Täytyy sanoa, että harvoin on yhtä hyvin tiivistetty demujen sielunelämä kuin Lehtolan kolumnissa:
http://www.iltalehti.fi/kolumnistit/200902139075537_k5.shtml
Samaan aikaan kuin Suomi taistelee syvenevää taantumaa vastaan, pääoppositiopuolue Sdp keskittyy olennaiseen: itseensä ja siihen, miltä musta just nyt tuntuu.
Sdp:ssä on parhaillaan menossa "Ketä sattuu eniten?" -kilpailu. Kilpailussa demarit tarttuvat jokaiseen heitä koskevaan luonnehdintaan ja juoksevat itkemään blogiinsa tai tutulle toimittajalle, että mä en ala, taas ne kokoomuslaiset kiusaa, tää on just sitä yhteiskunnallista epätasa-arvoo, kun kukaan ei kuvaa meitä ihmisinä, joiden heikoin puoli on pohjaton hyvyys.
Kun Jyrki Katainen ja Henna Virkkunen sanoivat, mitä ajattelivat, Sdp:ssä innostuttiin: vihdoinkin niitä onnisti, nyt päästäisiin sanomaan, kuinka meitä sattuu meihin kohdistuva epäoikeudenmukaisuus.
Ne saivat tilaisuuden esittää marttyyreitä, joita on loukattu, katsokaa, tässä on meidän sielu ja se on ihan riekaleina aina, kun joku esittää meitä koskevan mielipiteen, joka ei oo kiva. Se oli Sdp:ltä ansiokasta käyttäytymistä, jos sattuu olemaan sellainen luonteenlaatu, että arvostaa aikuisia, jotka ovat niin sekaisin, että sekoittavat toisiinsa poliittisen kentän ja päiväkodin pihan.
Katainen ja Virkkunen pyysivät nopeasti sanojaan anteeksi, vaikkei siihen ollut mitään syytä. Anteeksipyynnöstä huolimatta demarit yrittivät edelleenkin näyttää loukkaantuneilta, koska ne ovat ajautuneet selvitystilaan, josta ainoa ulospääsymahdollisuus on se, että joku muu ryssii heitä pahemmin.
Eivät Katainen ja Virkkunen käyttäytyneet väärin, vaan modernisti. Meillä on poliittista eliittiä syytelty vuosikymmeniä hämärästä ja harmaasta kielenkäytöstä, ja kun sitä vähän yritetään avata, Suomen suurin aikuisvaippapuolue huutaa, että älkää, mua sattuu, sä tölväsit mua henkisesti, mä oon ihan vappupimiänä nyt.
Samaan aikaan kun Sdp yrittää kerätä pisteitä yliherkkyydellään, puolueen sisällä riehuu kaksi puoluekentän tulehtuneinta puukottajaa, Liisa Jaakonsaari ja Paavo Lipponen. Jaakonsaari ja Lipponen ovat esimerkillisiä demareita, jotka kadehdittavalla tavalla pystyvät yhdistämään kaunaisuuden ja katkeruuden kasvavaan loukkaantumisen tunteeseen siitä, että heitä ei arvosteta tarpeeksi.
Jaakonsaari ja Lipponen saavat kuitenkin valuttaa suusta mitä tahansa, koska he ovat täysinpalvelleita demareita, joiden katkeruudesta käytetään kaunistelevaa ilmausta 'kokemus'. Virkkunen ja Katainen sen sijaan ovat nuoria kokoomuslaisia, ja sellaisten tulee olla nöyriä eikä käyttäytyä niin kuin sivistysmaissa on tapana.
Sdp:llä on profiili-, imago- ja sisältöongelmia, jotka ovat sellaista tasoa, että suuhun työnnetyt verkkosukat alkavat vaikuttaa Urpilaisen viimeiseltä mahdollisuudelta korottaa puolueensa profiilia.
Nyt ne rassut yrittävät päästä ongelmistaan huutamalla, kuinka niitä sattuu.
Kuka uskaltaisi antaa edes nousukauden aikana vallan puolueelle, joka valpastuu vääryyteen vain silloin, kun se koskee heitä itseään?
http://www.iltalehti.fi/kolumnistit/200902139075537_k5.shtml
Samaan aikaan kuin Suomi taistelee syvenevää taantumaa vastaan, pääoppositiopuolue Sdp keskittyy olennaiseen: itseensä ja siihen, miltä musta just nyt tuntuu.
Sdp:ssä on parhaillaan menossa "Ketä sattuu eniten?" -kilpailu. Kilpailussa demarit tarttuvat jokaiseen heitä koskevaan luonnehdintaan ja juoksevat itkemään blogiinsa tai tutulle toimittajalle, että mä en ala, taas ne kokoomuslaiset kiusaa, tää on just sitä yhteiskunnallista epätasa-arvoo, kun kukaan ei kuvaa meitä ihmisinä, joiden heikoin puoli on pohjaton hyvyys.
Kun Jyrki Katainen ja Henna Virkkunen sanoivat, mitä ajattelivat, Sdp:ssä innostuttiin: vihdoinkin niitä onnisti, nyt päästäisiin sanomaan, kuinka meitä sattuu meihin kohdistuva epäoikeudenmukaisuus.
Ne saivat tilaisuuden esittää marttyyreitä, joita on loukattu, katsokaa, tässä on meidän sielu ja se on ihan riekaleina aina, kun joku esittää meitä koskevan mielipiteen, joka ei oo kiva. Se oli Sdp:ltä ansiokasta käyttäytymistä, jos sattuu olemaan sellainen luonteenlaatu, että arvostaa aikuisia, jotka ovat niin sekaisin, että sekoittavat toisiinsa poliittisen kentän ja päiväkodin pihan.
Katainen ja Virkkunen pyysivät nopeasti sanojaan anteeksi, vaikkei siihen ollut mitään syytä. Anteeksipyynnöstä huolimatta demarit yrittivät edelleenkin näyttää loukkaantuneilta, koska ne ovat ajautuneet selvitystilaan, josta ainoa ulospääsymahdollisuus on se, että joku muu ryssii heitä pahemmin.
Eivät Katainen ja Virkkunen käyttäytyneet väärin, vaan modernisti. Meillä on poliittista eliittiä syytelty vuosikymmeniä hämärästä ja harmaasta kielenkäytöstä, ja kun sitä vähän yritetään avata, Suomen suurin aikuisvaippapuolue huutaa, että älkää, mua sattuu, sä tölväsit mua henkisesti, mä oon ihan vappupimiänä nyt.
Samaan aikaan kun Sdp yrittää kerätä pisteitä yliherkkyydellään, puolueen sisällä riehuu kaksi puoluekentän tulehtuneinta puukottajaa, Liisa Jaakonsaari ja Paavo Lipponen. Jaakonsaari ja Lipponen ovat esimerkillisiä demareita, jotka kadehdittavalla tavalla pystyvät yhdistämään kaunaisuuden ja katkeruuden kasvavaan loukkaantumisen tunteeseen siitä, että heitä ei arvosteta tarpeeksi.
Jaakonsaari ja Lipponen saavat kuitenkin valuttaa suusta mitä tahansa, koska he ovat täysinpalvelleita demareita, joiden katkeruudesta käytetään kaunistelevaa ilmausta 'kokemus'. Virkkunen ja Katainen sen sijaan ovat nuoria kokoomuslaisia, ja sellaisten tulee olla nöyriä eikä käyttäytyä niin kuin sivistysmaissa on tapana.
Sdp:llä on profiili-, imago- ja sisältöongelmia, jotka ovat sellaista tasoa, että suuhun työnnetyt verkkosukat alkavat vaikuttaa Urpilaisen viimeiseltä mahdollisuudelta korottaa puolueensa profiilia.
Nyt ne rassut yrittävät päästä ongelmistaan huutamalla, kuinka niitä sattuu.
Kuka uskaltaisi antaa edes nousukauden aikana vallan puolueelle, joka valpastuu vääryyteen vain silloin, kun se koskee heitä itseään?
Vastaukset 1
Vanhimmat
kirjoitus.
Siinä oli totuudenmukaisesti kaikki, mitä sossut ovat. eli kaksinaamaisia valehtelevia alistajia, joita ei koske samat säännöt kuin muita.
Ja mikä parasta, oli niin selvästi esitetty asia, jotta tyhmimmätkin tavaajat tuon ymmärtävät selkeästi, jos ei ole se punainen "palomuuri" esteenä.