Kirjoitan kommenttini ketjuun "Kipeitä pohdintojani", sillä jostain syystä en usean yrityksen jälkeenkään onnistunut sinne kirjoittamaan vastaustani kohtaan "Eikö ole hyvä että nuorten vl:n silmät alkavat avautua".
En koe, että nuorten vl:n silmät olisivat juuri nyt sen kummemmin avautumassa.Uskon että ihmiselämässä aina jossain vaiheessa silmät avautuvat, mutta on olemassa ihmisiä jotka eivät koskaan avaa silmiään vaan kulkevat lauman mukana. En tiedä, onko tuollainen ihminen onnellisempi kuin toiset.
Henkilökohtaiseen uskonelämään kuuluu kuitekin Raamatun mukaan kaiketi se, että jossain vaiheessa tulee ottaa itse kantaa ja vastuuta uskostaan. Toisaalta Jeesus asettaa lapsen uskonelämän esikuvaksi. Lapsethan eivät ole kauhean tiedostavia uskovaiisa, vai ovatko teistä?
Silloin kun uskosta tulee henkilökohtainen ratkaisu ei vain enää roikuta joukon mukana. Joillakin tämä vaihe tulee rippikoulun aikaan ja toisilla yli 20-vuotiaana. Joillakin vaihe voi tulla kun on useampia lapsia itsellä.
Uskon on oltava omakohtainen ja se,että huomaa ympärillään pahuutta, ei tarkoita sitä, niinkuin jotkut a) sekä vl:t että b) ei-vlt:t ehdottavat, että ao olisi kyseenalaistamassa uskoa tai horjumassa. Se voi toki tarkoittaa sitäkin (ihminen yksin tunnossaan voi vastata tuohon)mutta ennen kaikkea pohtiminen ja havainnoiminen on merkki terveestä järjenjuoksusta. Se voi olla merkki myös elävästä uskosta tai wsen puutteesta, aivan riippuen siitä, kuinka rakentavasti ihminen pohtii asioita.
Mutta jos ihminen vain katkeroituu - mikä ei ole samaa kuin asioiden sanominen niiden oikealla nimellä- mielestäni kyseessä on enemmänkin siirtyminen aikuisuuteen tai vanhemman ihmisen kyseessä ollessa, myöhästynyt murrosikä.Katkeruus ja syyttely elämäntapana ei ole mielestäni merkki silmien avautumisesta vaan paikoillaan polkemisesta.
Voimme olla uskovaisia ja havaita epäkohtia ilman että ne muodostuvat uskon esteeksi.
En koe, että nuorten vl:n silmät olisivat juuri nyt sen kummemmin avautumassa.Uskon että ihmiselämässä aina jossain vaiheessa silmät avautuvat, mutta on olemassa ihmisiä jotka eivät koskaan avaa silmiään vaan kulkevat lauman mukana. En tiedä, onko tuollainen ihminen onnellisempi kuin toiset.
Henkilökohtaiseen uskonelämään kuuluu kuitekin Raamatun mukaan kaiketi se, että jossain vaiheessa tulee ottaa itse kantaa ja vastuuta uskostaan. Toisaalta Jeesus asettaa lapsen uskonelämän esikuvaksi. Lapsethan eivät ole kauhean tiedostavia uskovaiisa, vai ovatko teistä?
Silloin kun uskosta tulee henkilökohtainen ratkaisu ei vain enää roikuta joukon mukana. Joillakin tämä vaihe tulee rippikoulun aikaan ja toisilla yli 20-vuotiaana. Joillakin vaihe voi tulla kun on useampia lapsia itsellä.
Uskon on oltava omakohtainen ja se,että huomaa ympärillään pahuutta, ei tarkoita sitä, niinkuin jotkut a) sekä vl:t että b) ei-vlt:t ehdottavat, että ao olisi kyseenalaistamassa uskoa tai horjumassa. Se voi toki tarkoittaa sitäkin (ihminen yksin tunnossaan voi vastata tuohon)mutta ennen kaikkea pohtiminen ja havainnoiminen on merkki terveestä järjenjuoksusta. Se voi olla merkki myös elävästä uskosta tai wsen puutteesta, aivan riippuen siitä, kuinka rakentavasti ihminen pohtii asioita.
Mutta jos ihminen vain katkeroituu - mikä ei ole samaa kuin asioiden sanominen niiden oikealla nimellä- mielestäni kyseessä on enemmänkin siirtyminen aikuisuuteen tai vanhemman ihmisen kyseessä ollessa, myöhästynyt murrosikä.Katkeruus ja syyttely elämäntapana ei ole mielestäni merkki silmien avautumisesta vaan paikoillaan polkemisesta.
Voimme olla uskovaisia ja havaita epäkohtia ilman että ne muodostuvat uskon esteeksi.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Lukenut asiaa koskevan kirjan.Anthony de mello
havahtuminen käsittelee juuri silmien avautumista,vaikka hän nyt ei ole vl on kirjassa
myöskin asiaa joka pistää miettimään.
Jokuhan tietysti voi vetää herneet nenään tälläisestä pakanallisesta opuksesta, mutta so what.
onko se mielenkiintoinen?
mutta varmasti on niitäkin joiden pelihousut ratkeavat.Kirjaa on vaikea saada se on lähes aina lainassa ja painos on loppunut.