En keksi edes otsikkoa..

Sinulla on ollut rankkaa ja varmasti on edelleen, jos et saa poikaystävältäsi oikeutusta tunteisiisi. Poikaystäväsi on aika tyypillinen tapaus mieheksi... Niillä on niin erilainen tapa selviytyä, siis onhan sitä tutkittukin, että miehet purkavat pahan olon toimintaan.

Ihanaa, että sun poikaystäväsi kuitenkin yrittää sua tsempata ja suostuisi jopa juttelemaan ammattilaisenkin kanssa siitä miten voisi olla sun tukena. Siis hyväähän sun poikakamu vaan tarkoittaa, ei vaan rajallisuutensa vuoksi sitten ymmärrä että sulla ei toimi samat selviytymismetodit kuin hänellä itsellään. Jospa puhuisitte teidän erilaisuudesta, siis rakentavaan sävyyn. Siitä, että sä kaipaat vihdoinkin ymmärrystä sille mitä oot kokenut, etkä mitään perseelle potkimista. Sano vaikka, että susta tuntuu, ettet koskaan ole saanut lupaa surra näitä asioita kunnolla ja että toivot nyt häneltä ainoastaan olkapäätä ja hellyyttä, et eteenpäin potkimista. Vaikka toisaalta hyvä et se vähän sua potkiikin, ettet jää ihan mietteisiis makaamaan.

Mutta ymmärrän tosi hyvin, että sulla on tosi isoja suruja surematta ja sun pitää saada läheisiltäsi oikeutus surra niitä ajan kanssa. Terapiakin vois olla ok. Tai vertaistuki.

Esitä sun poikaystävällesi siis selkeät toiveet, miten haluaisit hänen käyttäytyvän sua kohtaan. Ei se muuten osaa.

ajatelmia kirjoitti:

Sinulla on ollut rankkaa ja varmasti on edelleen, jos et saa poikaystävältäsi oikeutusta tunteisiisi. Poikaystäväsi on aika tyypillinen tapaus mieheksi... Niillä on niin erilainen tapa selviytyä, siis onhan sitä tutkittukin, että miehet purkavat pahan olon toimintaan.

Ihanaa, että sun poikaystäväsi kuitenkin yrittää sua tsempata ja suostuisi jopa juttelemaan ammattilaisenkin kanssa siitä miten voisi olla sun tukena. Siis hyväähän sun poikakamu vaan tarkoittaa, ei vaan rajallisuutensa vuoksi sitten ymmärrä että sulla ei toimi samat selviytymismetodit kuin hänellä itsellään. Jospa puhuisitte teidän erilaisuudesta, siis rakentavaan sävyyn. Siitä, että sä kaipaat vihdoinkin ymmärrystä sille mitä oot kokenut, etkä mitään perseelle potkimista. Sano vaikka, että susta tuntuu, ettet koskaan ole saanut lupaa surra näitä asioita kunnolla ja että toivot nyt häneltä ainoastaan olkapäätä ja hellyyttä, et eteenpäin potkimista. Vaikka toisaalta hyvä et se vähän sua potkiikin, ettet jää ihan mietteisiis makaamaan.

Mutta ymmärrän tosi hyvin, että sulla on tosi isoja suruja surematta ja sun pitää saada läheisiltäsi oikeutus surra niitä ajan kanssa. Terapiakin vois olla ok. Tai vertaistuki.

Esitä sun poikaystävällesi siis selkeät toiveet, miten haluaisit hänen käyttäytyvän sua kohtaan. Ei se muuten osaa.

Lue lisää

Minustakin tuntuu kyllä mukavalta että hän juttelisi ammattilaisen kanssa siitä että miten voisi olla tukenani.. Pelkään vain että hän ottaa niin kirjaimellisesti tuon ammattilaisen neuvon että unohtaa kuunnela minua kokonaan.
Olemme yrittäneet puhua rakentavasti mutta siinä tulee vastaan se että hän ei anna periksi omille metodeilleen ja mielipiteilleen.. Siinä se ongelma aina onkin ollut että minä olen aina ollut se joka on joutunut joustaa.
Hän sanoo että hänen kärsivällisyytensä alkaa loppua. Ensin kyse oli minun työnsaannistani ja sen jälkeen kun kerroin masennuksestani niin kärsivällisyys alkoi loppua sen paramisen suhteen.. Hän myös haluaa aikatauluja siihen että koska paraneminen alkaa edistyä. Esim. täksi päiväksi minulla pitäisi olla suunnitelma parantumiseen.
Hän myös sanoi että minulla on ollut tarpeeksi aikaa surra ja toipua vaikka hän ei masennuksestani tietänytkään ja nyt ei ole yhtään enään varaa ja aikaa olla tekemättä mitään.. Kuten sanoin hän on todella radikaali mielipiteissään. Hän on valmis jättämään minut jos ei työnsaannissa tai parantumisessa ei näy piakkoin edistystä.
Olen sanonut että kaipaisin olkapäätä ja kuuntelijaa mutta hän vain aina sanoo että hän ei ole oikea henkilö siihen että siihen tarvitaan ammattilaista.. HÄN EI YMMÄRRÄ :( Hän vaan aina sanoo että hän selvisi omista ongelmistaan itse ilman mitään tukea keneltäkään. Ja sitten sanoo että minäkään en tarvi.

Tämä ohje on nyt se mitä et halunnut saada ja epäilen pystyisinkö itsekään tätä tilanteessasi noudattamaan. Kirjoittamasi perusteella poikaystäväsi on kaikkea muuta kuin sitä mitä sinä tällä hetkellä haluat ja tarvitset. Hän vie sinua huonompaan suuntaan, hidastaa ja hankaloittaa parantumistasi. Voisitko kertoa hänelle suoraan miltä sinusta tuntuu, mitä kaipaat suhteelta? Jos ei hän sittenkään ole halukas muuttumaan asennoitumistaan sairauteesi ja toiveisiisi parisuhteesta, olisi varmaankin parasta että eroaisitte ja keskittyisit joksikin aikaa vain itsestäsi huolehtimiseen.

Haluaisin vielä kysyä miksi et halua terapiaan? Asioiden läpi käyminen kuuntelevan ja mielellään ammattitaitoisen ihmisen kanssa olisi kuitenkin tilanteessasi varmasti se kaikkein paras apu. Psykiatrian poliklinikalta avun hakeminen kannattaa joka tapauksessa aloittaa. Lääkkeitä ei ole pakko ottaa vastaan, eivätkä ne kaikkia autakaan. Kuuntelevia ihmisiä kuitenkin löytyy, kun jaksaa hakea. Ystävä, sukulainen tai vaikkapa kirkon diakoni ovat hekin mahdollisia puhekumppaneita.

Ennen kaikkea ole rehellinen itsellesi ja toimi kaikessa niin kuin tunnet sinulle parasta olevan. Asia kerrallaan parempaan päin. Voimia!

Näköjään masennus pistänyt pään niin sekaisin että olen unohtanu yhden asian ihan kokonaan..
Raiskauksen jälkeen minusta tuli sisäänpäin suuntautunut ja aloin syömään masennukseen.. LIHOIN.. Minua koulukiusattiin, söin LIHOIN.. Siitä tuli hirveä kierre ja ylipainoa sitten kertyi vuosivuodelta enemmäm ja se sit taas myös pahentaa itseluottamusta joka tekee minulle todella vaikeaksi saada ystäviä ja tutustua uusiin ihmisiin.. Eli pidän poikaystävääni ihmeenä koska hän ei välitä erittäin runsaasta ylipainostani.. Joten siksi minulla on todella vaikea edes miettiä luopuvani hänestä.. Ilman häntä olisin aivan yksin. Vaikka hän suoraan sanottuna usein pahoinpitelee minua Henkisesti ja olemme aivan eri aaltopituudella ja meillä on hirveästi erimielisyyksiä niin Rakastan häntä ihan hirveästi.. Totuin moiseen jo edellisessä suhteessa joten olen aina osannut tehdä kompromissin.. Välillä tuntuu siltä että vaikka itse kärsin masennuksesta ja elämä tuntuu tyhjältä niin haluan että muut ovat onnellisia.

kuuvalkea kirjoitti:

Tämä ohje on nyt se mitä et halunnut saada ja epäilen pystyisinkö itsekään tätä tilanteessasi noudattamaan. Kirjoittamasi perusteella poikaystäväsi on kaikkea muuta kuin sitä mitä sinä tällä hetkellä haluat ja tarvitset. Hän vie sinua huonompaan suuntaan, hidastaa ja hankaloittaa parantumistasi. Voisitko kertoa hänelle suoraan miltä sinusta tuntuu, mitä kaipaat suhteelta? Jos ei hän sittenkään ole halukas muuttumaan asennoitumistaan sairauteesi ja toiveisiisi parisuhteesta, olisi varmaankin parasta että eroaisitte ja keskittyisit joksikin aikaa vain itsestäsi huolehtimiseen.

Haluaisin vielä kysyä miksi et halua terapiaan? Asioiden läpi käyminen kuuntelevan ja mielellään ammattitaitoisen ihmisen kanssa olisi kuitenkin tilanteessasi varmasti se kaikkein paras apu. Psykiatrian poliklinikalta avun hakeminen kannattaa joka tapauksessa aloittaa. Lääkkeitä ei ole pakko ottaa vastaan, eivätkä ne kaikkia autakaan. Kuuntelevia ihmisiä kuitenkin löytyy, kun jaksaa hakea. Ystävä, sukulainen tai vaikkapa kirkon diakoni ovat hekin mahdollisia puhekumppaneita.

Ennen kaikkea ole rehellinen itsellesi ja toimi kaikessa niin kuin tunnet sinulle parasta olevan. Asia kerrallaan parempaan päin. Voimia!

Lue lisää

Juoksin 5 vuoden ajan monilla eri psykiatreilla, lääkäreillä, terapiassa etc. Aina vaan piti aloittaa koko stoori alusta ja lääkkeitä ängettiin kouraan ja 4 vuotta kesti ennenkuin löysin sen tietyn henkilön ja se sattui olemaan omalääkärini jonka luona kävin vajaan vuoden verran kunnes hän (mies) lopetti.. Sen jälkeen päätinki lopettaa kaikki hoidot.. En koskaan kokenut että lääkkeet ja puhuminen olisi auttanut.. Ei tuntunut siltä että menneistä puhuminen olisi auttanut.. Omalääkärini oli ollut erittäin pitkään lääkärini ja hän itse soitti minulle ja kysyi että haluaisinko jutella.. Aika harvoin puhuimme menneistä koska hän tiesi niistä jo.. Puhuimme vain maailmanmenosta ja tapahtumista etc. Ei tuntunut siltä että hän olisi ollut terapeutti tai lääkäri vaan YSTÄVÄ.. vaikka tyhmältähän se kuullostaa ja kävin 1-2 kertaa viikossa hänen vastaanotollaan.. Tuntui hyvältä puhua ihmisen kanssa joka tiesi ja tunsi kaiken minusta.. Se auttoi että oli vai joku ''ystävä'' jolle pystyi puhua ihan mistä vain..

alk. per.. kirjoitti:

Juoksin 5 vuoden ajan monilla eri psykiatreilla, lääkäreillä, terapiassa etc. Aina vaan piti aloittaa koko stoori alusta ja lääkkeitä ängettiin kouraan ja 4 vuotta kesti ennenkuin löysin sen tietyn henkilön ja se sattui olemaan omalääkärini jonka luona kävin vajaan vuoden verran kunnes hän (mies) lopetti.. Sen jälkeen päätinki lopettaa kaikki hoidot.. En koskaan kokenut että lääkkeet ja puhuminen olisi auttanut.. Ei tuntunut siltä että menneistä puhuminen olisi auttanut.. Omalääkärini oli ollut erittäin pitkään lääkärini ja hän itse soitti minulle ja kysyi että haluaisinko jutella.. Aika harvoin puhuimme menneistä koska hän tiesi niistä jo.. Puhuimme vain maailmanmenosta ja tapahtumista etc. Ei tuntunut siltä että hän olisi ollut terapeutti tai lääkäri vaan YSTÄVÄ.. vaikka tyhmältähän se kuullostaa ja kävin 1-2 kertaa viikossa hänen vastaanotollaan.. Tuntui hyvältä puhua ihmisen kanssa joka tiesi ja tunsi kaiken minusta.. Se auttoi että oli vai joku ''ystävä'' jolle pystyi puhua ihan mistä vain..

Lue lisää

Olet siis ollut tyypillisessä masennuspotilaan pompottelukierteessä. Harmi. Itselläni kävi ehkä hieman parempi tuuri, mutta tuttuja nuo kuviot kuitenkin on enkä sinänsä ihmettele yhtään sitä että niihin väsähdit. Masentuneen pitäisi olla hirmu hyvin perillä hoitomuodoista ja oikeuksistaan että osaisi heti vaatia oikeanlaisen hoidon itselleen. Masentuneella ei kuitenkaan ole voimia ottaa asioista selvää, saati sitten kyseenalaistaa saamaansa hoitoa. Sinuna kaivaisin vielä vähän kärsivällisyyttä esiin ja painuisin polille lyömään nyrkkiä pöytään.

En tiedä onko tästä sinulle hyötyä, mutta minulle parasta apua ovat tarjonneet psykiatriset päiväsairaalatosastot, psykologit ja Kuntoutussäätiön kurssit. Eivät siis psykiatrit tai psykoterapeutit. Enkä epäile etteikö oikeanlainen ystäväkin voisi jossain mielessä vaikuttaa tilanteisiin positiivisesti, mutta koko paranemisprosessia ei mielestäni voi ystävän varaan laskea.

alk.per. kirjoitti:

Minustakin tuntuu kyllä mukavalta että hän juttelisi ammattilaisen kanssa siitä että miten voisi olla tukenani.. Pelkään vain että hän ottaa niin kirjaimellisesti tuon ammattilaisen neuvon että unohtaa kuunnela minua kokonaan.
Olemme yrittäneet puhua rakentavasti mutta siinä tulee vastaan se että hän ei anna periksi omille metodeilleen ja mielipiteilleen.. Siinä se ongelma aina onkin ollut että minä olen aina ollut se joka on joutunut joustaa.
Hän sanoo että hänen kärsivällisyytensä alkaa loppua. Ensin kyse oli minun työnsaannistani ja sen jälkeen kun kerroin masennuksestani niin kärsivällisyys alkoi loppua sen paramisen suhteen.. Hän myös haluaa aikatauluja siihen että koska paraneminen alkaa edistyä. Esim. täksi päiväksi minulla pitäisi olla suunnitelma parantumiseen.
Hän myös sanoi että minulla on ollut tarpeeksi aikaa surra ja toipua vaikka hän ei masennuksestani tietänytkään ja nyt ei ole yhtään enään varaa ja aikaa olla tekemättä mitään.. Kuten sanoin hän on todella radikaali mielipiteissään. Hän on valmis jättämään minut jos ei työnsaannissa tai parantumisessa ei näy piakkoin edistystä.
Olen sanonut että kaipaisin olkapäätä ja kuuntelijaa mutta hän vain aina sanoo että hän ei ole oikea henkilö siihen että siihen tarvitaan ammattilaista.. HÄN EI YMMÄRRÄ :( Hän vaan aina sanoo että hän selvisi omista ongelmistaan itse ilman mitään tukea keneltäkään. Ja sitten sanoo että minäkään en tarvi.

Lue lisää

Mulla on itseasiassa samanlaisesta poikaystävästä tai kahdestakin kokemusta, siis tuollaisia ymmärtämättömiä ja vaativia ja kovia. Vain omat valinnat ja tavat ja mielipiteet ovat oikeita tällaisilla tyypeillä. Itse olen päätynyt siis eroon, kun on tuntunut etten saa hyväksyntää ja oikeutusta sille, mitä koen ja olen kokenut. Ja kyllähän se ero parantaa itseluottamusta, kun tuntuu ettei tarvii enää kerjätä kenenkään hyväksyntää ja lupaa olla sellainen kuin on.

Mulla on erosta vaan muutama päivä. Nyt on tosi surullinen, mutta toisaalta myös vihainen olo. Siis oon niin vihainen, että sain osakseni paheksuntaa ja halveksuntaa, vaikka olen pohjimmiltani ihan hyvä, ja tajuan nyt, että en vihaa itse mitään muuta niin paljon kuin ymmärtämättömyyttä. Sitä että tuomitaan toiset ja pidetään itseä ja omia ratkaisuja jotenkin parempina. Älä sinäkään alistu siihen. Kukaan muu kuin sinä ei voi täysin tietää mitä olet kokenut, mutta ymmärtää voi yrittää ja ymmärrys on kyllä vähintä mitä olet noiden kokemusten jälkeen ansainnut.

Jos nyt haluat välttämättä säilyttää suhteesi, niin tee se paranemissuunnitelma jota poikaystäväsi vaatii, mutta tee se itsesi vuoksi. Älä tee siitä liian vaativaa itsellesi. Siis ota aikatauluksi esim. 3 tai vaikka 5 vuotta. Suunnitelmaan voisi kuulua esim. terapeutin tai vertaistuen hankkiminen tai lääkityksen hankkiminen tai urheiluharrastuksen aloittaminen tai taideharrastuksen aloittaminen tai kirjoittaminen...mikä ikinä vaan sopii sinulle.

Ihan hyvä voisi olla kirjata ylös sinulle sopivia keinoja parantua ja joitain kannustavia tavoitteita. Esitä suunnitelma sitten poikaystävällesi. Sopikaa, että jos sinä sitoudut suunnitelmaasi, niin hän sitoutuu olemaan vaatimatta sinulta sen enempää. Jos hän sitten vielä alkaa vaatia, niin lopeta suhde ja keskity tärkeimpään, eli itseesi ja paranemiseesi.

miten unohtuikaan kirjoitti:

Näköjään masennus pistänyt pään niin sekaisin että olen unohtanu yhden asian ihan kokonaan..
Raiskauksen jälkeen minusta tuli sisäänpäin suuntautunut ja aloin syömään masennukseen.. LIHOIN.. Minua koulukiusattiin, söin LIHOIN.. Siitä tuli hirveä kierre ja ylipainoa sitten kertyi vuosivuodelta enemmäm ja se sit taas myös pahentaa itseluottamusta joka tekee minulle todella vaikeaksi saada ystäviä ja tutustua uusiin ihmisiin.. Eli pidän poikaystävääni ihmeenä koska hän ei välitä erittäin runsaasta ylipainostani.. Joten siksi minulla on todella vaikea edes miettiä luopuvani hänestä.. Ilman häntä olisin aivan yksin. Vaikka hän suoraan sanottuna usein pahoinpitelee minua Henkisesti ja olemme aivan eri aaltopituudella ja meillä on hirveästi erimielisyyksiä niin Rakastan häntä ihan hirveästi.. Totuin moiseen jo edellisessä suhteessa joten olen aina osannut tehdä kompromissin.. Välillä tuntuu siltä että vaikka itse kärsin masennuksesta ja elämä tuntuu tyhjältä niin haluan että muut ovat onnellisia.

Lue lisää

Vastaan vielä tähän. Tuo sinun lihavuus on ihan sivuseikka. Jos et olisi lihava, niin tod.näk. sulla ois joku muu ulkonäkökompleksi. Siis kaikissa meissä on jotain kuitenkin ulkoisesti "vialla" ja sitten kun on rikki sisältä niin itsesääli kiteytyy siihen ulkoiseen vikaan. Minä en ole hirveen lihava, mutta mulla on ihan samanlaisia ajatuksia ulkonäköni suhteen. Siis että mun pitäisi olla kiitollinen että joku huolii mut. Ja että en voi tutustua ihmisiin, ennenkuin olen muuttunut ulkoisesti paremmaksi. Olen ollut ihan epätoivoisen riippuvainen poikaystävistäni ja tuntenut, että kulloinenkin poikaystävä on varmaan ainoa ihminen maailmassa joka haluaa mut. Että pakko pitää tästä ihmisestä kiinni, muuten ei ole ketään.

Ehkä tuohon raiskatuksi ja hyljeksityksi joutumisen kokemiseen liittyy myös jotain sellaista, ettei uhri enää anna itselleen lupaa tuntea itteensä viehättäväksi. Ainakin mulla joskus on sellaista, en osaa nauttia omasta viehättävyydestäni, vaikka varmasti mussakin on jotain viehättävää kun yleensä joku on joskus musta kiinnostunut. Sinäkään et voi tietää, miten viehättävänä muut sinut näkee. Viehättävyyskin on suurimmaksi osaksi pään sisäinen juttu, siis jos tunnet itsesi viehättäväksi niin se näkyy ulos päin.

Sori kun latelen ehkä latteuksia, yritän tässä samalla nimittäin itsellenikin selventää näitä juttuja, niin ei vielä ihan jäsenny :)

Tuli vielä mieleen että mitä mieltä te olette työnteosta?
Poikaystäväni on aina painostanut minua töihin ja vaikka töitä olen hakenut nin en ole saanut kuin joitakin pieniä pätkiä.. Nyt kun poikaystäväni sai tietää masennuksestani niin hän alkoi heti painostamaan terapiaan ja sanoo aina vaan että kaikki kykenee masentuneenakin työntekoon.. Terapiaa, lääkkeitä ni kyllä se siitä menee..
Mielipiteitä?
Juuri nyt tällä hetkellä työnteko saati sitten työnhaku ei yhtään ole ensimmäisenä mielessä.. Hänen mielestä minun pitäisi hakea töitä 8 tuntia päivässä, jota uskokaa tai älkää olen aika usein tehnyt.. Eikä vieläkään mitään.. Olen hakenut pikkupaikkakuntani jokaiseen mahdolliseen paikkaan.. Seuraavaksi pitäisikin alkaa hakea toisilta paikkakunnilta??? meneekö liiaksi tässä tilanteessa? Pitäisikö vain nyt ekaks huolehtia itsestäni?

alk. per. kirjoitti:

Tuli vielä mieleen että mitä mieltä te olette työnteosta?
Poikaystäväni on aina painostanut minua töihin ja vaikka töitä olen hakenut nin en ole saanut kuin joitakin pieniä pätkiä.. Nyt kun poikaystäväni sai tietää masennuksestani niin hän alkoi heti painostamaan terapiaan ja sanoo aina vaan että kaikki kykenee masentuneenakin työntekoon.. Terapiaa, lääkkeitä ni kyllä se siitä menee..
Mielipiteitä?
Juuri nyt tällä hetkellä työnteko saati sitten työnhaku ei yhtään ole ensimmäisenä mielessä.. Hänen mielestä minun pitäisi hakea töitä 8 tuntia päivässä, jota uskokaa tai älkää olen aika usein tehnyt.. Eikä vieläkään mitään.. Olen hakenut pikkupaikkakuntani jokaiseen mahdolliseen paikkaan.. Seuraavaksi pitäisikin alkaa hakea toisilta paikkakunnilta??? meneekö liiaksi tässä tilanteessa? Pitäisikö vain nyt ekaks huolehtia itsestäni?

Lue lisää

Minä taas vastailen...

Siis mun mielestä ehdottomasti eka hoidat itsesi kuntoon, työnhankinta on sitten ajankohtaista kun olet siihen itse valmis ja varma siitä että jaksat tehdä työtä saamatta romahduksia. Sitten kun aloitat, ni aloita mieluummin osa-aikaisena, jos vain mahd.

Mutta ei ole siis mitään järkeä aloittaa töitä, jos tietää sisimmässään, ettei työhön kykene. Ja sullahan oli siitä lausuntokin. Sit jos susta itsestäs alkaa tuntua että haluaisit taas tehdä jotain ainaisen miettimisen ja masennuksen sijaan, niin älä enää usko niitä lausuntoja. Sillon kun alkaa herätä halu toimintaan (harrastukset, työ, mikä vaan toiminta) ja ihmisten pariin, niin mene, se on merkki tervehtymisestä.

Työ voi parhaimmillaan olla parasta terapiaa. Ja pahimmillaan masentavaa ja ahdistavaa. Kannattaakin olla tarkkana, millaisiin paikkoihin hakee. Kannattaa hakea sellaisiin paikkoihin, missä on mahdollisuus saada onnistumisen kokemuksia. Se voi olla vaikka siivoojan työ: sekin voi olla palkitsevaa, kun näkee omien kättensä jäljen. Jos hakee heti liian haasteellisiin tehtäviin tai tehtäviin joissa ei oikein ole tarkoitusta, se saattaa aiheuttaa pettymystä.

Mun mielestä sun kannattaa hankkia masennuslääkitys, että jaksaisit paremmin ja saisit itseluottamusta ja itsesi kokoon. Sitten käy ihan terveyskeskuksessa ja kerro oireesi ja pyydä kaikki mahdolliset verikokeet, että selviää onko sulla joitain fyysisiä masennusta aiheuttavia vikoja. Siis tietenkin sulla on pahoja traumoja, jotka masentaa, mutta kannattaa silti tarkistaa myös se fyysinen puoli. Nimittäin mietin tota sun lihomista. Lihominen ja masennus voi olla merkki kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Tarkistuta siis kilpirauhasarvosi, TÄMÄ ON TÄRKEÄÄ! Heti ensi viikolla.

ajatelmia kirjoitti:

Minä taas vastailen...

Siis mun mielestä ehdottomasti eka hoidat itsesi kuntoon, työnhankinta on sitten ajankohtaista kun olet siihen itse valmis ja varma siitä että jaksat tehdä työtä saamatta romahduksia. Sitten kun aloitat, ni aloita mieluummin osa-aikaisena, jos vain mahd.

Mutta ei ole siis mitään järkeä aloittaa töitä, jos tietää sisimmässään, ettei työhön kykene. Ja sullahan oli siitä lausuntokin. Sit jos susta itsestäs alkaa tuntua että haluaisit taas tehdä jotain ainaisen miettimisen ja masennuksen sijaan, niin älä enää usko niitä lausuntoja. Sillon kun alkaa herätä halu toimintaan (harrastukset, työ, mikä vaan toiminta) ja ihmisten pariin, niin mene, se on merkki tervehtymisestä.

Työ voi parhaimmillaan olla parasta terapiaa. Ja pahimmillaan masentavaa ja ahdistavaa. Kannattaakin olla tarkkana, millaisiin paikkoihin hakee. Kannattaa hakea sellaisiin paikkoihin, missä on mahdollisuus saada onnistumisen kokemuksia. Se voi olla vaikka siivoojan työ: sekin voi olla palkitsevaa, kun näkee omien kättensä jäljen. Jos hakee heti liian haasteellisiin tehtäviin tai tehtäviin joissa ei oikein ole tarkoitusta, se saattaa aiheuttaa pettymystä.

Mun mielestä sun kannattaa hankkia masennuslääkitys, että jaksaisit paremmin ja saisit itseluottamusta ja itsesi kokoon. Sitten käy ihan terveyskeskuksessa ja kerro oireesi ja pyydä kaikki mahdolliset verikokeet, että selviää onko sulla joitain fyysisiä masennusta aiheuttavia vikoja. Siis tietenkin sulla on pahoja traumoja, jotka masentaa, mutta kannattaa silti tarkistaa myös se fyysinen puoli. Nimittäin mietin tota sun lihomista. Lihominen ja masennus voi olla merkki kilpirauhasen vajaatoiminnasta. Tarkistuta siis kilpirauhasarvosi, TÄMÄ ON TÄRKEÄÄ! Heti ensi viikolla.

Lue lisää

Joo, olen ihan samaa mieltä, ei kannata yhtään vielä tässä vaiheessa stressata työhommilla. Noin se juuri menee että ensin kun saa mielialan nousemaan, niin sitten jossain vaiheessa alkaa taas asiat ja ihmiset kiinnostaa. Itse olin kaksi vuotta pois työelämästä. Joku toinen voi selvitä muutamalla viikolla ja kolmannella kestää kymmenen vuotta. Totta kai unelmia pitää olla, mutta mitään tarkkaa aikataulua ei voi tehdä.