Joku vanha ja viisas on sanonut, että ihminen rakastuu toisessa itseensä. Niihin asioihin, jotka on itsessä jotenkin tärkeitä ja siihen, miten oma itse heijastuu toisen kautta.
On nuoruus, varhaisaikuisuus, aikuisuus ja toisaalta kasvaa henkisesti vielä koko elämänsä ajan. Jos teoriassa mietitään, että itse muuttuisi paljon ihmisenä, ne tunteidenkin kohteet muuttuisivat jonkin verran sen mukaan, ajatukset ja asenteet kasvavat. Jos lähdetään tuosta edellisestä olettamuksesta, että toisessa rakastuu siihen, mikä on toisessa sitä omaa itseä.
Voidaanko periaatteessa olettaa, että jos ihminen muuttuu/kypsyy itse todella paljon, ne omat mieltymykset kumppaniinkin seuraisivat perässä. Ja että monet nuoruuden suhteet kaatuvat juuri tähän. "kasvoimme erilleen", niin klisee kuin se onkin, mutta totta.
Toiset ovat samanlaisia nuoruudesta vanhuuteen, toiset muuttuvat itse ihmisenä paljon ja ne jotka muuttuvat ja kasvavat itse, on mahdollista, ettei ne suhteet kestä välttämättä, jos ei saada toiselta sitä, mitä tarvitsee, tai ei osata antaa sitä, mitä toinen tarvii.
Ja onko väärin ajatella, että aiemmat suhteet on olleet sitä, mitä on silloin tarvinnut ja halunnut siinä elämäntilanteessa ja mistä on pitänyt, mutta eivät myöhemmin enää sitä, jos itse muuttuu?
On myös suhteellisen muuttumattomia ihmisiä, jotka eivät välttämättä kovasti muutu ihmisenä ja toisesta löytävät sen, mitä rakastavat ensisilmäyksestä hautaan asti.
On myös ihmisiä, jotka eivät ole löytäneet itseään tarpeeksi ja eivät myöskään tunnu koskaan löytävän sopivaa kumppania. Voisiko sinkkuuskin osaltaan johtua siitä, että ei tunnisteta toisessa sitä omaa itseä, eikä näin rakastuta toiseen kokonaan, koska ei tunnisteta sitä syvintä omaa olemustakaan itsestään? Toisaalta moni varmaan rakastuu, kun oppii tuntemaan itsensäkin ja sen, mitä haluaa ja minkä näkee hyväksi.
On nuoruus, varhaisaikuisuus, aikuisuus ja toisaalta kasvaa henkisesti vielä koko elämänsä ajan. Jos teoriassa mietitään, että itse muuttuisi paljon ihmisenä, ne tunteidenkin kohteet muuttuisivat jonkin verran sen mukaan, ajatukset ja asenteet kasvavat. Jos lähdetään tuosta edellisestä olettamuksesta, että toisessa rakastuu siihen, mikä on toisessa sitä omaa itseä.
Voidaanko periaatteessa olettaa, että jos ihminen muuttuu/kypsyy itse todella paljon, ne omat mieltymykset kumppaniinkin seuraisivat perässä. Ja että monet nuoruuden suhteet kaatuvat juuri tähän. "kasvoimme erilleen", niin klisee kuin se onkin, mutta totta.
Toiset ovat samanlaisia nuoruudesta vanhuuteen, toiset muuttuvat itse ihmisenä paljon ja ne jotka muuttuvat ja kasvavat itse, on mahdollista, ettei ne suhteet kestä välttämättä, jos ei saada toiselta sitä, mitä tarvitsee, tai ei osata antaa sitä, mitä toinen tarvii.
Ja onko väärin ajatella, että aiemmat suhteet on olleet sitä, mitä on silloin tarvinnut ja halunnut siinä elämäntilanteessa ja mistä on pitänyt, mutta eivät myöhemmin enää sitä, jos itse muuttuu?
On myös suhteellisen muuttumattomia ihmisiä, jotka eivät välttämättä kovasti muutu ihmisenä ja toisesta löytävät sen, mitä rakastavat ensisilmäyksestä hautaan asti.
On myös ihmisiä, jotka eivät ole löytäneet itseään tarpeeksi ja eivät myöskään tunnu koskaan löytävän sopivaa kumppania. Voisiko sinkkuuskin osaltaan johtua siitä, että ei tunnisteta toisessa sitä omaa itseä, eikä näin rakastuta toiseen kokonaan, koska ei tunnisteta sitä syvintä omaa olemustakaan itsestään? Toisaalta moni varmaan rakastuu, kun oppii tuntemaan itsensäkin ja sen, mitä haluaa ja minkä näkee hyväksi.
Vastaukset 11
Vanhimmat
tämän saman.Mutta, mikä on jarruna.
kun itse ensimmäistä kertaa vuosiin rakastuin.koska pidän taas itsestänikin.tuntuu, että tämä mies haluaisi jtn enemmän mutta totuus on kuin olisime toistemme pelikuvia.ja minä olen niin rakastunut.
tarkoitatko sitä, että olette kuin (anteeksi) kaksi apinaa, täysin samanlaisia ainakin ulkoiselta olemukselta?
Tarkoitan vielä enemmän, koska rakastuminen on tavallaan mysteeri, ei sitä voi täysin selittää auki. Ja koska ihmisessä on paljon tietoisia asioita, joita voi verrata, tuossa ja tässä ollaan samanlaisia, mutta näissä asioissa erilaisia.
Sen lisäksi on valtavasti kirjoittamatonta asiaa, sellaista tiedostamatonta asiaa ja kokemuksia jotka jokaisessa vaikuttavat, mutta joita ei ehkä osata tunnistaa tai niitä ei edes voi pukea sanoiksi, tuntemuksia, käyttäytymistä, jotain tietynlaisia asioita, joihin vain reagoi jostain syystä jotenkin. Ja se tekee monesta ihmisestä ehkä vaan eniten sen, mitä itse sisimmältään on.
Ei se näennäinen esimerkiksi sosiaalisuus tai joku muu helposti havaittava luonteenpiirre, vaan se jäävuoren alaosa, joka on olemassa, joka näkyy, mutta sitä ei voi selittää.
.. onhan jokunen pari, jotka jatkavat hamaan hautaan asti, jopa ns. onnellisinakin, ainakin ulkoisesti. tokihan emme tiedä mitä todellisuus noissakin suhteissa on. Heräsipä aatos, josko olisivat kasvaneet elämänsä aikana ns. samaan tahtiin toisiaan kunnioittaen ja eläen kuten haluaisiavat itseään kohdeltavan.
Välttämättä nämä parit eivät ole samanlaisia ajatusmaailmaltaan, joskus ajatusmaailma ja alkuperäiset ulkoiset puitteet poikkeavat suurestikin toisistaan.
En toki sano, etteikö tuo ihmisen muuttuminen voisi pitää paikkaansa, mutta miten on selitettävissä pitkät eliniän kestävät ystävyyssuhteet/rakkaussuhteet eri yhteiskuntaluokkaa olevien kanssa. Olen törmännyt ystävyyssuhteisiin, jotka ovat päättyneet elämäntilanteiden muuttuessa, mutta on toki sellaisiakin ystäviä, jotka säilyvät läpi elämän.
Voisinpa ajatella, että kullakin itsetuntemus olisi aika oleellinen asia, varsinkin kumppanin valinnassa, kemian lisäksi. Jos molemmat tuntevat itsensä, kyetään tekemään kompromisseja ja elämään yhteisyyden ehdoilla. Silloin sooloilu suhteessa jää pois, kumpikin kantaa kortensa yhteiseen kekoon ja kummallakin voi toki olla omat kiinnostuksen kohteensa ja harrastuksensa, kunhan luottamus on suhteessa kohdallaan. Rajasin toki narsistiset ja itsekkäät piirteet jne. ihmissuhteessa pois tästä aatelmasta, niitähän esiintyy aina, muuta jos ne ovat hallittavissa suhteessa, suhde kyllä pysyy kasassa, kaiketi lienee kysymys jkl. tasapainosta. Ihminenhän kehittyy koko elämän ajan, ja kokemusmaailma edesauttaa kehitystä, joten suunta on oikea, ellei ihminen pysäytä kehitystä jostain syystä.
Samaa ajattelin, että yhteiset kokemukset varmasti myös kasvattaa samaan suuntaan. Toisaalta voi kasvattaa myös erilleen.
En tarkoita toisessa itsensä näkemistä nyt ihan konkreettisina ulkoisina asioina, vaan persoonina ja aivan henkilökohtaisina ominaisuuksina, johon taas ei kuulu mikään ulkoinen välttämättä, ei puitteet, ei ulkonäkö, ei taustat, ei ympäristö, ei mikään persoonaan toissijaisesti vaikuttava asia, vaan ihan vaan se, mitä se ihminen itsessään on, nuo muut asiathan voi aina vaihtua, mutta ei se ihmisen sisin välttämättä riipu noista.
En sekoittaisi itsetuntemukseen myöskään yleisiä ihmissuhdetaitoja, kuten kompromissi tai keskustelutaitoa, sehän voi löytyä vaikka jokaiselta, mutta välttämättä ei silti sitä kumppania löydy. Toiset taas löytää kumppanin helposti, vaikkei olis piiruakaan keskustelutaitoinen tai kompromissihaluinen tai ylipäätään suhteessa mikään kovin sosiaalisesti taitava, vaikka sooloilisikin. Käytännössä kyse on käyttäytymisestä ja käytöksen oppimisesta tietynlaiseen suuntaan, mutta ei sekään ole persoonaa eikä ihmisen sisintä, vaikka muuten tärkeää.
Noita taitojahan nimittäin tarvii ihan kaikkien kanssa, mutta harvoin silti rakastuu niistä riippumatta. Sosiaalisesti taitavia ihmisiä löytyy paljon, mutta se ei tee kemiaa, eikä tunteita, vaan se persoona, joka kiinnostaa.
.. tarkoittanut ulkoisia asioita, ainoastaan ulkopuolisten tulkintaa siitä, onko jokin ihmissuhde onnistunut vai ei. Useinhan sanotaan jonkun suhteen olevan onnellinen, ja ihmetellään suuresti kun pari päätyy eroon. Ulkopuoliset kun eivät elä sitä ihmisten arkea, näkevät vaan sen ulospäin näytetyn kulissin.
Yhteiset kokemukset hyvät/huonot voivat vahvistaa, jos kumpikin on suhteessa täysillä mukana.
Itsetuntemus on mielestäni omien hyvien puolien ja heikkouksien tuntemista ja itsensä hyväksymistä. Kun tuntee heikkoutensa, ne ovat helpommin hallittavissa. Kaikki nuo muut taidot on opittavissa. Kuten sanoit persoona on se joka määrittää ihmisen kiinnostavuuden. Vuosien karttuessa ulkoiset seikat muuttuvat toisarvoisemmiksi. jos nuorena on ihastunut ihmisen ulkonäköön, nykyään ihastuu kykyyn ilmaista ajatuksiaan. Kehitystä siis tapahtuu elämässä.
En mä usko, että sitä pidetään niin yksiselitteisenä. Ei ero ole nykyään kummallista. Kummallisempaa tuntuu olevan, että tosiaan suhde toimii. Ei sillä toisten mielipiteillä ole väliä. Ei kukaan jaksa olla loputtomiin sen enempää kiinnostunut jonkun erosta. Ne oman navan asiat on monille tärkeempiä kuiteknin.
.. väliä minunkaan mielestäni. Kirjoittamani oli vain huomio asiasta. Esimerkkinä siitä, miten kahden ihmisen keskinäinen ajatusmaailma on se merkittävin ihmissuhteessa. En jaksa uskoa, että mikään liitto toimii hyvin ilman molempien työtä ja joustoa. Oleellista lienee tasapaino joustamisessa, keskustelu, yhteiset arvot ja päämäärät, rakastamisen lisäksi tietty.
Ja jotenkin ajattelen, että se jotenkin toimii ikäänkuin itsestäänkin, ettei sellaista esimerkiksi keskustelua tarvi tekemällä tehdä, tai aivan älyttömästi jotenkin tietoisesti joustaa ja venyä, jos se on luonnostaan halu ja juttu toimii. Enimmäkseen siis, joskushan pitää tehdä näitä kissa nyt pöydälle- kohtauksia, mut pääasiassa ihan itsestäänkin, jos toista rakastaa. Ei tunnu väkinäiseltä. Arvotkin ja päämäärät on ehkä merkittävämpiä sit ihan siinä oikeessa elämässä, ei missään kovin ylevässä ja ylihenkevässä keskustelussa niistä, vaan ihan sit arkipäiväsissä touhuissa ja ratkasuissa, mitä on.
.. mieltä tuostakin. Lähinnä tuli mieleeni tuommoinen kissa pöydölle- juttu, ei kaiketi pitäisi jättää mitään vinoutumia ihmissuhteisiin. Luulenpa, jos asiat puhutaan asioina, ja kompromisseihin ryhdytään, eikä kumpikaan joudu haluamattaan joustamaan enempää, kuin itse haluaa, homma voi toimia ihan itsestäänkin. Ajatustenvaihto ihan tavallisistakin asioista on silti tärkeätä, siinähän ne arvot ja päämärät selviävät, ja kun keskusteluyhteys säilyy, voidaan vaikeampiakin asioita käsitellä.:)
noin henkisesti kypsiä ja tasapainoisia ihmisiä joilla on vaadittavaa tunneälyä,on aika harvassa sattuakseen vielä löytämään toisensa... :(
..totta, mutta eihän mikään estä kasvamasta ihmissuhteen mukana. Kuten jo tuli aiemmin esiin, ihmissuhde ei säily molempia tyydyttäväna kasassa ilman halua tehdä yhteistyötä. Ja sehän näkynee jo erotilastoissakin.