parin kuukauden päästä.hän on minua paljon vanhempi, sairastelee, ei ole ollut koskaan pitkään yhdessä paikassa töissä.hän valmistuu juuri alalle, josta ei ole mitään mahdollisuutta saada töitä.
meillä on pieni vauva, viimeinen lapseni jota haluaisin hoitaa vielä ainakin vuoden kotona, mutta pelottaa että tulen hulluksi kun mies kohta lusii päivät kotona ja tunnen itseni niin huonoksi ...rahat ei riitä ja ulkoapäin tuleva paine ja kysymykset ahdistavat. Tuntuu kauhealta kun ei voi omaa miestään arvostaa ja kunnioittaa, vaikka hänessä ei muuta vikaa olekaan kuin aikaansaamattomuus.
Muilla samanlaista?
meillä on pieni vauva, viimeinen lapseni jota haluaisin hoitaa vielä ainakin vuoden kotona, mutta pelottaa että tulen hulluksi kun mies kohta lusii päivät kotona ja tunnen itseni niin huonoksi ...rahat ei riitä ja ulkoapäin tuleva paine ja kysymykset ahdistavat. Tuntuu kauhealta kun ei voi omaa miestään arvostaa ja kunnioittaa, vaikka hänessä ei muuta vikaa olekaan kuin aikaansaamattomuus.
Muilla samanlaista?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Meillä vaan ei ole lapsia,
mutta muuten sama juttu.
Olen ajatellut asian niin,
että kun saamattomuus on ainut pahe,
niin se on aika "hyvin".
Pahemminkin voisi olla.
Olen yrittänyt "potkia" hellästi eteenpäin
ja nyt 10 vuoden jälkeen tuntuu,
että olen onnistunut.
Mies on alkanut tsemppaamaan.
Mieti asiaa siltä kantilta. :)
Huono et missään tapauksessa ole,
eikä sinun tule välittää kyselijöistä,
sillä ne EIVÄT elä sinun elämääsi.
Teette yhdessä kaikkia. Tuo raha-asia, saatte asumistukea, mies ilmeisesti liitossa ja sieltä korvauksia lapsikorotuksen kera, sinä saat äitiyspäivärahaa ja kenties lapsenlisää. Kyllä te pärjäätte,älä vaan anna miehesi alkaa lorvimaan. Sano sille ja perustele miksi et anna hänen pysähtyä. Menoista varmaan joudutte karsimaan mutta materiaahan se vaan on, ilmankin pärjää.
Ylös, ulos ja lenkille koko porukka. Jaksamisia....
miehellä ei harrastuksia, hän on ujo, ei kavereita...en minä sitä rahaa ja materiaa sure, vaan sitä kiinnostusta ja elämän uskoa joka häneltä puuttuu. Tuntuu hirveältä olla 25 vuotias ja tietää ettei koskaan omaa kotia, yhteisiä "hulluja" suunnitelmia. Ei voi kuvitellakaan esim. patikkamatkasta lähimetsään saati kauemmas kun miestä ei kiinnosta eikä hänen terveytensä sitä kestä.Mies tietää ajatukseni, mutta hermostuu kun penään häneltä suunnitelmia mitä aikoo tehdä ensi keväänä.Alkaa saman monologin toistaminen jo itseänikin väsyttää.
lasten hankintaa?
Aika tärkeä momentti, meinaan.
ollut. tai hänellä on yksi lievä perussairaus ollut jo vuosia, joka ei ihmeempiä oireita ole antanut mutta vuosi sitten puhkesi verenpainetauti...sen jälkeen jatkuvasti polvessa vettä...ei ihminen sairaudelleen mitään voi ja mistä sen tietää milloin sitä omallakin kohdalla jotain tulee. mutta ei hän mikään työkyvytön ole.paitsi omasta mielestään.
Minka ikainen se miehesi oikeastaan on..?
ja olemme olleet kimpassa 9 vuotta joista kihloissa 6...tiedoksi ihmettelijöille... koska hän on jo niin "vanha", pelkään että jos hän jää kotiin pitkäksi aikaa esim. lapsia hoitamaan, ei häntä enää kukaan huoli mihinkään töihin...nykyään kun pitää olla työmarkkinoilla niin nuori ja kokenut jne.
Ja huom. ihmiset, olkaa onnellisia jos olette terveitä.
muuten tuommoisesta ikäerosta? Olen siitä joskus saanut kuulla, joskaan ei se minua ole koskaan haitannut.Eräs kaverini on 24 ja miehensä 36. Kai se on jotenkin tarttuvaa....hekoheko
Onko sellainen vaihtoehto edes teoriassa mahdollinen, että miehesi jäisi kotiin lapsianne hoitamaan, ja sinä menisit töihin? Tiedän perheitä, joissa tällainen ratkaisu on ollut erittäin toimiva, jopa toimivampi kuin perinteinen äiti kotona-isä töissä järjestely.
pakkohan se on itse jatkaa ja haluaisin opiskellakin vielä lisää..eli intoa löytyy.Tämä nyt kuitenkin on viimeinen kerta kun olen äitiyslomalla ja haluaisin nauttia tästä ilman takaraivossa muhivaa ahdistusta siitä että pitäisi jo töihin mennä.Vieläpä vuorotöihin, olen nimittäin hoitoalan immeisiä.Tässä suhteessa olisi kiva olla vanhanaikainen edes vielä hetki.Lapset kasvavat niin kovin nopeasti ja rakastan heitä niin kovasti! Mieheni kyllä pärjää lasten kanssa mainiosti, siitä olen kiitollinen. Ja onhan tässä kaikkea hyvääkin, mm. lapsilla ylipäänsä isä jne. Yritän ajatella positiivisesti.
Olet siis hoitoalalla...muistatko, mita tapahtui jokin aika sitten? Hoitajat ja vastaavat lahtivat Norjaan paremmille palkoille pakoon Suomen koyhyytta ja tyottymyytta...ja eivat katuneet patkaakaan!
Voisihan siella "kayda kaymassa" ja tulla sitten takaisin.
Ja jos se mies kerta sopii paremmin koti-isaksi, niin jaisi sitten hoitamaan niita lapsia.
Niin, totta...mitäpä minä yhtä miestä suren.Kyllä tähän maailmaan tosiaan muitakin hoidettavia mahtuu..en vaan ole sitä lähtijätyyppiä. lapset pitäs ottaa mukaan... onneksi tulevaisuus on aina avoin ja sielu vielä levoton ...ja kohta mieskin vietävissä ties minne :)
Menkaa sitten koko poppoo sinne Norjaan! Ei tule ikava ketaan, jne...Mies voi sitten hoidella niita lapsia siella. Norjassa hoitajien palkat ovat suuremmat, niin etta vaikka tulisikin vahan ylimaaraisia kuluja...
Itse asiassa aika moni lahti Tromsohon (saatkohan mitaan selvaa, kun nappis sekoilee) - siis sinne Pohjois-Norjaan.
Mutta suomalaisethan ovat tottuneet pohjoisiin oloihin...
mistähän lukaisisin lisää tietoa...jotenkin on aina kiehtonut norja ja esim. pidän ruotsin kielestä... taidanpa ruveta surffailemaan!