Opittu avuttomuus..

Masentuneet eivät ole laiskoja, vaan he kärsivät ns. opitusta avuttomuudesta. On todellinen harhaluulo, että toimettomuus olisi ihmisluonnolle mieluisa tila. Päinvastoin, jopa epämieluisa työ on huomattavasti tyydyttävämpi vaihtoehto kuin toimettomuus. Tiedetään yleisesti, että pakkotyö on huomattavasti lievempi rangaistus, kuin eristäminen ja virikkeiden puute. Miksi kuitenkin masentuneet valitsevat hyvin usein syrjäytymisen, eli rankaisevat itseään kovimmalla mahdollisella tavalla?

Tarjoan teille nyt retken masentuneen ajatusmaailmaan:

"Minä olen sairas ja tämä sairaus tekee päätökset puolestani. Minä en voi kantaa vastuuta, en teoistani, enkä elämästäni, koska sairaus estää sen. Haluaisin kantaa vastuuta, mutta sairaus ei salli minulle tätä mahdollisuutta. Tämä johtuu siitä, että aivoni ovat rikki, niissä on kemiallinen häiriö. On yksinkertaisesti fyysisesti mahdotonta tehdä järkeviä ratkaisuja, koska aivoni eivät tottele komentoja. Eihän rikkinäisellä tietokonellakaan voi työskennellä! Ainoa konsti on syödä lääkkeitä ja toivoa, että vika korjaantuu itsestään."

Kuitenkin parantuminen vaatisi erilaisen näkökulman:

"Minulla on sairaus, jonka eräs oire on tiettyjen välittäjäaineiden puutos aivosoluissa. Näitä oireita voi lievittää lääkkeiden avulla, mutta lääkkeet eivät paranna sairautta. Aivoni eivät ole rikki, vaan ne toimivat vallan mainiosti ja reagoivat siihen, että elämäntilanteeni ei ole kunnossa. Samalla tavoin hermostoni varoittaa minua kipusignaalin avulla, kun kosken kuumaa hellanlevyä. Ihmisen aivot ovat darwinistisen evoluution tulos ja ihminen tuntee kroonista pahaa oloa silloin, kun alitajunta havaitsee, että elämäntilanne ei ole selviytymisen ja lisääntymisen kannalta otollinen. Jos kokisin jatkuvasti hyvää tai edes neutraalia oloa huonossa elämäntilanteessa, ihmisrotu olisi hävinnyt maapallolta jo aikoja sitten. Lääkkeillä siis yritetään periaattessa puijata aivojen omaa selviytymismekanismia.

Ensialkuun myönnän, että minä itse teen päätökset riippumatta muista henkilöistä, tahoista, sairauksista tai elämäntilanteista. Tekemällä kehnoja valintoja ymmärrän, että tieten tahdoin vaikeutan tilannettani. Hyväksyn tämän faktan ja aina tehdessäni päätöksen, tiedostan seuraukset ja kannan niistä vastuuni. Minun kannattaa hakea tukea ammattiauttajilta ja läheisiltä, mutta he eivät voi parantaa sairautta puolestani, vaan minun täytyy tehdä se itse. Hyväksyn, että tiettyjen asioiden tekeminen aihettaa minulle henkistä kuormitusta ja totean, että minun tulee sietää tämä kipu, kuormitus tai huono olo, jos haluan parantua sairaudestani. Juoksemalla karkuun ja välttelemällä tiettyjä asioita, löydän ne aina lopulta edestäni ja ahdistukseni niitä kohtaan on entistä suurempi. Kun juoksen karkuun riittävän kauan, en enää löydä paikkaa johon paeta ja tyhjyys nielaisee minut..."