ihmisen luulisi (niin, nimenomaan luulisi, aina ei näköjään voi vaatia liikaa...) osaavan ilmaista mielipiteensä vähän vähemmänkin lapsellisin keinoin, koska eihän jatkuva herkkujensyönti todellakaan ole terveellistä, olipa sitten lihava tai hoikka. :D
vähentää nyt sitä syömistä kun ongelmat ovat vielä pieniä? BMI:si on 30 eli menee juuri merkittävän lihavuuden puolelle.
Vaikka miehellesi ei sun syöminen kuulukkaan niin
se, kenen kanssa asuu, kuuluu.
Olen tasan tarkkaan eri mieltä siitä, kuuluuko puolison tekemiset toiselle puolikkaalle. Jos kyseessä on itsetuhoinen käytös (kuten lihavuus ja liika syöminen) toisen on puututtava siihen. Jos kyseessä olisikin alkoholisti, jonka vaimo piilotti/tuhosi miehen pullot, kaikki olisivat varmasti sitä mieltä että vaimo teki oikein, eikä kukaan ostaisi selitystä "minun juomiseni ei hänelle kuulu, ja sitäpaitsi juon vain silloin tällöin".
Alkoholisti muuten toimisi aivan samoin kuin ap: lähtisi siltä istumalta hankkimaan itselleen uutta juotavaa jostain.
kyllä miehesi varmaan sut kohta jättää, kukaan ei jaksa kauaa katso tuollaista oksettavaa läskikasaa. Katso peiliin, sulla on 25 kg liikaa, ja se on paljon, etkö itse tajua?
Mies on ns. herkkupeppu ja normaalipainoinen, minä en. Joulun aikaan käskin häntä piilottamaan äitinsä leipomat pullat ym, koska minä en näe niitä puoltatoista metriä korkeammalta. Viimeisin tekemäni muutos ruokavalioon on käyttää teessä ja kahvissa makeutusainetta sokerin sijasta.
Kannustavaa toimintaa mieheltäsi! Ja melko latistavia kommentteja tälläkin palstalla. Itse olen 164 ja painan 83kg! Siis ylipainoinen ihan rehellisesti sanottuna. Mutta tuskin kenenkään tarvitsee toista läskiksi haukkua,aikuiset ihmiset! Jokainen joka on laihduttanut tietää ettei se mitään helppoa ole, kun olet päättänyt ettet syö herkkuja niin juur sit alkaa kauhea suklaanhimo. Ja eihän se omena ole mitään suklaan rinnalla... Itse en viihdy enää kiloissani ja olen aloittanut kuntopyörällä polkemisen päivittäin ja en osta kotiin herkkuja. Kun on ilman herkkuja ei niitä niin mieli teekkään. Voisit yrittää vaihtaa herkut esim.pienempiin kokoihin ja syödä niitä harvemmin( jos nyt usein syöt).
Mutta oli sun paino mikä tahansa, mielestäni miehesi käyttäytyi törkeästi. Omalta miesystävältäni en moista kuuntelisi. Voimia sinulle!
AP:lle Ehkä miehesi kuitenkin ajattelee sinun parastasi?? Ylipaino kuitenkin on todella vaarallista. Oliko pakko lähteä vielä kaupasta hakemaan uutta jätskiä? Nyt kannattaisi ottaa itseään niskasta kiinni ja lopettaa sokeripyörässä juokseminen, sillä olet ylipainoinen. Ja VAIN oman hyvinvointisi takia. Aloita kuntoilu (tai hyvä jos jo kuntoilet) pikkuhiljaa ja lisää vähitellen, katso mitä syöt, mutta älä "totaalikieltäydy" herkuista (esim. 1 herkkuilta per viikko, eikä silloinkaan ylilyöntejä), se vain lisää himoa niihin. Painoa ei kannata enää ainakaan kasvattaa. Hyvää jatkoa sinulle ja koita ymmärtää miehesi kanta myös (tosin haukkuminen ei kuitenkaan ollut tietenkään häneltä oikein tehty, siitä tuskin on apua).
mitoistasi 160/78, olet todella isokokoinen. eli sinun tulisi jo terveyssyistä tiputtaa kiloja.
ja mitä tulee miehesi käytökseen, niin syöt kyllä aika paljon herkkuja, jos tilanne on jo se, että toinen joutuu piilotteleen niitä.
kun olet noin itsekäs herkuttelusi suhteen, niin turha sitten olla marttyyriä, kun miehesi jättää hoikemman ja elinvoimaisemman naisen takia.
ja mielestäni parisuhteeseen kuuluu toisen miellyttäminen normaalirajoissa. moni esim. lopettaa tupakoinnin kumppanin takia.
Ymmärrän alkuperäistä kirjoittajaa. Itse olen lihava, bmi 35. Meilläkin mies joskus motkottaa herkuttelusta, mutta tällaisessa mittakaavassa, kuten jotkut tämän ketjun puolisoista.
Itse olen huomannut sen, että aina kun mies kieltää minua ottamasta herkkuja, niin uhma nousee minussakin, ja haluankin kahta kauheammin herkkuja. Mutta silloin kun hän sanoo esim. tee mitä tahdot, niin himo ei nousekaan raivokkaaksi ja joskus saattaa jäädä herkku ottamattakin.
Laihdutuksessa oma motivaatio on se ydin. Ei toinen voi ruveta määräilemään toista ylipäätään missään. Jos kieltää toista kuin lasta niin saa palkaksi niskuroivan lapsen.
Jos alkuperäisellä kirjoittajalla tai muiden puolisoilla ei ole todellista motivaatiota laihtua, niin silloin ulkopuoliset eivät mahda sille mitään, vaikka kuinka uhallaan laittaisivat kevyt kermaa ja pelottelisivat terveysseuraamuksilla. Kieltämällä, määräilemällä ja nimittelemällä (oli se kuinka totta tahansa) ainoastaan pahennetaan tilannetta.
Vasta sitten, kun lihavalla itsellään välähtää ja hän saa tarvitsemaansa tarmoa, laihdutus voi onnistua. Ja silloinkin niin, että laihduttaja itse ottaa selvää (tai kysyy puolisoltaan neuvoa) ja laatii itse pelisäännöt. Puoliso voi ainostaan tukea, ei motkottaa joka repsahduksesta ja laatia uutta ruoka -ja liikuntaohjelmaa. Laihduttaja itse tekee työn, jos oikeasti haluaa laihtua.
Minun laihdutukseni sujuu silloin parhaiten, kun suljen miehen täysin sen ulkopuolelle. Teen esim. itse ruokani, enkä syö hänen tekemiään, olivat ne kuinka terveellisiä tahansa, enkä anna hänen syödä minun ruokiani. Hän haluaa ihan liikaa ohjailla laihdutustani (ja niin kyllä kaikkia muitakin elämäni osa-alueita), ettei siitä ole kuin hallaa. Rupeaa itseään vaan ärsyttämään ja ärsytys vie suklaapatukalle.
Olet tottakai aivan oikeassa, mutta toisaalta - enkä halua tässä haastaa riitaa - tuo minusta kuvastaa äärimmäistä itsekeskeisyyttä, mikä minusta yleensä on jossain määrin vaikeasti lihaville, alkoholisteille, peliriippuvaisille yms aika tyypillinen piirre.
Eihän se "hoikka puoliso" (paremman määritelmän puuttuessa) itsensä takia tuskaile toisen syömisistä, taustalla on aito ja oikea huoli toisen terveydestä ja hyvinvoinnista. Tottakai asiaan liittyy myös lihavuuteen liittyvät ns kosmeettiset haitat, mutta ne on ihan aikuisen oikeasti vanhemmalla iällä toisarvoisia. Ainakin minusta tuntuu, että annan itsestäni kaiken minkä voin. Olen mm vähentänyt omaa lempiliikuntalajiani eli kestävyysjuoksua voidakseni harrastaa mieheni kanssa hänen haluamaansa leppoisampaa lajia (golfia), olen luopunut laittamasta joitakin omia lempiruokalajejani koska mieheni ei niitä vähäisen liikunnan ja energiankulutuksen sekä oletetun insuliiniresistenssin vuoksi pitäisi syödä (esim pastaruoat, rakastan niitä ja hoikkana juoksijana ne eivät olisi minulle haitallisia, mutta miehelleni ne eivät sopisi), vietän välillä unottemia öitä kun murehdin hänen terveyttään ja yhteistä tulevaisuuttamme. Jos muutosta ei tapahdu, olen kaikella todennäköisyydellä vuosikymmenen kuluttua hänen sairaanhoitajansa, emme enää voi matkustaa, mökkeillä tai veneillä, hän saattaa menettää liikuntakykynsä ja ehkä näkönsä (kakkostyypin diabeeteksen seurauksia), joudumme valitsemaan asumismuodon sen mukaan että pääsee helposti liikkumaan, ei ole remontti- ja pihatöitä ja sairaalapalvelujen pitää löytyä läheltä jne.
Kuitenkaan en voi odottaa saavani ns suurelta yleisöltä liiemmin sympatioita tilanteessani, pikemminkin minua moitittaneen terveysfasistiksi yms, vaikka parhaani mukaan yritän olla nalkuttamatta ja varon visusti loukkaamasta mieheni tunteitä (en ole sanonut halaistua sanaa siitä, miten lihavuus vaikuttaa hänen ulkomuotoonsa vaan puhun ainoastaan terveydestä).
juuri tuosta sairastamisesta ja kotiin tai sairalaan jämähtämisestä. Puoliso sitten omahoitajana. Kiva sellaista ajatella jo nuorena.
Appiukko oli erittäin mahapainoinen.
Tuli aikuisiän diabetes ja olis pitänyt hillitä syömisiään. Ei hillinnyt eikä uskonut mitään vaaraa olevan. Pikkuhiljaa amputoitiin varpaita. Kun yksi varvas amputoitiin niin haava ei parantunut ja piti leikata toinenkin varvas ja haava ei parantunut...
Lääkärillä ramppaamista. Kipuja ja särkyjä ja myöhemmin tunnottomuutta.
Näistä asioista ei tarpeeksi puhuta. Olen jopa kuullut jonkun sanovan, että mitä sitten jos tulee diabetes onhan siihen lääkkeet. Voi taivahan talikynttilät! Lääke jotain auttaa mutta ei pelasta eikä paranna.
Mitäpä muista mutta pitäisi myös oppia ajattelemaan itseään.
Minun mieheni täyttää kohta 50v, ja hänen isällään on n.60 vuotiaasta asti ollut 2tyypin diabetes. Isän/appiukkoni näkö on heikentynyt ja liikkuminen on erittäin hankalaa, lääkitys otettava piikeillä. Hän joutui mm luopumaan rakkaasta kesämökistään kun ei enää pärjännyt siellä (vaimo tosin apuna, mutta hän ei enää kokenut että uskaltaa mökkeillä miehesä kanssa kahden ilman apuja).
Mieheni tiedostaa ongelman eikä missään nimessä halua joutua samaan tilanteeseen kuin isänsä - mutta se itsekuri mitä vaadittaisiin loppupeleissä kuitenkin uupuu. Jotain parannusta on sentään saatu aikaiseksi, mutta se aina vaan vaatii minun puuttumista asiaan, eli "komentelua ja nalkuttamista" (mitä rauhaa rakastavana ja riitoja karttavana ihmisenä inhoan).
Tämä on sitä iänikuista saarnaamista, mutta toivoisi todella että nuoremmat ihmiset tajuaisivat ettei lihavuus ole pelkkä kosmeettinen ongelma. Ja mitä vanhemmaksi tulee, sen hankalampaa on myös muuttaa tapojaan ja tottumuksiaan. Siinä vaiheessa kun vaivoja ja kremppoja tulee toden teolla ei liikuntakaan enää ota onnistuakseen, ei vaikka itse ehkä vihdoin olisi tajunnutkin liikunnan tärkeyden.
On kuitenkin hyväksyttävä se tosiasia, että toiset ovat vain luonnoltaan paljon mukavuudenhaluisempia eivätkä halua nähdä vaivaa elämänsä ja terveytensä eteen, koska se ei ole heistä kivaa.
Jo parisuhdetta muodostettaessa kannattaa huomioida tuollaiset asiat. Se vanha klisee, että kannattaa katsoa puolison äitiä/isää ennen avioitumista, pitää monessa tapauksessa paikkaansa. Ehkäpä sitten siinä kumppanissa viehätti aikoinaan juuri se huolettomuus ja rentous, joka sitten kostautuu myöhemmällä iällä.
mihi vittuu jäätelöö voi piilottaa? SUG: ei mihinkään, ei tod mihinkään.
huoletonta lihavaa ole:)
Kyllä herkkuja saa syödä mutta ei jokapäivä. Johan hampaatkin tippuu suusta kun on happohyökkäys koko ajan päällä.
Kun hoikka ihminen huolettomana matkustelee yli 50v niin lihava sitten huolettomana istuu sohvallaan ja syö keksiä, kakkua...
Kyllä ne huolet siitäkin alkaa kun terveys pettää nuorena. Onko oikein, että lihava huolettomana lihoo ja laihempi puolisko samalla pelkää kun tietää joutuvansa toista kohta hoitamaan?
Kylmää tekstiä mutta minä en ainakaan halua ajatella, että puoliso heittäytyisi "huolettomaksi", jolloin kaikki vastuu siirtyisi minulle.
Kun lapset lähtee kotoa niin alkaa aikuisten oma aika. Matkustelua yms. Jos vaan jalat kantaa ja jaksaa liikkua enemmänkin kuin 500m.
että olet lihava! Sun painoindeksi on 30,5 eli olet reilusti ylipainoinen. Mieti, haluatko olla lihava, haluatko sinä laihtua, mitä sinä haluat? Miksi syöt? Onko sinulla nälkä? Syötkö tunteisiisi? Syötkö paljon vai vähän herkkuja? Eikö tule paha olo kun syö liikaa? Eikö sinua väsytä kun syöt liikaa? Sinulla on kuitenkin oma vapaa tahto ja saat olla semmonen kuin itse haluat olla, sinun ei tarvitse olla semmonen kun miehesi haluaa sinun olevan.