ei huolta

Mutta meillä opitiin suujumpan avulla. On oikeasti hyvä keino, jos huolettaa ottakaa siitä selvää

Vanhin poikani alkoi puhumaan oikeastaan vasta 4 vuotiaana. Oli kova liikkumaan ja jotenkin sanojen oppimiseen ei ollut motivaatiota.Nyt hän on 16v ja meillä on 2,5v 'iltatähti' poika, joka alkoi puhumaan jo 1,5v ja nyt puhuu miltei täydellisesti.En sitten tiedä, onko itsellä ollut ikääntymisestä johtuen enemmän aikaa hänelle, kuin 1 pojalle aikanaan, sillä hänkin on kyllä liikunallinen jne. Tärkeintä on puhua lapselle paljon ja kirjakieltä, vaikka tuntuisi siltä, ettei hän ymmärrä. Ja lapset on kyllä erilaisia, useimmiten puhe tulee kyllä itsestään , kun ei hermoile eikä tee siitä lapselle mitään numeroa !

Sinulla on hyviä mielipiteitä. Itse ammattilaisena ajattelen näitäkin perusteita:
Mitäs jos lapsi ei opikaan puhumaan? Pari-kolme vuotta tärkeää kuntoutusaikaa on mennyt, kielen oppimisen herkkyyskausi päättyy muistaakseni kahdeksan vuoden tietämissä. Toki senkin jälkeen oppii, mutta työläämmin.
Minusta tuo kerran viikossa tapahtuva kuntoutus on enemmän vanhemmille kuin lapselle. Terapeutti leikki lapsen kanssa, jotta oppii tuntemaan lapsen hyvin. Olennaista on kuitenkin se tuokio, minkä terapeutti keskustelee vanhemman kanssa terapian jälkeen. Silloin keskustellaan lapsen taidoista ja edistymisestä ja annetaan kotiin vinkkejä. Kas kun kaikki vanhemmat eivät tiedä, miten lapsen kanssa puhutaan, leikitään ja tuetaan itsetuntoa.
Tuo puheen viivästymän pitkittyminen on kyllä kova väite, eikä varmaan perätön. Uskon, että joidenkin lasten kohdalla näin on. Mutta mistä terapeutti voisi erottaa ylitoiveikkaan äidin, joka ei halua nähdä lapsessa mitään viivästymää ja oikeasti niin hyvin lapsensa tuntevan äidin, että uskaltaa jättää lapsen taitojen virittämisen kotiin?
Nuorempana itsekin mietin, onko tosiaan niin että kuntoutuksesta on hyötyä vain harvoin ja että suurin osa viivästymistä olisi täysin viattomia. Nyt olen ihan tuttavapiirissäni tavannut pari lasta, joiden äidit alle kouluikäisenä viittasivat kintaalla sille, että lapsi ei 2,5-vuotiaana puhunut sanaakaan tai että lapsi ei osannut piirtää vielä 5-vuotiaanakaan. Molemmilla löytyi sitten aika paha lukihäiriö kouluiässä, voit kuvitella mitä äidit sitten ajattelivat. Ovat kasvatusalalla ja tietävät nämä yhteydet teoriassa, vaikkeivät halunneet omalla kohdalla niitä uskoa.

Ammattitaitoinen puhetrapeutti kyllä osaa vetää rajan viiveisen / normaalipuheen / mahdollisen dysfasian välille. Dysfasiaa ei voi diagnosoida ilman seurantaa / kuntoutusta. mikäli kysen oikeasti on dysfasia-diagnoosista, on hyvä ajoissa saada lapsi terapiaan ja siten myös suunnata lapsi oikean koulumuodon pariin.
Dysfasia diagnosoidaan esim. silloin, kun puheen tuotossa / ymmärtämisessä on sellaisia puutteita, joihin kuntoutuskaan ei ole auttanut. Silloin esim. korvaavin kommunikaatiokeinoin (kuvat, viittomat) etsitään lapselle toimiva väylä kommunikointiin. Perhettä voidaan esim.ohjata sopeutumisvalmennukseen.
En näkisi puheterapiaa rangaistuksena vaan mahdollisuutena. Toki erittäin tärkeää ja arvostettavaa on, että vanhemmat itse käyttävät aikaa lapsen kanssa olemiseen -se on korvaamatonta.