Runebergin päivä

Kansallisrunoilijan maineen toi Runebergille hänen kuuluisin teoksensa, aikansa bestseller, kahtena osana vuosina 1848 ja 1860 ilmestynyt Vänrikki Stoolin tarinat, jotka kuvaavat venäläisiä, ruotsalaisia ja suomalaisia Suomen sodan sotilaita kenraalista kuormarenkiin. Tyypillistä ovat henkilökohtaisen sankarimielen korostus ja humoristiset lähikuvat. Runeberg pystyi muotoilemaan Stoolin tarinat asuun, joka synnytti ja voimisti kansallista patriotismia. Hän lauloi lämmöllä maanmiestensä parhaista ominaisuuksista, ja huumori ja hyväntahtoisuus kevensivät ajoittain alakuloista pohjavirettä. Stoolin tarinat kruunasi ensimmäisen osan johdantoruno Maamme, jonka Runeberg oli kirjoittanut jo syksyllä 1846 ja jota hän oli itse yrittänyt säveltää. Kuuluisaksi laulu tuli Paciuksen säveltämänä ylioppilaiden Floran-päivän juhlassa Helsingin Kumtähden kentällä vuonna 1848. Tuon juhlan jälkeen se sai nopeasti kansallislaulun aseman. Monet muutkin Runebergin runot levisivät lauluiksi sävellettyinä.

Runeberg sai osakseen monia huomattavia kunnianosoituksia. Vuodesta 1839 hän sai nauttia keisarin myöntämää elinikäistä vuotuiseläkettä. Samana vuonna tuli myös Ruotsin akatemian suuri kultamitali. Merkittävimmät venäläiset ja pohjoismaiset ritarikunnat myönsivät hänelle kunniamerkkejään. Professorin arvonimi myönnettiin vuonna 1855. Runeberg oli tuomiokapitulin ja virsikirjakomitean jäsen, ja hänen myöhäistuotantoonsa kuuluukin kuutisenkymmentä virttä.


1800-luvun romantiikan ja kansallisen heräämisen aika tarvitsi suurmiehiä esikuviksi ja yhteisen palvonnan kohteiksi. Tietynlainen sosiaalinen tilaus Runebergin kirjallisten ansioiden lisäksi teki hänestä runokuninkaan ja kansallissankarin. Hänestä tuli aikansa julkkis, joka antoi suomalaisille tunteen kansallisesta olemassaolosta.

Ensimmäistä kertaa Runebergia juhlittiin näyttävän julkisesti hänen 50-vuotispäivänään runoilijan synnyinkaupungissa Pietarsaaressa. Sen jälkeisen palvonnan keskukseksi muodostui kotikaupunki Porvoo. Muun muassa sen kymnaasin oppilaat kävivät runoilijan kotona laulutervehdyksellä tämän syntymäpäivinä vuodesta 1858 lähtien. Juhlapäivien ohjelmassa oli yleensä myös puheita ja runoilijan runoihin pohjautuvia esityksiä ja lauluja. Vuonna 1863 Runebergin loppuiäksi vuoteenomaksi pakottanut sairaus etäännytti häntä yleisöstä, mutta teki toisaalta hänestä ikään kuin elävän muistomerkin ja lisäsi syntymäpäivän juhlintaa. Porvoon kymnaasin teinit saivat vuonna 1866 helmikuun 5:nnen vapaapäiväksi ja järjestivät syntymäpäiväjuhlan. Seuraavasta vuodesta lähtien muutkin Suomen koulut pitivät Runebergin päivänä vapaata aina 1950-luvulle saakka.

Kansallirunoilijan kunnioitus lisääntyi aivan erityisesti hänen kuolemansa jälkeen. Toukokuun 16. päivänä vuonna 1877 oli Porvoossa suurelliset hautajaiset ja isänmaallisia juhlia ympäri maata. Nyt ryhdyttiin Runebergin syntymäpäivästä toden teolla rakentamaan koko kansakunnan kansallispäivää. Keskeisiksi muistopaikoiksi muodostuivat runoilijan Porvoossa olevat kotimuseo, hauta ja patsas sekä Helsingin Esplanadilla vuonna 1885 paljastettu runoilijan pojan Walter Runebergin veistämä muistomerkki. Oli laulutervehdyksiä, puheita, seppelöintejä ja soihtukulkueita. Oli teattereiden juhlanäytöksiä ja iltajuhlia tanssiaisineen. Vähitellen juhlapäivä alkoi etääntyä Runebergin henkilöstä, ja keskeiseksi tuli kohottaa isänmaallista yhteishenkeä. Tämä koettiin erityisen tärkeäksi 1800- ja 1900-luvun taitteessa, jolloin suomalaiset joutuivat konfliktiin venäläisten viranomaisten kanssa. Sortokautena haluttiin estää suomalaisuuden nousu ja kiellettiin kansallisten juhlapäivien vietto. Helsinkiläiset eivät jääneet neuvottomiksi, vaan ryhtyivät kiellettyjen soihtujen sijasta polttamaan ikkunoillaan kynttilöitä. Jotta kaikilla olisi varmasti kynttilät, jakoi eräs kauppahuone kerran varattomille kaupunkilaisille yli kaksi tuhatta kynttilää. Erityisen merkittävä oli juhlinnassaan Runebergin 100-vuotisjuhlan päivä vuonna 1904.

Itsenäistymisen jälkeen monet Runebergin päivän juhlistamistavat siirtyivät itsenäisyyspäivään, joka joutui alkuun kilpailemaan kansallispäivän asemasta juuri helmikuun 5:nnen sekä Snellmanin päivän ja Kalevalan päivän kanssa. Vähitellen Runebergin päivä alkoi muuttua kulttuurin ja suomenruotsalaisten päiväksi.

Ensimmäisinä itsenäisyyden vuosikymmeninä Runebergin syntymäpäivä oli täysin vakiintunut liputuspäivä ruotsinkielisten keskuudessa. Kielitaistelun ollessa kiivaimmillaan kuului suomenkieliseltä puolelta soraääniä, mutta kuitenkin Suomalaisuuden Liittokin mainitsi jo vuonna 1926 Runebergin päivän listatessaan päiviä, joina "sopi liputtaa". Kalenteriin on merkitty vuodesta 1950 lähtien yleiset liputuspäivät, ja Runebergin päivä on ollut mukana alusta asti.

Lähteenä mm. Otavan Kirjallisuustieto

Onneksi olkoon kaikille Runebergin juhlijoille!

Suomen kansallisrunoilijaksi nostettiin pienen kielivähemmistön sisäpiirin kabinettipäätöksellä umpiruotsinkielinen runoilija, joka ei koskaan kirjoittanut ainuttakaan kirjojensa säettä tai kappaletta suomeksi. Suomenkielisen kansan mieltä ei kysytty. Pyydän osoittamaan toisen demokraattisesti hallitun nk. sivistysmaan, jota nöyryytetään tänäkin päivänä vieraskielisellä kansallisrunoilijalla.

Runebergin muistomerkki paljastaa myös sen tasa-arvokäsityksen, jota vielä 1800-luvun lopussa ruotsinkielinen vähemmistö enemmistön kielelle kaavaili. Muistomerkissä on Vårt landin ensimmäinen ja kaksi viimeistä säkeistöä ruotsiksi sadalla sanalla. Suomeksi sanoja on jalustaan suotu neljä, "Suomen kansa maamme laulajalle".

Tuolla sanalla on 2 merkitystä! Mikä on se toinen?

tänään muistaen kirjoitti:

Kansallisrunoilijan maineen toi Runebergille hänen kuuluisin teoksensa, aikansa bestseller, kahtena osana vuosina 1848 ja 1860 ilmestynyt Vänrikki Stoolin tarinat, jotka kuvaavat venäläisiä, ruotsalaisia ja suomalaisia Suomen sodan sotilaita kenraalista kuormarenkiin. Tyypillistä ovat henkilökohtaisen sankarimielen korostus ja humoristiset lähikuvat. Runeberg pystyi muotoilemaan Stoolin tarinat asuun, joka synnytti ja voimisti kansallista patriotismia. Hän lauloi lämmöllä maanmiestensä parhaista ominaisuuksista, ja huumori ja hyväntahtoisuus kevensivät ajoittain alakuloista pohjavirettä. Stoolin tarinat kruunasi ensimmäisen osan johdantoruno Maamme, jonka Runeberg oli kirjoittanut jo syksyllä 1846 ja jota hän oli itse yrittänyt säveltää. Kuuluisaksi laulu tuli Paciuksen säveltämänä ylioppilaiden Floran-päivän juhlassa Helsingin Kumtähden kentällä vuonna 1848. Tuon juhlan jälkeen se sai nopeasti kansallislaulun aseman. Monet muutkin Runebergin runot levisivät lauluiksi sävellettyinä.

Runeberg sai osakseen monia huomattavia kunnianosoituksia. Vuodesta 1839 hän sai nauttia keisarin myöntämää elinikäistä vuotuiseläkettä. Samana vuonna tuli myös Ruotsin akatemian suuri kultamitali. Merkittävimmät venäläiset ja pohjoismaiset ritarikunnat myönsivät hänelle kunniamerkkejään. Professorin arvonimi myönnettiin vuonna 1855. Runeberg oli tuomiokapitulin ja virsikirjakomitean jäsen, ja hänen myöhäistuotantoonsa kuuluukin kuutisenkymmentä virttä.


1800-luvun romantiikan ja kansallisen heräämisen aika tarvitsi suurmiehiä esikuviksi ja yhteisen palvonnan kohteiksi. Tietynlainen sosiaalinen tilaus Runebergin kirjallisten ansioiden lisäksi teki hänestä runokuninkaan ja kansallissankarin. Hänestä tuli aikansa julkkis, joka antoi suomalaisille tunteen kansallisesta olemassaolosta.

Ensimmäistä kertaa Runebergia juhlittiin näyttävän julkisesti hänen 50-vuotispäivänään runoilijan synnyinkaupungissa Pietarsaaressa. Sen jälkeisen palvonnan keskukseksi muodostui kotikaupunki Porvoo. Muun muassa sen kymnaasin oppilaat kävivät runoilijan kotona laulutervehdyksellä tämän syntymäpäivinä vuodesta 1858 lähtien. Juhlapäivien ohjelmassa oli yleensä myös puheita ja runoilijan runoihin pohjautuvia esityksiä ja lauluja. Vuonna 1863 Runebergin loppuiäksi vuoteenomaksi pakottanut sairaus etäännytti häntä yleisöstä, mutta teki toisaalta hänestä ikään kuin elävän muistomerkin ja lisäsi syntymäpäivän juhlintaa. Porvoon kymnaasin teinit saivat vuonna 1866 helmikuun 5:nnen vapaapäiväksi ja järjestivät syntymäpäiväjuhlan. Seuraavasta vuodesta lähtien muutkin Suomen koulut pitivät Runebergin päivänä vapaata aina 1950-luvulle saakka.

Kansallirunoilijan kunnioitus lisääntyi aivan erityisesti hänen kuolemansa jälkeen. Toukokuun 16. päivänä vuonna 1877 oli Porvoossa suurelliset hautajaiset ja isänmaallisia juhlia ympäri maata. Nyt ryhdyttiin Runebergin syntymäpäivästä toden teolla rakentamaan koko kansakunnan kansallispäivää. Keskeisiksi muistopaikoiksi muodostuivat runoilijan Porvoossa olevat kotimuseo, hauta ja patsas sekä Helsingin Esplanadilla vuonna 1885 paljastettu runoilijan pojan Walter Runebergin veistämä muistomerkki. Oli laulutervehdyksiä, puheita, seppelöintejä ja soihtukulkueita. Oli teattereiden juhlanäytöksiä ja iltajuhlia tanssiaisineen. Vähitellen juhlapäivä alkoi etääntyä Runebergin henkilöstä, ja keskeiseksi tuli kohottaa isänmaallista yhteishenkeä. Tämä koettiin erityisen tärkeäksi 1800- ja 1900-luvun taitteessa, jolloin suomalaiset joutuivat konfliktiin venäläisten viranomaisten kanssa. Sortokautena haluttiin estää suomalaisuuden nousu ja kiellettiin kansallisten juhlapäivien vietto. Helsinkiläiset eivät jääneet neuvottomiksi, vaan ryhtyivät kiellettyjen soihtujen sijasta polttamaan ikkunoillaan kynttilöitä. Jotta kaikilla olisi varmasti kynttilät, jakoi eräs kauppahuone kerran varattomille kaupunkilaisille yli kaksi tuhatta kynttilää. Erityisen merkittävä oli juhlinnassaan Runebergin 100-vuotisjuhlan päivä vuonna 1904.

Itsenäistymisen jälkeen monet Runebergin päivän juhlistamistavat siirtyivät itsenäisyyspäivään, joka joutui alkuun kilpailemaan kansallispäivän asemasta juuri helmikuun 5:nnen sekä Snellmanin päivän ja Kalevalan päivän kanssa. Vähitellen Runebergin päivä alkoi muuttua kulttuurin ja suomenruotsalaisten päiväksi.

Ensimmäisinä itsenäisyyden vuosikymmeninä Runebergin syntymäpäivä oli täysin vakiintunut liputuspäivä ruotsinkielisten keskuudessa. Kielitaistelun ollessa kiivaimmillaan kuului suomenkieliseltä puolelta soraääniä, mutta kuitenkin Suomalaisuuden Liittokin mainitsi jo vuonna 1926 Runebergin päivän listatessaan päiviä, joina "sopi liputtaa". Kalenteriin on merkitty vuodesta 1950 lähtien yleiset liputuspäivät, ja Runebergin päivä on ollut mukana alusta asti.

Lähteenä mm. Otavan Kirjallisuustieto

Lue lisää

Onko runoissa yhtäkään suomenkieliseen kansanosaan kuuluvaa. Mielestäni ainoa suomenkielinen, jota Runeberg on kuvannut, on Saarijärven Paavo. Monet "Vänrikin" sankareista olivat Ruotsista, kuten Sandels ja v.Döbeln, mutta joukossa oli toki suomenruotsalaisiakin kuten Sven Dufva.

Runossa Vårt Land ei Suomea mainita kertaakaan.

thatsit kirjoitti:

Tuolla sanalla on 2 merkitystä! Mikä on se toinen?

Kulinaristi kirjoitti
"Aitoa Runebergin torttua ei voita mikään muu leivonnainen !
Runebergin torttu voitaisiin valita hyvinkin maamme kansallisleivokseksi !"

Aidostelija vastasi
"Aito Runebergin torttu, Suomen kansallisleivokseksi? Miksei, mutta eihän
niitä ole ainuttakaan enää jäljellä. Viimeiset nimittäin heivattiin 1877
Porvoon asunnon ulkohuussista talikolla kärryihin ja vietiin pellolle.

Mene sinne herkuttelemaan!"

Eino Leino kirjoitti:

Onneksi olkoon kaikille Runebergin juhlijoille!

Suomen kansallisrunoilijaksi nostettiin pienen kielivähemmistön sisäpiirin kabinettipäätöksellä umpiruotsinkielinen runoilija, joka ei koskaan kirjoittanut ainuttakaan kirjojensa säettä tai kappaletta suomeksi. Suomenkielisen kansan mieltä ei kysytty. Pyydän osoittamaan toisen demokraattisesti hallitun nk. sivistysmaan, jota nöyryytetään tänäkin päivänä vieraskielisellä kansallisrunoilijalla.

Runebergin muistomerkki paljastaa myös sen tasa-arvokäsityksen, jota vielä 1800-luvun lopussa ruotsinkielinen vähemmistö enemmistön kielelle kaavaili. Muistomerkissä on Vårt landin ensimmäinen ja kaksi viimeistä säkeistöä ruotsiksi sadalla sanalla. Suomeksi sanoja on jalustaan suotu neljä, "Suomen kansa maamme laulajalle".

Lue lisää

Kyllä kansallisrunoilijaksemme olisi sopiva Eino Leino ja tehdään hänestä sellainen. Mitä me muuta tarvitsemme kuin ruvetaan liputtamaan Eino Leinon päivää ja sen voi määritellä SL. Olkoon Runeberg r-kielisten runoilija ja meidäm suomalaisten Eino Leino.

Ryhdytään tuumasta toimeen!

”Mutta itse sota! Me tiedämme hyvin kyllä, että se oli paljon vähemmän kaunis ja kunniakas kuin miksi Runeberg on sen kuvannut, mutta vaikka se olisikin ollut sellainen, ei ainakaan Suomen nousevalla suomalaisella kansalla ole vähintäkään syytä sitä muulla kuin syvällä murheella ajatella. Ruotsalaiset kenraalit, ruotsalaiset päälliköt, ruotsalaiset liput, ruotsalainen sota! Se oli sotaa valloitetusta maasta, sotaa kahden vieraan vallan välillä. Ei mitään pyhää sotaa, ei mitään kansallista taistelua olemassaolosta. Suomen kansalla ei ollut siinä muuta tehtävää kuin olla - tykinruokana.”

Eino Leino

vanha polttelija