Haluaisin kertoo mun tarinan ja saada teiltä mielipiteitä siitä miten mun kannattais tästä jatkaa eteenpäin...
Oon tuntenu oloni aika pitkään masentuneeks. Välillä on sellasia päiviä että tuntuu että kaikki on hyvin, mutta sitten taas tulee huono päivä ja tuntuu että haluan vaan kuolla. Tätä on jatkunu ainakin tuosta alkusyksystä asti ja vuodenvaihteen aikoihin tein sitten sen mistä olin avomiestäni jo kauan "varotellu", eli menin vetämään erittäin vaarallisia lääkkeitä kurkusta alas täyden paketin. Ja ikävä kyllä en kuollu, enhän muuten kirjottais tätäkään. Jälkeenpäin oon sanonu avomiehelleni että ois vaan jättäny soittamatta sen ambulanssin...
Jos kerron jonkun verran taustaa, niin viimesen vuoden aikana mun elämässä on tapahtunu tosi paljon onnellisia asioita, mutta myöhemmin oon tajunnu että oon vaan tullu petetyks ja jääny yksin vaikka yhdessä on tehty päätökset siitä mitä tehdään ja miten tehdään. Eli lyhyesti kerrottuna menin kihloihin rakastamani miehen kanssa, ostettiin oma talo ja saatiin terve, ihana vauva. Vauvan synnyttyä, ja myös raskausaikana, olin tosi paljon yksin, ja muistan ensimmäiset ajatukset siitä että olin masentunu johonkin sinne raskausaikaan. Ja siis vauvan synnyttyä koin olevani sen kans aivan yksin, tuli sellanen olo että mut ois petetty pahemman kerran koska sen piti olla sitä mitä molemmat oli halunnu ja sitte olinki ihan yksin ja avuttomana pienen vauvan kanssa. Päivät meni nukkuessa ja itkiessä, muistan ne pari kuukautta vauvan syntymisen jälkeen kun eilisen päivän ja ne muistot tuo heti itkun kurkkuun :(. En saanu mieheltäni ja lapsen isältä sitä tukee mikä mun ois pitäny saada, ja sen takia mulla on tosi huonoja muistoja lapseni ensimmäisistä kuukausista. Niiltä ajoilta haluais muistaa vaan pelkkää hyvää, niinkun nytkin kun vauva alkaa olemaan puoli vuotias.
Mutta siis vuodenvaihteessa olin sairaalassa pari päivää sen takia kun otin niitä lääkkeitä. Yllätyin itekki siitä aikalailla koska se ilta kun ne otin, oli menny ihan hyvin eikä siis ollu mitään erikosta syytä minkä takia oisin voinu ajatella että nyt saa riittää. Jälkeenpäin oon miettiny että sen on ollu pakko johtua siitä että on vaan tarpeeks kauan aikaa tullu paskaa niskaan niin sitten ei oo vaan enää jaksanu, vaikka mitään sen kummempaa ei sinä iltana tapahtunukaan. Sairaalassa jotenki hävetti, varsinki sitte aamulla kun heräsin siellä krapulassa (olin tietenki kännissä kun ne lääkkeet otin) ja jotenki oli vaan sellanen olo että hitto kun hävettää kun kaikki hoitajat jne. tietää minkä takia oon siellä. Jouduin sit olemaan siellä tarkkailussa ja sinne tuli joku psykiatri juttelemaan mun kanssa. Kävi aika pikasesti vaan ja tuli heti sellanen olo että oisin halunnu jutella pitempäänkin. Sen lyhyen keskustelun perusteella sano että oon masentunu ja olin ite jo pari viikkoa ennen kun tuo tapahtu varannu lääkärille ajan liittyen tuohon masennukseen niin tämä psykiatri sitten sano että tekee sellasen lausunnon siitä meidän keskustelusta ja lähettää sen sitten mulle kotiin ja tälle lääkärille jolle mulla oli aika varattuna. Vaan eipä mitään lausuntoo kuulunu ja ilmeisesti ei lääkärikään ollu sitä nähny koska ei mitään siitä sanonu. Lääkäri kirjotti mulle saman tien reseptin mielialalääkkeeseen ja anto ajan psykiatrian erikoissairaanhoitajalle. Olin vähä yllättyny että niinki helposti tai äkkiä lääkäri vaan kirjottaa sen reseptin :S.
No kun sitte menin sinne sairaanhoitajalle mulla oli odotukset aika korkeella, ajattelin että nyt saan varmasti jutella kunnolla ja sitten helpottaa, mutta eipä käyny niin.... Ilmeisesti se psykiatri joka kävi mua sairaalassa jututtamassa ei ollukkaan kirjottanu minkäänlaista lausuntoa, koska se sairaanhoitaja vielä oikeen sano että ootappa kun lukasen tän sun sairaskertomuksen eka läpi. Ei sanaakaan mistään lääkkeen yliannostuksesta tai sairaalassaolosta. Enkä oikeen keksiny miten oisin ite sanonu yhtäkkiä että "niin muuten vedin tossa pari viikkoa sitten lääkkeitä kun yritin tappaa itteni". Eli siitä asiasta ei sitten puhuttu mitään :(. Sairaanhoitaja teetti mulla testin jonka mukaan en ole masentunut. Eli oli tosi kiva kuulla että "sä et oo masentunu, toki sua itkettää usein ja tunnet itsesi surulliseks, mutta masennusta se ei oo". Olin vähän että jaha, niinpä varmaan. Huvikseniko sitten haluaisin melkeen joka päivä kuolla ja tuntuu että missään ei oo enää mitään iloo. Lapsestaki pitäis osata iloita ja olla sille seuraks mutta kun ei. Totta kai huolehdin siitä jne., mutta tuntuu että en vaan voi antaa sille tarpeeks sitä mitä se koko ajan vaatii enemmän, eli huomiota ja seuraa. Sairaanhoitaja puhu vaan että kannattaa kääntyä tässä asiassa perheneuvolan puoleen, mutta kun ne on kaikki siellä neuvolassa jotenki sellasia ettei niille tee mieli puhua. Se hoitaja sano että ei oo mitenkään huolissaan musta ja että hoitosuhde ei oo päättyny, että saan ite varata uuden ajan jos siltä tuntuu. Ja sano vielä ettei mitenkään vähättele mun tuntemuksia mutta musta kyllä jäi pahasti tuntumaan ettei se mua oikeen todesta ottanu. En vaan keksiny miten oisin sanonu että vedin tossa muuten lääkkeitä naamaan, kun luulin että viimeistään siinä vaiheessa se ois lukenu niissä mun tiedoissa. Mutta näköjään ei sitte.
Eli pitäiskö mun nyt vaan varata uus aika tolle sairaanhoitajalle ja sanoo tosta sairaalareissusta ja että tuntuu vaan siltä että kaikki ei tosiaankaan oo hyvin vai mitä tässä pitäis tehdä? Jotenki laskin kaikki sen varaan että se lääkäri ja tuo hoitaja ois saanu tietää siitä niitten mun tietojen kautta. Niin ja sitä mielialalääkitystä en alottanu ja se hoitajakin sano että ei oo tarvetta alottaa. Mun mielestä ehkä ois tarvetta, mutta en vaan jotenki uskalla.
Mutta sen tiiän että masentunu oon. Seki ahdistaa kun tietää että kohta on taas kesä ja valosaa jne. Tykkään niin talvesta kun on pimeetä ja saa olla omassa rauhassa. Muutenki oon huomannu että oon viime kuukausina eristäytyny ihan hulluna.
Eli pitäiskö mun varata se uus aika sille hoitajalle ja kertoo siitä sairaalareissusta vai unohtaa koko homma ja yrittää vaan tulla jotenkuten toimeen? Kiitos jos joku jakso lukee tän mun turhan pitkän tekstin :).
Ja sanonpa vielä sen, että aikasemmin jos oon kuullu että joku on vetäny tarkotuksella lääkkeitä liikaa, niin ensimmäisenä on tullu mieleen että hitto kun joku voi olla tyhmä kun tekee sellasta, mutta nyt kun on ite kokenu sen, niin ei voi muuta sanoo kun että ei sitä kukaan varmasti huvikseen tee, vaan sillon pitää olla tosissaan paha olla kun niin menee tekemään :(. Ite oon sanonu kaikille jotka ei sitä mun tekoo ymmärrä että ne on sitten varmaan ite niin hyviä ihmisiä että ei voi millään tajuta sellasia jotka niin tekee. Kyllä se vaan niin on että kun tarpeeks koetellaan ihmisen jaksamista ja tuntuu että on ilman tukee jne. niin sitä vaan ei jotenki jaksa enää välittää vaan sitte antaa vaan mennä.
Oon tuntenu oloni aika pitkään masentuneeks. Välillä on sellasia päiviä että tuntuu että kaikki on hyvin, mutta sitten taas tulee huono päivä ja tuntuu että haluan vaan kuolla. Tätä on jatkunu ainakin tuosta alkusyksystä asti ja vuodenvaihteen aikoihin tein sitten sen mistä olin avomiestäni jo kauan "varotellu", eli menin vetämään erittäin vaarallisia lääkkeitä kurkusta alas täyden paketin. Ja ikävä kyllä en kuollu, enhän muuten kirjottais tätäkään. Jälkeenpäin oon sanonu avomiehelleni että ois vaan jättäny soittamatta sen ambulanssin...
Jos kerron jonkun verran taustaa, niin viimesen vuoden aikana mun elämässä on tapahtunu tosi paljon onnellisia asioita, mutta myöhemmin oon tajunnu että oon vaan tullu petetyks ja jääny yksin vaikka yhdessä on tehty päätökset siitä mitä tehdään ja miten tehdään. Eli lyhyesti kerrottuna menin kihloihin rakastamani miehen kanssa, ostettiin oma talo ja saatiin terve, ihana vauva. Vauvan synnyttyä, ja myös raskausaikana, olin tosi paljon yksin, ja muistan ensimmäiset ajatukset siitä että olin masentunu johonkin sinne raskausaikaan. Ja siis vauvan synnyttyä koin olevani sen kans aivan yksin, tuli sellanen olo että mut ois petetty pahemman kerran koska sen piti olla sitä mitä molemmat oli halunnu ja sitte olinki ihan yksin ja avuttomana pienen vauvan kanssa. Päivät meni nukkuessa ja itkiessä, muistan ne pari kuukautta vauvan syntymisen jälkeen kun eilisen päivän ja ne muistot tuo heti itkun kurkkuun :(. En saanu mieheltäni ja lapsen isältä sitä tukee mikä mun ois pitäny saada, ja sen takia mulla on tosi huonoja muistoja lapseni ensimmäisistä kuukausista. Niiltä ajoilta haluais muistaa vaan pelkkää hyvää, niinkun nytkin kun vauva alkaa olemaan puoli vuotias.
Mutta siis vuodenvaihteessa olin sairaalassa pari päivää sen takia kun otin niitä lääkkeitä. Yllätyin itekki siitä aikalailla koska se ilta kun ne otin, oli menny ihan hyvin eikä siis ollu mitään erikosta syytä minkä takia oisin voinu ajatella että nyt saa riittää. Jälkeenpäin oon miettiny että sen on ollu pakko johtua siitä että on vaan tarpeeks kauan aikaa tullu paskaa niskaan niin sitten ei oo vaan enää jaksanu, vaikka mitään sen kummempaa ei sinä iltana tapahtunukaan. Sairaalassa jotenki hävetti, varsinki sitte aamulla kun heräsin siellä krapulassa (olin tietenki kännissä kun ne lääkkeet otin) ja jotenki oli vaan sellanen olo että hitto kun hävettää kun kaikki hoitajat jne. tietää minkä takia oon siellä. Jouduin sit olemaan siellä tarkkailussa ja sinne tuli joku psykiatri juttelemaan mun kanssa. Kävi aika pikasesti vaan ja tuli heti sellanen olo että oisin halunnu jutella pitempäänkin. Sen lyhyen keskustelun perusteella sano että oon masentunu ja olin ite jo pari viikkoa ennen kun tuo tapahtu varannu lääkärille ajan liittyen tuohon masennukseen niin tämä psykiatri sitten sano että tekee sellasen lausunnon siitä meidän keskustelusta ja lähettää sen sitten mulle kotiin ja tälle lääkärille jolle mulla oli aika varattuna. Vaan eipä mitään lausuntoo kuulunu ja ilmeisesti ei lääkärikään ollu sitä nähny koska ei mitään siitä sanonu. Lääkäri kirjotti mulle saman tien reseptin mielialalääkkeeseen ja anto ajan psykiatrian erikoissairaanhoitajalle. Olin vähä yllättyny että niinki helposti tai äkkiä lääkäri vaan kirjottaa sen reseptin :S.
No kun sitte menin sinne sairaanhoitajalle mulla oli odotukset aika korkeella, ajattelin että nyt saan varmasti jutella kunnolla ja sitten helpottaa, mutta eipä käyny niin.... Ilmeisesti se psykiatri joka kävi mua sairaalassa jututtamassa ei ollukkaan kirjottanu minkäänlaista lausuntoa, koska se sairaanhoitaja vielä oikeen sano että ootappa kun lukasen tän sun sairaskertomuksen eka läpi. Ei sanaakaan mistään lääkkeen yliannostuksesta tai sairaalassaolosta. Enkä oikeen keksiny miten oisin ite sanonu yhtäkkiä että "niin muuten vedin tossa pari viikkoa sitten lääkkeitä kun yritin tappaa itteni". Eli siitä asiasta ei sitten puhuttu mitään :(. Sairaanhoitaja teetti mulla testin jonka mukaan en ole masentunut. Eli oli tosi kiva kuulla että "sä et oo masentunu, toki sua itkettää usein ja tunnet itsesi surulliseks, mutta masennusta se ei oo". Olin vähän että jaha, niinpä varmaan. Huvikseniko sitten haluaisin melkeen joka päivä kuolla ja tuntuu että missään ei oo enää mitään iloo. Lapsestaki pitäis osata iloita ja olla sille seuraks mutta kun ei. Totta kai huolehdin siitä jne., mutta tuntuu että en vaan voi antaa sille tarpeeks sitä mitä se koko ajan vaatii enemmän, eli huomiota ja seuraa. Sairaanhoitaja puhu vaan että kannattaa kääntyä tässä asiassa perheneuvolan puoleen, mutta kun ne on kaikki siellä neuvolassa jotenki sellasia ettei niille tee mieli puhua. Se hoitaja sano että ei oo mitenkään huolissaan musta ja että hoitosuhde ei oo päättyny, että saan ite varata uuden ajan jos siltä tuntuu. Ja sano vielä ettei mitenkään vähättele mun tuntemuksia mutta musta kyllä jäi pahasti tuntumaan ettei se mua oikeen todesta ottanu. En vaan keksiny miten oisin sanonu että vedin tossa muuten lääkkeitä naamaan, kun luulin että viimeistään siinä vaiheessa se ois lukenu niissä mun tiedoissa. Mutta näköjään ei sitte.
Eli pitäiskö mun nyt vaan varata uus aika tolle sairaanhoitajalle ja sanoo tosta sairaalareissusta ja että tuntuu vaan siltä että kaikki ei tosiaankaan oo hyvin vai mitä tässä pitäis tehdä? Jotenki laskin kaikki sen varaan että se lääkäri ja tuo hoitaja ois saanu tietää siitä niitten mun tietojen kautta. Niin ja sitä mielialalääkitystä en alottanu ja se hoitajakin sano että ei oo tarvetta alottaa. Mun mielestä ehkä ois tarvetta, mutta en vaan jotenki uskalla.
Mutta sen tiiän että masentunu oon. Seki ahdistaa kun tietää että kohta on taas kesä ja valosaa jne. Tykkään niin talvesta kun on pimeetä ja saa olla omassa rauhassa. Muutenki oon huomannu että oon viime kuukausina eristäytyny ihan hulluna.
Eli pitäiskö mun varata se uus aika sille hoitajalle ja kertoo siitä sairaalareissusta vai unohtaa koko homma ja yrittää vaan tulla jotenkuten toimeen? Kiitos jos joku jakso lukee tän mun turhan pitkän tekstin :).
Ja sanonpa vielä sen, että aikasemmin jos oon kuullu että joku on vetäny tarkotuksella lääkkeitä liikaa, niin ensimmäisenä on tullu mieleen että hitto kun joku voi olla tyhmä kun tekee sellasta, mutta nyt kun on ite kokenu sen, niin ei voi muuta sanoo kun että ei sitä kukaan varmasti huvikseen tee, vaan sillon pitää olla tosissaan paha olla kun niin menee tekemään :(. Ite oon sanonu kaikille jotka ei sitä mun tekoo ymmärrä että ne on sitten varmaan ite niin hyviä ihmisiä että ei voi millään tajuta sellasia jotka niin tekee. Kyllä se vaan niin on että kun tarpeeks koetellaan ihmisen jaksamista ja tuntuu että on ilman tukee jne. niin sitä vaan ei jotenki jaksa enää välittää vaan sitte antaa vaan mennä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei,
Luettuani sun tarinan läpi, olen kyllä sitä mieltä, että sulla on masennus. Enhän ole toki lääkäri tai psykiatri, mutta se, mitä kerroit, on aivan sellaista, mitä masentunut ihminen kokee.
Olen itse kokenut samoja tunteita kuin sinä. Koen ajoittain vieläkin niin. Ihmettelin viime kesänä, miksi olen onneton, vaikka kaikki on hyvin. Minulla on ihana avomies, joka kosi minua ja joka antaa minulle paljon rakkautta. Silti ajoittain oloni oli kamala; tunsin surua ja halusin ahdistuksessani kuollakin. Olen joskus jopa ottanut lääkkeitä liikaa, kun ahdistus keitti yksinkertaisesti yli.
Tuo, että sinulla oli tunne, että olet yksin lapsesi kanssa, etkä saa tukea ja tunsit väsymystä ja yksinäisyyttä tuntuu minusta ihan sellaiselta raskauden jälkeiseltä masennukselta. En sano, että se oli vaikea masennus, vaan se on voinut olla lievempi masennus. Olet kenties kokenut tuolloin, että sinun täytyy huolehtia vauvasta ja et voi kokea surua liiaksi jne. Siten mielesi on työntänyt ne ikävät ajatukset ja kokemukset muistiin ja olet vain porskuttanut eteenpäin.
Nyt kun kaiken ns. pitäisi olla hyvin, tunnetkin yhtäkkiä olosi hyvin surkeaksi ja ahdistuneeksi ja haluat ajoittain myös kuolla. Minulla oli aivan samanlaista kun viime kesänä sairastuin masennukseen. Mieli on sellainen, että se työntää asiat ja kokemukset esiin, kun olet tavallaan paremmassa kunnossa ja alitajunta katsoo, että on aika käsitellä niitä. Näin minulle selitettiin, kun kävin lääkärissä.
Minusta on kyllä kauheaa, ettei sinulle ole lähetetty kyseistä lausuntoa, jota lääkäri lupasi. Siksi suosittelen sinua, että otat yhteyttä siihen sairaalaan, jossa sinua hoidettiin ja pyydät kaikki hoitopaperisi. Sinun täytyy käydä allekirjoittamassa luovutuspyyntö kyseisessä paikassa, koska puhelimitse he eivät lupaa lähettää papereita. (Oman kokemuksieni mukaan). Sitten kun olet saanut nämä paperit, voisit varata ajan uudelleen kyseiselle sairaanhoitajalle ja mennä juttelemaan hänelle.
Jos pelkäät, ettet kykene kertomaan tunteistasi ja tapahtumista ääneen, niin ota kopio tuosta kirjoituksestasi ja vie se sairaanhoitajalle luettavaksi. Näin minä olen toiminut, kun olen pelännyt, että jännitän niin, etten saa sanaa suustani. Toinen, mitä kannattaa tehdä, on pitää ns. päiväkirjaa tuntemuksistasi. Kirjoita heti ylös, jos tunnet olosi huonoksi. Kuvaile mitä ajattelet, miksi ehkä ajattelet jne. Vie tämäkin kirja sairaanhoitajalle luettavaksi. Usein niistä papereista otetaan kopiot potilaspapereihisi, jotta historia siitä, mitä olet kokenut saadaan mukaan.
Menitkö tapaamaan lääkäriä terveyskeskukseen? Usein siellä on tapana, että tehdään ns. masennustestit, jonka jälkeen lääkäri määrää reseptin lääkkeille, joiden hän ajattelee auttavan sinua. Itselleni lääkäri sanoi suoraan, että tämä juttu hoidetaan lääkkeillä ja meni 2 kk ennen kuin lopulta pääsin psyk. polille.
Lääkäri ei voi kuin arvioida, mikä lääke voisi auttaa. Itse lääkkeen vaikutuksen tuntee vasta noin 1kk käytön jälkeen, jolloin ne ovat tasaantuneet ja vaikuttavat, jos ovat sinulle sopivia. Masennuslääkkeiden kanssa se on kuin lottoaisi. Koskaan ei tiedä, tuleeko siitä mitään vai ei. Itselläni lääkkeitä on vaihdettu tämän sairausjakson aikana kolme kertaa ja 4. lääke tuotti tuloksen, etten saanut päänsärkyä tai muita kamalia sivuoireita ja pystyin tekemäänkin jotain, kun olin lääkettä ottanut.
Itselläni oli myös isot toiveet, kun pääsin sairaanhoitajan luo. Luulin, että pääsisin keskustelemaan hänen kanssaan kunnolla jne. Mutta enemmän on ollut kaikkea muuta. Alkuun usein psykiatrian sairaanhoitajan kanssa on ns. kartoitusjakso. Hän juttelee kanssasi noin kerran viikossa ja kuukauden kuluttua teillä on lääkärin kanssa ns. hoitokokous, jossa pohditaan, mikä sinun tilanteessasi auttaisi parhaiten. Lääkitys terapia vaiko jotain muuta?
Kannattaa varautua, että asioiden eteneminen voi kestää kauan! Itse odottelen parhaillaan terapian saamista ja nyt on menossa siis 6. kuukausi. On tärkeää, että kun lääkäri kirjoittaa lausunnon, se on myös ajan tasalla. Pidä huolta, että lääkäri kirjoittaa sellaisen lausunnon, joka vastaa sen hetkistä tilannettasi, ettei hän raportoi jotain, mikä sinulla oli vaikkapa 3 viikkoa aiemmin. Masentuneena ihmisen mieli voi muuttua hetkessä. Jos jotain tapahtuu, voit hetken päästä ollakin paremmassa kunnossa etkä enää niin itsetuhoinen kuten aiemmin ja päinvastoin.
Lausunnoilla on merkitystä jos päätät haluta terapiaa, ja tarvitset sitä varten Kelalta kuntoutusta. Kela harkitsee tarkoin terapian antamista ja siinä muun muassa katsotaan, oletko tarpeeksi sairas, jotta sitä tarvitset, mutta tarpeeksi terve kyetäksesi käymään terapiassa. Joten liian sairaana sitä ei saa. Siksi kannattaa rauhassa hoitaa itseään eikä kiirehtiä liikoja, jotta ei tule myöhemmin sitten takapakkeja.
Tärkeintä on, että pyrit kuvaamaan ja kertomaan asioista mahdollisimman rehellisesti. Siten lääkäri ja sairaanhoitaja voivat parhaiten auttaa sinua. Jos tunnet, ettet kykene puhumaan sairaanhoitajalle, sano siitä hänelle. Ammattilainen kyllä ymmärtää, ettei potilas välttämättä tunne oloaan tarpeeksi turvalliseksi voidakseen kertoa, mitkä asiat häntä vaivaavat. Tarvittaessa he vaihtavat toisen hoitajan tilalle.
Lopuksi voisin laittaa vielä linkit sivuille, jossa voit tehdä testit, jotka mittaavat sitä, kuinka masentunut olet. Nuo testit ovat minusta aika suuntaa antavia. Enemmän on merkitystä sille, mitä sinä tunnet, kuin mitä joku testi kertoo ja mitä mieltä sairaanhoitaja on. Eivät ne ammattilaiset aina tajua tilannetta, ennen kuin käy huonommin. Siitäkin minulla on kokemusta! Merkkaa tulokset ylös ja päivämäärä, jona sen teit. Siten voit myös seurata mielialasi kulkua.
Masennustesti (DEPS-seula)
http://www.tohtori.fi/?page=3459083
BDI:n eli Beckin masennustesti
http://www.tukiasema.net/gallup/default.asp?gallupID=19
Niin, paljon tsemppiä ja voimia sinulle, ole sitkeä, koska resurssien puutteessa terveydenhuollossa on asiat niin, että saadakseen apua, voi joutua sitä vaatimaan ja paljon!
Kyllä saitkin jo edellä hyviä vinkkejä mitä tehdä, minustakin kannattaa vaan tilata pikaisesti tuo aika sairaanhoitajalle, koska kait niilläkin sellaiset jonotukset, jotta voi muuten joutua odottelemaan pitkäänkin. Sitten tietty voi kääntyä myös kriisikeskuksen puoleen ( jos sellainen paikkakunnalllasi on?) voit soittaa, mennä käymään ilman ajanvarausta tai sitten ne voi tulla vaikka kotikäynnille. näin ainakin meilläpäin.
Kyllä Sinun tuo lääkitys pitäisi aloittaa, koska sen vaikutus/teho ei heti pure.
Ja tuo ohje jotta tulostat oman viestisi täältä tai kirjoitat omat tuntemuksesi paperille, jonka voit sitten sille hoitajalle näyttää. Usein kun unohtaa noilla lääkäri/hoitaja reissuilla jäädä aina joku tärkeä yksityiskohta sanomatta.
Itselläni on jo aikuiset lapset, mutta samanlaisia kokemuksia kuin Sinullakin siitä, että pettymys valtava, kun mies ei millään tavoin auttanut lastenhoidossa tai edes muissa koti-töissä, vaikka sitten lasten isompana ollessa itsekin töissä kävin.
Kyllä minullakin itsetuhoisat ajatuksia oli, kun ei minkäänlaista turvaverkkoa ympärillä eli ei ketään ihmistä jonka kanssa edes jutella tuntemuksistaan. Ei kukaan itseltään henkeä yritä ottaa ihan noin vaan, Kyllä se on hätähuuto ja äärimmäinen keino, kun ei enää mitään muutosta pahanoloon tule. Jos sitä ei sellaisena ymmärretä, niin sellaisen ihmisen elämässä ei kärsimys ole ollut omakohtaista. Toisaalta me ihmiset ollaan niin erilaisia, jokaisella oma rajansa jaksamisessakin.
Kyllä neuvoloissakin pitäisi olla valmiuksia huomioida vauvan lisäksi äidin hyvinvointi ja jaksaminen. Vauva-aika kuitenkin on monelle uuvuttava vaihe, jää yöunet vähiin jne.
Vaikka kevääntulo masentaakin, niin ulosmeno kyllä olisi tärkeätä niin itsellesi kuin vauvallekin.
Eipä näitä palstoja taida nuo ammatti-auttajat lueskella, vaikka vois joskus olla ihan havahduttava kokemus niillekin.
Ehkä ne on niin turhautuneita työhönsä ja kriisitilanteisiin turtuneita, etteivät osaa enää huomata asiakasta yksilönä?
Huonostihan nämä terveydenhoito-asiat tässä maassa on tällä hetkellä. Ja aina heikommat saa kärsiä eniten avunsaannissa.
Sitkeästi vaan pitää vaatia oikeuksiaan saada apua.
Hyvä "ikuisesti surullinen ihminen"
Tarinasi kosketti satunnaista lukijaa, täysin ventovierasta "onnellista" ja "tervettä" kanssaihmistä. Olen varmaan kaikissa genreissä erilainen kuin sinä, mutta silti sanomasi liikutti ja pani kirjoittamaan, ihmiseltä toiselle ihmiselle! Syy siihen että satuin viestisi lukemaan, johtui Googlesta ja itsemurha- hausta, ja siitä että tuttavan tuttavan tytär on hiljattain yrittänyt itsemurhaa, en halua yksityiskohtia sen kummemmin paljastaa, enkä niitä tiedäkään. En ole asiasta sen kummemmin pahaa oloa tuntenut, enkä masentunut, enhän tunne ihmistä, enkä ole koskaan tavannutkaan, niinkuin en sinuakaan. Ehkä juuri se vaivaakin, että asiaan suhtautuu niin välinpitämättömästi! Kuka meistä on sairas? Minun ei varmaan edes pitäisi yrittää neuvoa ihmistä asiassa josta en tiedä juuri mitään. Sen verran voin kai kertoa omista tuntemuksistani, että selvästi olen itsekin masentunut aika ajoin ja uupunut arkipäivään ja arkielämään. Minä, impulsiivinen, iloinen ja lähes kaikesta kiinnostuva ja innostuva ihminen jolla periaatteessa kaikki on kunnossa. Uskon että kuka tahansa voi masentua ja hukata elämänilonsa, se ei ole rahasta eikä asemasta kiinni, päinvastoin se saattaa syyllistää vielä enemmän kun "hyvät ystävät" toteavat että sinullahan on kaikki hyvin: Perhe, ura, varallisuutta jne. Niinpä, mutta mitkä ne viisaat neuvot ovat? Ei minulla niitä ole, mutta yritän edes, ehkä se on edes hyvä alku. Ehkä sinunkin on hyvä yrittää, pikkuhiljaa, tulla ulos kuoresta, varovasti. Mene ulos vaikka puistoon, vaihda muutama sana ventovieraitten kanssa; pikkulapsen, kyyhkysiä ruokkivan mummon kanssa, ehkä puliukonkin kanssa, katsele eläimiä. Kun rohkeutesi kasvaa, soita vanhalle ystävällesi josta et ole kuullut aikoihin. Tee ruokaa jota et ole koskaan ennen tehnyt. Kuuntele radiosta kanavaa jota et yleensä koskaan kuuntele. Heittäydy kohteliaaksi vieraille. Huomaat kuinka hyvältä kuulostaa kiitos.... tee pieniä asioita ensin, ja sitten vähän isompia, ja tärkeämpiä, mutta hieman eri tavalla kuin ennen, vaikka aluksi se tyhmältä tuntuisikin.
Kuten sanoin, ei minulla ole niitä viisaita neuvoja, mutta ainakin yritin.
Uskon että Tapio Rautavaarakin halusi uskoa laulamaansa: "Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa" tai Louis Armstrong kähisi: What a wonderfull world it is" Ainakin sitä meidän kaikkien tulisi tavoitella, vaikka niin vaikeaa se välillä onkin.
Sinun ansiosta sain itsekin paremman mielen, toivottavasti löysit edes jotain positiivistä tästä toivottoman pitkästä lapsellisesta vuodatuksestani.
Hyvää loppuelämää Sinulle entinen surullinen!
Terveisin
Homo Sapiens