Elämisen taito

tarkoita sitä että elää viimeistä huutoa nyt huomisesta välittämättä.

Nykyäänhän se juuri ymmärretään noin ja mennään metsään.

Hetkessä eläminen tarkoittaa sitä että olipa tilanne mikä hyvänsä niin täytyy siitä pystyä nauttimaan tai ylipäätään elämään koska se hetki ei enää palaa. Se voi tarkoittaa myös pitempiaikaista suunnittelua ja elämistä sen mukaan eikä mitään hetkistä nyt heti kaikki mulle nyt ja ihan sama mitä sitten tapahtuu ajattelua.

Siis hetkessä eläminen on nauttimista elettiinpä nyt juuri täysillä tai sitten hieman vähemmän täysillä ja jopa tylsistä hetkistä jonkin tärkeän löytämistä.

Se on siis ymmärretty täysin väärin jossa kaikki mikä jää huomiseen on turhaa ja jos se ei tapahdu nyt heti ja räjäytä tajuntaa niin ei ole "hetkessä elämistä".

Itse erotan siis "hetkessä eläjät" joka kuvaa tätä harkitsevampaa suhtautumista tähän ja "hetken hurmassa eläjät" jotka nautiskelevat nyt pyrkien saavuttamaan kaiken tänään lopputuloksesta ja huomisesta välittämättä.

Ujot varmasti kuuluvat selvemmin edellämainittuun ryhmään kun taas monet uskalikot jälkimmäiseen.

hetkessä elämisestä ja sen todellisesta merkityksestä. Henkisestä näkökulmasta katsottuna tuolla tarkoitetaan sitä, että kunnioitetaan läsnä olevaa hetkeä ja hyväksytään se sellaisena kuin se on. Koska nykyhetki on ainoa hetki jossa asiat tapahtuvat, ainoa järkevä tapa suhtautua siihen on sen täydellinen hyväksyminen. Nykyhetken vastustaminen ja ajatuksien siirtäminen tulevaisuuteen synnyttävät sisäistä ristiriitaa, joka ilmenee tyytymättömyytenä ja pahana olona. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö tulevaisuutta saisi suunnitella. Saa toki, mutta nykyhetkestä ei saisi muodostua pelkkää astinlautaa sinne pääsemiseksi. Ehkä tämä meni nyt vähän ohi aiheesta, mutta menköön :)

Nykypäivänä uskalluksen rooli on suuri. Tuntuu vähän siltä, että jos et uskalla, et ole mitään. Työelämässä kilpailu on kovaa, ja jo työhaastattelussa vaaditaan aikamoista näyttöä pysyäkseen kilpailussa mukana. Jopa ihmissuhteissa rohkeus on nykyään erityisen tärkeää, kun naisten tasa-arvon myötä miehet odottavat myös heiltä aloitteita. Se estynyt neitsyt-tyttö on jäänyt pois muodista. Ujona tyttönä olen saanut pariin kertaan kuulla pojalta, että hän olisi odottanut aloitteelisempaa tyttöä, ja siihen kaikki onkin kaatunut. Muutenkin olen huomannut poikien olevan arempia kuin ennen. Tytöiltä odotetaan nykyään paljon enemmän, kuin vain kaunista, kainoa hymyä. Ehkä olen syntynyt väärään aikaan.
Olen ylittänyt itseni pariin kertaan kiinnostavan pojan suhteen. Minulla itseni ylittäminen tarkoittaa niinkin pientä juttua, kuin juttelemaan meno (vaikka olimmekin jo tavanneet, niin se oli silti iso juttu). Kerran sitten menin ja pyysin laivalla erästä hauskannäköistä poikaa tanssimaan hidasta. Kaveri sanoi, että: "Et uskalla mennä hakemaan". Minähän menin, ja hän suostui oitis. En nyt ehkä ihan itseni ylittämiseksi laske tanssiesitystäni, joka myös televisioitiin (tanssiessa rentoudun, enkä jännitä normaalia pientä esiitymisjännistystä enempää). Olin kuitenkin ylpeä itsestäni, kun näin esityksen televisiosta. Ajattelin, että: "Näytänpä hyvältä". Tuon tilanteen mieleen palauttaminen on auttanut minua paljon vaikeissa tilanteissa. Ymmärrän nyt, että minulla on myös rohkea puoleni.
En ole avoin vieraammille ihmisille, enkä kaikille tutummillekaan. Kaikki riippuu siitä, miten syvä yhteys välillemme muodostuu. Ennen en puhunut kenellekään, sitten aloin avautumaan. Tällä hetkellä minulla on kolme hyvin läheistä ystävää, vaikka heillekään en ihan kaikkia, syvimpiä tuntojani kerro. Heidän joukossaan on kuitenkin yksi, jolle kerron enemmän kuin muille, sillä hän on itsekin jännittäjä, eli hänelle on helpoin puhua ainakin näistä (minulle vaikeimmista) asioista. Kaikki kolme kuitenkin tietävät tästä ongelmastani, äitini lisäksi, jonka kanssa myös olen hyvin läheinen.
Helpointa on olla oma itseni kotona. Missä tahansa muualla se on vaikeaa tuon jännittämisen takia. Nykyisin olen myös vapautunut avomieheni seurassa, joka vei pitkän aikaa ennenkuin pääsin tähän. Siis tietysti suurinpiirtein niin kauan kun yhdessä on asuttu, olen ollut vapautunut, mutta ennen sitä en, eli täydellinen vapautuminen vei siis yli puoli vuotta, huolimatta siitä että suhteemme eteni aika nopeasti (ainakin omalla mittapuullani). Tapasimme usein alusta alkaen, ja jo muutaman kuukauden kuluttua vietimme lähes kaiken vapaa-aikamme yhdessä.
Surun ja häpeän tunteet pidän aika pitkälle sisälläni, kun minusta niitä on vaikea pukea sanoiksi minkään keskustelun yhteyteen, ja tietenkin niistä on muutenkin vaikea puhua. Niinkin yleisiä kuin kokemani tunteet ovat, niin silti. Muutenkin ajattelen, että ei kukaan kuitenkaan täysin ymmärrä, eikä voikaan, kun en ymmärrä itsekään aina itseäni...
Yritän toisaalta aina välillä purkautua näillä keskustelupalstoilla, ja toki joskus avaudun avopuolisolleni, mutta aika vähän osaan hänellekään puhua tunteistani. Olen parempi kirjoittaja kuin puhuja. Keskinäiset asiamme puimme kyllä yhdessä, ja riitelemme välillä kovastikin. On jopa oltu lähellä eroakin, mutta olen iloinen, että olemme kumpikin kuitenkin niin lyhytvihaisia, avomieheni myös, vaikka hän onkin temperamenttinen.

Ei ole kysymys "nykymaailmassa" elämisestä, vaan yleensäki elämisestä. Katso luontodokumentteja, mitä vaan, selviytyminen on vaikeinta maailmassa.

rohkeimmillani olen ollut, kun olen voinut keskittyä tehtävään. Teen voltin voimistelutunnilla opettajan avustamana.

Ystäviini luottamus on syvä. vasta kun tiedän, mikä on toisen kipukynnys, voin luottaa tähän. ja kun tiedän, että hän ajattelee minusta hyvää. small talkkiin olen valmis, hyvin avoin uusille ihmisille, mutta uusille ihmissuhteille erittäin säikky.

aistin herkästi varsinkin kaikki toisen negatiiviset tunteet. ihaninta on, kun tunnen olevani hyväksytty. pahinta, kun olen outo. tai kun muut ihmiset ovat "kovia" ja äänekkäitä. tunnen olevani outo.

sivuutan pahan olon ja pettymyksen. koen sen olevan hyvä asia, koska pystyn niitä tarvittaessa käsittelemään: tämäkin on varmasti sitä selviytymistä.