Historiasta muistuu mieleen vihatuimman USA:ssa milloinkaan vaikuttaneen terroristijärjestön, syndikalisti-sosialistisen I.W.W:n (fingelskaksi: "tuplajuulaisten") epäonnistunut puhkupillihyökkäys, jonka kunnianhimoinen tavoite oli nälänhädän ja sitä seuraavan kapinan aikaansaaminen USA:an, muistini mukaan vuonna 1912. "Industrial Workers of World"-järjestön jäsenkunnasta oli suuri osa, kenties enemmistö, tilatonta ja muutenkin juuretonta väestöä; ns. "wobblies" (suomentuu kuvaavimmin muotoon: "lentojätkät"). Varsinainen "ruukkeihin sitoutunut" työväestö oli IWW:ssä jo vähemmistönä, koska päämäärätön, paljasta pahantekoa ihannoiva syndikalismi ei sitä enää viehättänyt.
Alituiset lakot ja tukilakot (vrt. vuoden 2000 kevään Suomi) olisivat nostaneet työläisperheen leipäorren pian käden ulottumattomiin. Työnantajien tuotantovälineisiin kohdistuva sabotaasi, jonka ainoa motiivi oli "työkansan riiston lopettaminen", johti joskus tavoitteeseensa: Työnantaja "postasi", eli naulasi tehtaansa porttiin kyltin, jossa luki: "Värstas Suletu! Äi kanata!" ja matkusti lännemmäksi tai etelävaltioihin, vapauttaen joskus kymmeniä, tai satoja, ja toisinaan tuhansiakin työläisiä orjuudesta kurjuuteen. Pahimman sabotaasi-uhkan alaiset tuotantolaitokset pidättäytyivät välttämättömimmistäkin investoinneista uusiin tuotantovälineisiin.
Vanhentuneet koneet aiheuttivat tietenkin tapaturmia, ja koska työ-ansiot olivat sidoksissa työn tuottavuuteen, kärsi pian jokainen asianosainen siitä, ettei konekantaa voitu ajanmukaistaa "Maailman Teollisuustyöläisten Liiton" taholta tulevan uhkan vuoksi: Uusien koneiden pronssiset liukulaakerit olisi "sisäänajettu" smirgelijauheella tai ferrikloridilla voideltuina viikossa elinkaarensa terminaalipäähän. Lastuavat terät olisi karkaistu liian pehmeiksi, tai stanssien hintavat "tyynyt" liian koviksi, jolloin ensimmäinen koe-työisku jäi myös viimeiseksi, meistityynyn hajotessa kukon nokittaviksi siruiksi; jne...
IWW:n levittämät sabotaasiohjeet ovat "kuumaa kamaa" vielä sata vuotta syntymänsä jälkeenkin. Niitä ovat ilmeisesti olleet laatimassa pitkälle koulutetut, lontoonkielisen tekstin pienistä vivahteista päätellen ranskalaiset asiantuntijat (koneinsinöörit ja kemistit). Ranskastahan oli peräisin myöskin syndikalistinen "työväenliike", joka tosin pian havaittiin kymmenteräiseksi linkkuveitseksi, jonka teristä vähintään kahdeksan upposi työväen omaan kämmeneen. Kun IWW:n "super-organisaattori ja hovirunoilija", ruotsalaissyntyinen Joel Emmanuel Hägglund (taiteilijanimeltään "Joe Hill") oli tuomittu ryöstömurhaan syyllistyneenä teloitettavaksi ampumalla Salt Lake Cityssä, Utahissa, vuonna 1916, hän kerskui, ettei "yksikään työväenluokkaan kuuluva amerikkalainen nosta asetta puolustajaansa kohti".
Kuuden ampujan teloitusryhmään ilmoittautui vapaaehtoisiksi lähes 20 tuhatta (SIC!) utahilaista; nuorimmat 12-vuotiaita, ja vähintään puolet ilmoittautuneista lukeutui työväenluokkaan... Murhatun pikkukauppiaan sukulaiset olivat tietenkin etuoikeutettuja teloittajiksi Utahin osavaltion yhä voimassaolevan lain mukaan, joten vain kaksi ampujaa jouduttiin valitsemaan arvannostolla. Toinen heistä oli jo kypsään ikään ehtinyt naishenkilö. Etuoikeutetuista ampujista nuorin (henkirikoksen uhrin poika) oli täyttänyt juuri 14 vuotta, kun tuomio pantiin täytäntöön vuoden 1917 alussa. Ilmeisesti juuri hänen luotinsa osui Hägglundin kasvoihin, eikä varmaankaan vahingossa...
Hägglundin teloitus nostatti tietenkin protestien aallon punikkipiireissä kautta maailman, mutta monituhat-kertainen oli niiden ihmisten joukko, joka ylisti Utahin lainsäädännön silloin vielä ainutlaatuista oikeudenmukaisuutta. Jo vuoden 1911 lakkoliikehdintä sai aikaan vastavoimien nousun: Koska Kansalliskaartinkaan voimat ja valtuudet eivät näyttäneet riittävän, perustivat työnantajat suurimmilla teollisuus- ja kaivospaikkakunnilla omia suojeluskuntiaan, joiden avulla mellakat saatiin talttumaan. IWW alkoi menettää jo silloin kannatustaan vakinaisesti asuinsijoilleen asettuneen teollisuustyöväestön keskuudessa siten, että nimitys "Maailman Teollisuustyöläiset" alkoi olla huononpuoleinen puujalkavitsi.
Vuoden 1911 lakko-aalto kohdistui jo lähinnä kaivoksiin. Muodollisena motiivina oli paineilmalla toimivien porakoneiden tuleminen aiempien lekalla lyötävien käsiporien tilalle. Kaivostyön koneellistumista ei kuitenkaan kyetty estämään, koska mellakointiin ja sabotaaseihin oli osattu varautua. Kaivosyhtiöillä oli tiedustelijoita jopa IWW:n päämajassa, joten enää niitä ei yllätetty housut kintuissa "spontaaneilla" korpilakoilla. Niitä murtamaan mobilisoitiin nopeasti "pyssyhurttien suojelema skääppi-armeija". (Scab = lakonmurtaja. Suomessakin mobilisoitiin ns. "Pihkalan Kaarti" turvaamaan ensisijaisesti puutavaran vientikauppaa, jota äärivasemmisto uhkasi satamissa puhjenneilla poliittisilla korpilakoilla. Mainittakoon, että Merimies-Unionin pitkäaikainen johtohahmo Niilo Wälläri oli hankkinut sabotöörintaitonsa IWW:n toimitsijana USA:ssa. Ei siis ollut varsinainen sosialisti, vaan jotain vieläkin tuhoisampaa...).
Profiiliaan nostaakseen aloitti IWW värväys- ja kiihotustoiminnan "lentojätkien" keskuudessa. Nämä olivat useinkin vasta maahanmuuttaneita, paikoilleen vielä juurtumattomia siirtolaisia, jotka reissasivat sekalaisien "pätkätöiden" etsinnässä kulloistenkin sesonkien mukaan, joskus hedelmänkorjuussa Kaliforniassa tai Floridassa, sitten vaikkapa tukkisavotassa pohjoisissa osavaltioissa, välillä "kaivanto-hommeleissa" Kuparisaarella tai Rätulaatissa (missä väki vaihtui tiuhaan) ja viljankorjuun aikoihin puintitöissä vaikkapa Dakotassa tai Utahissa.
(Hiski Salomaan laulelma "Lännen Lokari" kuvailee lentojätkän, eikä siis päätoimisen metsurin elämää, romantisoiden sitä, koska Hiskias Möttö oli kaupunkilainen, ammatiltaan räätäli, eikä hän liene koskaan kuljeskellut "wobblyna". Arthur Kylanderin "Lumber Jäkki" perustunee omiin kokemuksiin metsurina, kuin myös hänen wobbly-elämää kuvaileva "Hoobo-valssinsa", jonka hän itse levytti täyspitkänä versiona. Useammin radiossa soitetusta Kosti Tammisen levytyksestä puuttuu laskelmieni mukaan kolme säkeistöä. Möttö ja Kylander olivat kumpikin nuoruudessaan "tuplajuulaisia", mutta erkanivat aatteesta, kun vakiintuivat, ryhtyen yrittäjiksi: Möttö perusti herrainvaatehtimon, Kylander joulukuusi-farmin. Kumpikin kuoli kohtalaisen varakkaana miehenä; Möttö/Salomaa paluumuuttajana Suomessa).
Vuotuiset tuhansien mailien vaelluksensa leivän perässä suorittivat lentojätkät tavarajunissa "jäniksinä" matkustaen, halki metsien ja peltoaukeiden. Jollekin IWW:n "teknikolle" tuli mieleen oiva tuuma, jonka toteuttamiseen liittyivät myös puhkupillit: USA:n kansantalous piti raunioittaman, polttamalla radanvarsien metsät ja peltojen tuleentunut, kuiva vilja. Hankittiin siis yardin pituisia messinkiputkia ja niihin liukusovitteella käyviä lasisia ampullinkuoria, sekä ammustäytteeksi keltaista fosforia ja sen liuottimeksi hiilisulfiidia (rikkihiiltä; haihtuvaa nestettä, johon fosfori liukenee). Liuos oli vanhastaan tuttua irlantilaisille ammattikapinoitsijoille nimellä "Feeniläinen Tuli".
Feeniläisliitto oli alkuaan perustettu USA:ssa v. 1858, tavoitteena itsenäisen Irlannin tasavallan perustaminen. Brittein saarilla se aikaansai levottomuuksia 1860-luvulla, mutta ei pystynyt aikaansaamaan kansannousua. Feeniläiset yrittivät polttaa englantilaisten feodaaliherrojen "moisioita" whiskypulloihin pakatulla "feeniläisellä tulella". Moisiot olivat kuin linnoituksia: Ovet ja ikkunat suljettuja vahvoilla luukuilla. Vain savupiipun hormi oli avoin. "Molotovin coctailin" edeltäjä pudotettiin siis sisään savupiipusta. Ideana oli, että särkyvän pullon tahmea sisältö roiskuisi moision salin lattialle, ja kun hiilisulfiidi haihtui, syttyi fosfori palamaan raivokkaasti, pieninä roiskeina.
Polttopullo toimi sinänsä toivotulla tavalla, mutta koska fosforia oli annosteltu liikaa, levisi liuos vain takan tai lieden pohjalle, roiskumatta laajemmalti. Savupiipusta nousi paksu valkoinen savu (= fosforipentoksiidia) ja sen suusta saattoi leiskuta liekkejäkin, mutta siinä kaikki. Valkoinen savu valpastutti moision ympäristön asukkaat etsimään ja tuhoamaan lähistöllä piileskelleet itsenäisyys-aktivistit. Venäläiset käyttivät, Talvisodassa oppia saatuaan, feeniläistä tulta sisältäviä polttopulloja panssarintorjuntaan sodassaan v.v. 1941 - 45, sikäli kuin fosforia riitti, mutta suomalaisella reseptillä sekoitettu Molotovin coctail havaittiin tehokkaammaksi.
Fosforiliuos oli sillä kertaa liian laimeaa, leviten ohueksi kalvoksi panssariajoneuvon pinnalle. Palamaan sytyttyään se "lehahti" äkkiä, kärventäen maalit panssarin pinnalta, mutta nostamatta sisälämpötilaa ajoneuvossa monellakaan asteella. Sakeutettu bensiini sitävastoin höyrystyi ja palava höyry imeytyi ajoneuvon moottorin ilmanottoaukoista sisään, saaden usein aikaan tulipalon konehuoneessa.
30 vuotta aiemmin USA:ssa tuottivat junien "boksi-kaarojen" ovenraoista vehnä- ja maissipeltoihin tai radanvarsien metsiin puhkupilleillä ammutut, fosforilla täytetyt "tulikärpäset" myös pettymyksiä. Vain muutama metsäpalo saatiin syttymään, kun lasikapseli särkyi sattuman kautta kiveen, mutta ne sammutettiin pikaisesti. Kuivalla säällä olivat palovartijat valppaita juuri radanvarsilla, koska höyryveturien kipinät aiheuttivat normaalistikin kuloja. Vehnän- tai maissinkorsiin törmännyt kapseli ei särkynyt, eikä myöskään pehmeään peltoon osunut "tulikärpänen". Sadonkorjuun ja puinnin aikaan sattui joitain tapaturmia, joissa saivat palovammoja enimmäkseen sesonkityöläiset.
Ainaiseksi salaisuudeksi jää se, kuinka moni wobbly todellisuudessa käytti tuplajuulaisten lahjoittamaa "hernesputkea" aiottuun tarkoitukseensa. Hankaloittihan se esimerkiksi liikkuvaan junaan kapuamista. Fosfori-ampulleista oli hyötyäkin, kun piti saada aikaan nuotio kosteista puista. Tulitikkuja ei tarvittu. Riitti, kun "tulikärpäsen" rikkoi nuotiopuiden sekaan: Muutaman minuutin kuluttua lehahti valkoista savua kehittävä kuuma liekki pilkkeiden päälle ja väleihin. Sadonkorjuu-kauden päätyttyä morsetti kuitenkin lentojätkien puskaradio karua kertomaa:
"Jos joltain wobblylta tavataan hernes-putki tai tulikärpäsiä, katkeaa hänen matkansa seuraavan kohtalaisen korkean rautatiesillan sivuun!" Useimmat - kiivaatkin aatteenmiehet - olivat jo hoksanneet sabotaasisuunnitelman älyttömyyden. Metsätyöt ja viljankorjuu työllisti juurettomia "hooboja". Jos työtä ei ollut, ei taalojakaan tullut. Vehnäpelloissa piileskelevät suutareiksi jääneet "tulikärpäset" vaaransivat myös todennäköisemmin kausityöläisten terveyden kuin pellon omistavan "kulakin" hyvinvoinnin. Joskus on otaksuttu, että tulikärpäs-operaatio oli "jo alkuaan riistäjäkapitalistien provokaatiota, jolla IWW:n maine irrallisen väestön keskuudessa haluttiin mustata".
Työväenliikkeen Virallinen Historia on tyystin unohtanut kyseisen vaiheen, mutta unohtaahan se monta muutakin epäonnistunutta projektia. "Operaatio Tulikärpäsestä" löytyy muutamia mainintoja asehistoriallisista lähdeteoksista, ja kun perehtyy vaikkapa vain meikäläisen Luonto-Liiton osasto E.V.R:n "urotekoihin" viime vuosina, voi havaita raivokkaan kiihkomielen johtavan vajavaisesti harkittuihin, omaa kannattajakuntaa vastaan lopulta suuntautuviin toimintamuotoihin yhä vieläkin.
Tällaisiin muisteloihin johdatti meitä teema "puhkupilli", joka eestinkielessä tarkoittaa lähinnä torvisoittokunnan instrumenttia, mutta kelvannee asetekniikan uudissanaksi, ja täydentämään eestin riski-sanojen riemastuttavaa valikoimaa siinä, missä vaikkapa "viiner" ja "lasku". Jos tuhottavan eläinlajin nimi olisi ollut "sika", eikä rotta, olisin ehkä voinut antaa monipuolisempia neuvoja. Ja olkoonpa asetyyppi mikä tahansa, on POIKKEUKSITTA mainittava kaliberi ja piipunpituus, sekä mieluusti rihlannousu rihlatussa aseessa, jos on tiedossa. Puhkupillit ovat tosin yleensä sileäreikäisiä.
Alituiset lakot ja tukilakot (vrt. vuoden 2000 kevään Suomi) olisivat nostaneet työläisperheen leipäorren pian käden ulottumattomiin. Työnantajien tuotantovälineisiin kohdistuva sabotaasi, jonka ainoa motiivi oli "työkansan riiston lopettaminen", johti joskus tavoitteeseensa: Työnantaja "postasi", eli naulasi tehtaansa porttiin kyltin, jossa luki: "Värstas Suletu! Äi kanata!" ja matkusti lännemmäksi tai etelävaltioihin, vapauttaen joskus kymmeniä, tai satoja, ja toisinaan tuhansiakin työläisiä orjuudesta kurjuuteen. Pahimman sabotaasi-uhkan alaiset tuotantolaitokset pidättäytyivät välttämättömimmistäkin investoinneista uusiin tuotantovälineisiin.
Vanhentuneet koneet aiheuttivat tietenkin tapaturmia, ja koska työ-ansiot olivat sidoksissa työn tuottavuuteen, kärsi pian jokainen asianosainen siitä, ettei konekantaa voitu ajanmukaistaa "Maailman Teollisuustyöläisten Liiton" taholta tulevan uhkan vuoksi: Uusien koneiden pronssiset liukulaakerit olisi "sisäänajettu" smirgelijauheella tai ferrikloridilla voideltuina viikossa elinkaarensa terminaalipäähän. Lastuavat terät olisi karkaistu liian pehmeiksi, tai stanssien hintavat "tyynyt" liian koviksi, jolloin ensimmäinen koe-työisku jäi myös viimeiseksi, meistityynyn hajotessa kukon nokittaviksi siruiksi; jne...
IWW:n levittämät sabotaasiohjeet ovat "kuumaa kamaa" vielä sata vuotta syntymänsä jälkeenkin. Niitä ovat ilmeisesti olleet laatimassa pitkälle koulutetut, lontoonkielisen tekstin pienistä vivahteista päätellen ranskalaiset asiantuntijat (koneinsinöörit ja kemistit). Ranskastahan oli peräisin myöskin syndikalistinen "työväenliike", joka tosin pian havaittiin kymmenteräiseksi linkkuveitseksi, jonka teristä vähintään kahdeksan upposi työväen omaan kämmeneen. Kun IWW:n "super-organisaattori ja hovirunoilija", ruotsalaissyntyinen Joel Emmanuel Hägglund (taiteilijanimeltään "Joe Hill") oli tuomittu ryöstömurhaan syyllistyneenä teloitettavaksi ampumalla Salt Lake Cityssä, Utahissa, vuonna 1916, hän kerskui, ettei "yksikään työväenluokkaan kuuluva amerikkalainen nosta asetta puolustajaansa kohti".
Kuuden ampujan teloitusryhmään ilmoittautui vapaaehtoisiksi lähes 20 tuhatta (SIC!) utahilaista; nuorimmat 12-vuotiaita, ja vähintään puolet ilmoittautuneista lukeutui työväenluokkaan... Murhatun pikkukauppiaan sukulaiset olivat tietenkin etuoikeutettuja teloittajiksi Utahin osavaltion yhä voimassaolevan lain mukaan, joten vain kaksi ampujaa jouduttiin valitsemaan arvannostolla. Toinen heistä oli jo kypsään ikään ehtinyt naishenkilö. Etuoikeutetuista ampujista nuorin (henkirikoksen uhrin poika) oli täyttänyt juuri 14 vuotta, kun tuomio pantiin täytäntöön vuoden 1917 alussa. Ilmeisesti juuri hänen luotinsa osui Hägglundin kasvoihin, eikä varmaankaan vahingossa...
Hägglundin teloitus nostatti tietenkin protestien aallon punikkipiireissä kautta maailman, mutta monituhat-kertainen oli niiden ihmisten joukko, joka ylisti Utahin lainsäädännön silloin vielä ainutlaatuista oikeudenmukaisuutta. Jo vuoden 1911 lakkoliikehdintä sai aikaan vastavoimien nousun: Koska Kansalliskaartinkaan voimat ja valtuudet eivät näyttäneet riittävän, perustivat työnantajat suurimmilla teollisuus- ja kaivospaikkakunnilla omia suojeluskuntiaan, joiden avulla mellakat saatiin talttumaan. IWW alkoi menettää jo silloin kannatustaan vakinaisesti asuinsijoilleen asettuneen teollisuustyöväestön keskuudessa siten, että nimitys "Maailman Teollisuustyöläiset" alkoi olla huononpuoleinen puujalkavitsi.
Vuoden 1911 lakko-aalto kohdistui jo lähinnä kaivoksiin. Muodollisena motiivina oli paineilmalla toimivien porakoneiden tuleminen aiempien lekalla lyötävien käsiporien tilalle. Kaivostyön koneellistumista ei kuitenkaan kyetty estämään, koska mellakointiin ja sabotaaseihin oli osattu varautua. Kaivosyhtiöillä oli tiedustelijoita jopa IWW:n päämajassa, joten enää niitä ei yllätetty housut kintuissa "spontaaneilla" korpilakoilla. Niitä murtamaan mobilisoitiin nopeasti "pyssyhurttien suojelema skääppi-armeija". (Scab = lakonmurtaja. Suomessakin mobilisoitiin ns. "Pihkalan Kaarti" turvaamaan ensisijaisesti puutavaran vientikauppaa, jota äärivasemmisto uhkasi satamissa puhjenneilla poliittisilla korpilakoilla. Mainittakoon, että Merimies-Unionin pitkäaikainen johtohahmo Niilo Wälläri oli hankkinut sabotöörintaitonsa IWW:n toimitsijana USA:ssa. Ei siis ollut varsinainen sosialisti, vaan jotain vieläkin tuhoisampaa...).
Profiiliaan nostaakseen aloitti IWW värväys- ja kiihotustoiminnan "lentojätkien" keskuudessa. Nämä olivat useinkin vasta maahanmuuttaneita, paikoilleen vielä juurtumattomia siirtolaisia, jotka reissasivat sekalaisien "pätkätöiden" etsinnässä kulloistenkin sesonkien mukaan, joskus hedelmänkorjuussa Kaliforniassa tai Floridassa, sitten vaikkapa tukkisavotassa pohjoisissa osavaltioissa, välillä "kaivanto-hommeleissa" Kuparisaarella tai Rätulaatissa (missä väki vaihtui tiuhaan) ja viljankorjuun aikoihin puintitöissä vaikkapa Dakotassa tai Utahissa.
(Hiski Salomaan laulelma "Lännen Lokari" kuvailee lentojätkän, eikä siis päätoimisen metsurin elämää, romantisoiden sitä, koska Hiskias Möttö oli kaupunkilainen, ammatiltaan räätäli, eikä hän liene koskaan kuljeskellut "wobblyna". Arthur Kylanderin "Lumber Jäkki" perustunee omiin kokemuksiin metsurina, kuin myös hänen wobbly-elämää kuvaileva "Hoobo-valssinsa", jonka hän itse levytti täyspitkänä versiona. Useammin radiossa soitetusta Kosti Tammisen levytyksestä puuttuu laskelmieni mukaan kolme säkeistöä. Möttö ja Kylander olivat kumpikin nuoruudessaan "tuplajuulaisia", mutta erkanivat aatteesta, kun vakiintuivat, ryhtyen yrittäjiksi: Möttö perusti herrainvaatehtimon, Kylander joulukuusi-farmin. Kumpikin kuoli kohtalaisen varakkaana miehenä; Möttö/Salomaa paluumuuttajana Suomessa).
Vuotuiset tuhansien mailien vaelluksensa leivän perässä suorittivat lentojätkät tavarajunissa "jäniksinä" matkustaen, halki metsien ja peltoaukeiden. Jollekin IWW:n "teknikolle" tuli mieleen oiva tuuma, jonka toteuttamiseen liittyivät myös puhkupillit: USA:n kansantalous piti raunioittaman, polttamalla radanvarsien metsät ja peltojen tuleentunut, kuiva vilja. Hankittiin siis yardin pituisia messinkiputkia ja niihin liukusovitteella käyviä lasisia ampullinkuoria, sekä ammustäytteeksi keltaista fosforia ja sen liuottimeksi hiilisulfiidia (rikkihiiltä; haihtuvaa nestettä, johon fosfori liukenee). Liuos oli vanhastaan tuttua irlantilaisille ammattikapinoitsijoille nimellä "Feeniläinen Tuli".
Feeniläisliitto oli alkuaan perustettu USA:ssa v. 1858, tavoitteena itsenäisen Irlannin tasavallan perustaminen. Brittein saarilla se aikaansai levottomuuksia 1860-luvulla, mutta ei pystynyt aikaansaamaan kansannousua. Feeniläiset yrittivät polttaa englantilaisten feodaaliherrojen "moisioita" whiskypulloihin pakatulla "feeniläisellä tulella". Moisiot olivat kuin linnoituksia: Ovet ja ikkunat suljettuja vahvoilla luukuilla. Vain savupiipun hormi oli avoin. "Molotovin coctailin" edeltäjä pudotettiin siis sisään savupiipusta. Ideana oli, että särkyvän pullon tahmea sisältö roiskuisi moision salin lattialle, ja kun hiilisulfiidi haihtui, syttyi fosfori palamaan raivokkaasti, pieninä roiskeina.
Polttopullo toimi sinänsä toivotulla tavalla, mutta koska fosforia oli annosteltu liikaa, levisi liuos vain takan tai lieden pohjalle, roiskumatta laajemmalti. Savupiipusta nousi paksu valkoinen savu (= fosforipentoksiidia) ja sen suusta saattoi leiskuta liekkejäkin, mutta siinä kaikki. Valkoinen savu valpastutti moision ympäristön asukkaat etsimään ja tuhoamaan lähistöllä piileskelleet itsenäisyys-aktivistit. Venäläiset käyttivät, Talvisodassa oppia saatuaan, feeniläistä tulta sisältäviä polttopulloja panssarintorjuntaan sodassaan v.v. 1941 - 45, sikäli kuin fosforia riitti, mutta suomalaisella reseptillä sekoitettu Molotovin coctail havaittiin tehokkaammaksi.
Fosforiliuos oli sillä kertaa liian laimeaa, leviten ohueksi kalvoksi panssariajoneuvon pinnalle. Palamaan sytyttyään se "lehahti" äkkiä, kärventäen maalit panssarin pinnalta, mutta nostamatta sisälämpötilaa ajoneuvossa monellakaan asteella. Sakeutettu bensiini sitävastoin höyrystyi ja palava höyry imeytyi ajoneuvon moottorin ilmanottoaukoista sisään, saaden usein aikaan tulipalon konehuoneessa.
30 vuotta aiemmin USA:ssa tuottivat junien "boksi-kaarojen" ovenraoista vehnä- ja maissipeltoihin tai radanvarsien metsiin puhkupilleillä ammutut, fosforilla täytetyt "tulikärpäset" myös pettymyksiä. Vain muutama metsäpalo saatiin syttymään, kun lasikapseli särkyi sattuman kautta kiveen, mutta ne sammutettiin pikaisesti. Kuivalla säällä olivat palovartijat valppaita juuri radanvarsilla, koska höyryveturien kipinät aiheuttivat normaalistikin kuloja. Vehnän- tai maissinkorsiin törmännyt kapseli ei särkynyt, eikä myöskään pehmeään peltoon osunut "tulikärpänen". Sadonkorjuun ja puinnin aikaan sattui joitain tapaturmia, joissa saivat palovammoja enimmäkseen sesonkityöläiset.
Ainaiseksi salaisuudeksi jää se, kuinka moni wobbly todellisuudessa käytti tuplajuulaisten lahjoittamaa "hernesputkea" aiottuun tarkoitukseensa. Hankaloittihan se esimerkiksi liikkuvaan junaan kapuamista. Fosfori-ampulleista oli hyötyäkin, kun piti saada aikaan nuotio kosteista puista. Tulitikkuja ei tarvittu. Riitti, kun "tulikärpäsen" rikkoi nuotiopuiden sekaan: Muutaman minuutin kuluttua lehahti valkoista savua kehittävä kuuma liekki pilkkeiden päälle ja väleihin. Sadonkorjuu-kauden päätyttyä morsetti kuitenkin lentojätkien puskaradio karua kertomaa:
"Jos joltain wobblylta tavataan hernes-putki tai tulikärpäsiä, katkeaa hänen matkansa seuraavan kohtalaisen korkean rautatiesillan sivuun!" Useimmat - kiivaatkin aatteenmiehet - olivat jo hoksanneet sabotaasisuunnitelman älyttömyyden. Metsätyöt ja viljankorjuu työllisti juurettomia "hooboja". Jos työtä ei ollut, ei taalojakaan tullut. Vehnäpelloissa piileskelevät suutareiksi jääneet "tulikärpäset" vaaransivat myös todennäköisemmin kausityöläisten terveyden kuin pellon omistavan "kulakin" hyvinvoinnin. Joskus on otaksuttu, että tulikärpäs-operaatio oli "jo alkuaan riistäjäkapitalistien provokaatiota, jolla IWW:n maine irrallisen väestön keskuudessa haluttiin mustata".
Työväenliikkeen Virallinen Historia on tyystin unohtanut kyseisen vaiheen, mutta unohtaahan se monta muutakin epäonnistunutta projektia. "Operaatio Tulikärpäsestä" löytyy muutamia mainintoja asehistoriallisista lähdeteoksista, ja kun perehtyy vaikkapa vain meikäläisen Luonto-Liiton osasto E.V.R:n "urotekoihin" viime vuosina, voi havaita raivokkaan kiihkomielen johtavan vajavaisesti harkittuihin, omaa kannattajakuntaa vastaan lopulta suuntautuviin toimintamuotoihin yhä vieläkin.
Tällaisiin muisteloihin johdatti meitä teema "puhkupilli", joka eestinkielessä tarkoittaa lähinnä torvisoittokunnan instrumenttia, mutta kelvannee asetekniikan uudissanaksi, ja täydentämään eestin riski-sanojen riemastuttavaa valikoimaa siinä, missä vaikkapa "viiner" ja "lasku". Jos tuhottavan eläinlajin nimi olisi ollut "sika", eikä rotta, olisin ehkä voinut antaa monipuolisempia neuvoja. Ja olkoonpa asetyyppi mikä tahansa, on POIKKEUKSITTA mainittava kaliberi ja piipunpituus, sekä mieluusti rihlannousu rihlatussa aseessa, jos on tiedossa. Puhkupillit ovat tosin yleensä sileäreikäisiä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
suomeksikin, vaikka syndikalisteja olisivatkin
http://www.iww.org/fi/node/899
Työväenluokalla ja työnantajaluokalla ei ole mitään yhteistä. Mitään rauhaa ei voi olla niin kauan kun nälkää ja puutetta on olemassa miljoonilla työläisillä, ja niillä harvoilla, jotka muodostavat työnantajaluokan, on kaikki elämän hyvyydet. Näiden kahden luokan välillä täytyy taistelun jatkua niin kauan kunnes maailman työläiset järjestäytyvät luokkana, ottavat haltuunsa maan ja tuotantolaitokset, poistavat palkkajärjestelmän ja elävät sovussa luonnon kanssa.
Me huomaamme, että teollisuuksien johdon keskittyminen yhä harvempiin ja harvempiin käsiin tekee ammattikuntaliitot kykenemättömiksi pitämään puoliansa työnantajain luokan yhä kasvavaa valtaa vastaan. Ammattikuntayhdistykset pitävät yllä sellaista asiaintilaa, että se katkeroittaa yhden työläisjoukon toista vastaan ja siten auttaa tuhoamaan toinen toisensa palkkataistelussa. Tämän lisäksi ammattikuntaliitot auttavat työnantajain luokkaa johtamalla työläisiä siihen harhaluuloon, että työväenluokalla ja työnantajaluokalla on yhteisiä etuja. Tämä asiantila voidaan muuttaa ja työväenluokan edut säilyttää ainoastaan siten muodostetun järjestön avulla että kaikki työläiset yhdellä teollisuusalalla, tai kaikilla aloilla, jos välttämätöntä, lakkaavat työstä milloin lakko tai työsulku on julistettu jossakin järjestön osassa, siten tehden loukkauksen yhtä vastaan loukkaukseksi kaikkia vastaan.
Vanhoillisen mielilauseen "tyydyttävä päiväpalkka tyydyttävästä päivätyöstä" asemasta meidän on kirjoitettava sotalippuumme vallankumoukselliset tunnussanat "palkkajärjestelmän poistaminen". Työväenluokan historiallinen tehtävä on kapitalismin kukistaminen. Tuotannon armeija on järjestettävä ei ainoastaan jokapäiväistä taistelua varten kapitalisteja vastaan, vaan myöskin jatkamaan tuotantoa sitten kun kapitalismi on voitettu. Järjestäytymällä teollisuuksittain me muodostamme uutta yhteiskuntarakennetta vanhan kuoren sisällä.