Minkä sitä

voi, sille että joskus turhautuu ja sanoo pahasti kun oikeasti on vain niin ikävä, ettei kestä. Kun ei osaa pukea tunteitaan sanoiksi ja kaikki menee pieleen, tulee väärinkäsityksiä. Ja koska tunteet ovat niin voimakkaat, niin on myös loukkaantuminen. Kun on vähänkin saavuttamassa toista niin jotain ihan aina tapahtuu. Jokin este on aina välillämme. Ihan kuin kohtalo olisi meitä vastaan, testaa meitä tai jotain.

Jutustamme saisi hyvän komedian, ja sitä kai se ulkopuolisten silmin saattaisi ollakin, mutta ei minua naurata. Joskus yritän nauraa näille kommelluksille, mitä on sattunut, mutta vaikeaa se on, koska kuitenkin menen tyhjään sänkyyni-ilman sua, ilman meitä. Yöllä näen painajaisia, joissa olen aina saavuttamassa sua, mutta aina tulee jokin mutka matkaan ihan kuin oikeassa elämässä.

Joskus tekisi mieli luovuttaa, hakea joku mies kapakasta ja viedä se alttarille (kuvainnollisesti sanottuna), mutta tiedän, että tekisin sen vain koska haluaisin unohtaa sut. Pettäisin siinä itseäni ja sitä toista.

Kai mun sitten pitää jaksaa vain. Jostain syystä en enää edes kunnolla tunne sun läsnäoloasi. En vaistoa sua tässä kaupungissa, mutta silti ikävöin. Tyhjyys on vallannut mieltäni. Jaksan kyllä nauraa, mutta enemmän muita kuin itseäni varten.

Sanoja jollekin, jostakin...