Hei!
Olen vahvasti sitä mieltä, että vikaa on meidän jokaisen asenteissa. Jotenkin tähän suomalaiseen kulttuuriin kuuluu se, ettei saa valittaa. Ei saa olla huono fiilis, pitää pärjätä, pitää purra hammasta, pitää olla sitä sisua...
Jos jollakulla on huono fiilis, niin..no sun pitää nyt vaan yrittää piristyä. Ihmiset ei osaa jutella negatiivisista fiiliksistä. Ihmiset pelkää pahaaoloa. Koska jos sä näytät sun pahan olon, niin sähän oot aivan valtavan raskas ihminen. Valittajahan pilaa muidenkin fiiliksen.
Ehkei ammattiauttajiakaan tarvittais niin paljoa, jos ihmiset uskaltais puhua keskenään myös niistä paskoista fiiliksistä ja ihan rehellisesti.
Puhuminen auttaa. Puhukaa, kertokaa, näyttäkää miltä tuntuu vittu perkele!
Yskä lähtee yskimällä.
Olen vahvasti sitä mieltä, että vikaa on meidän jokaisen asenteissa. Jotenkin tähän suomalaiseen kulttuuriin kuuluu se, ettei saa valittaa. Ei saa olla huono fiilis, pitää pärjätä, pitää purra hammasta, pitää olla sitä sisua...
Jos jollakulla on huono fiilis, niin..no sun pitää nyt vaan yrittää piristyä. Ihmiset ei osaa jutella negatiivisista fiiliksistä. Ihmiset pelkää pahaaoloa. Koska jos sä näytät sun pahan olon, niin sähän oot aivan valtavan raskas ihminen. Valittajahan pilaa muidenkin fiiliksen.
Ehkei ammattiauttajiakaan tarvittais niin paljoa, jos ihmiset uskaltais puhua keskenään myös niistä paskoista fiiliksistä ja ihan rehellisesti.
Puhuminen auttaa. Puhukaa, kertokaa, näyttäkää miltä tuntuu vittu perkele!
Yskä lähtee yskimällä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Jäi oleellinen asia poist tuolta. Eli siis puhumisen lisäksi, mun mielestä ihmiset ei osaa kuunnella toisiaan. Asenteita kuvaa hyvin tämä: "ei jaksa kuunnella paskaa"
kuunnelkaa, avatkaa korvanne ja olkaa olkapäänä jos joku sitä tarvitsee!
Kun jollakin on huoli tai murhe me tarjotaan hyvin usein auttavaa kättä.
Siis oikeasti , jos toinen on asian ottanut puheeksi , siitä keskustellaan.
Hyvin usein tämä tapahtuu ns. 'kevyenkeskutelun' merkeissä, eikä etene hirveään tunnevyöryihin.
Ongelmia joita keskustelussa itselläni on seuraavanlainen...
Toinen puhuu ja sinä kuuntelet ja koitat vastata mutta edettäessä oletkin jo unohtanut sen mitä olit sanomassa.
Tuttu tilanne?
Siis eläytyminen tilanteeseen pitää ottaa huomioon, sillä ensinnäkin sitä voi olla ihmeissään jos hyvin raskasta murhetta aletaan työstämään kevyen keskustelu tuokion aikana.
Se on raskasta ja vaatii joskus paljon syventymistä. Et voi vaatia toiselta keskustelijalta että hän on tuosta vain kiinnostunut murheestasi. Ihmisillä tuntuu olevan 'minä' keskeinen ote kaikkeen, mutta tämä johtuu vain siitä että siirtyminen niin sanottuun ymmärtämismoodiin ei tapahdu hetkessä.
Tässä siirtymisestä minä moodista sinä moodiin menee aikaa, ja siitä palaamiseen ja kaiken ...
No ymmärrät mitä tarkoitan.
Olet harmittavan oikeassa monen ihmisen kohdalla. Eräs "bestikseni" (entinen sellainen) katkaisi välimme täydellisesti. Syitä emme ole selvittäneet, mutta hän selkeästi karttoi minua, jonka elämässä on tapahtunut ns. "normaalia" enemmän vastoinkäymisiä monenlaisia. Enkä edes useinkaan puhunut hänelle näistä. Ehkä vaistosin, ettei hän ole niitä, joille voi murheistaan avautua. Hänellä on jonkinlainen kilpi estämässä sekä itseään että kahta teiniään kuulemasta mitään negatiivista. Jonkinlainen pakonomainen tarve sulkea silmänsä ikäviltä asioilta. Suotakoon se hänelle, mutta entäs jos...entäs sitten kun HÄN kohtaa elämässään ikävyyksiä? Osaako hän suhtautua niihin ollenkaan vaan kaatuuko kertalaakista? Toivottavasti ei.
Ja nyt kun olen tuoreessa seurustelusuhteessa, kieltämättä olen yrittänyt suodattaa murheistani puhumista. Tuo seur.kumppanini kun ihailee "iloisia, positiivisia ihmisiä". Kukapa ei ihailisi, mutta kun elämä ei aina suju kultaa vuollen vaan menetyksiä ja muita vaikeuksia sattuu eteen vaikket niitä ollutkaan tilannut. No, toki tämän seurustelun edetessä olen avautunut ja kumppani onkin halunnut auttaa ja ymmärtää. Samoin teen hänelle. Ehkä ongelmista puhuminen lujittaa suhdetta ja näin oppii myös tuntemaan toista paremmin.