En tohtinut kysyä tätä asiaa odottavien tai synnyttävien puolelta, etten lietso tuoreisiin äiteihin paniikkia, mutta en löytänyt muutakaan paikkaa.
Ystäväni sai pitkään odotetun vauvan, joka kuoli viikon ikäisenä. En ehtinyt käydä vauvaa katsomassa. Viimeksi näin ystäväni onnellisena odottajana jonkin aikaa ennen synnytystä. Nyt ystäväni on (luonnollisesti?) käpertynyt omiin oloihinsa. Ei vastaa puhelimeen, minkä kyllä ymmärränkin. Mutta kuitenkin tuntuu, että haluaisin osoittaa olevani jotenkin läsnä, vaikka hän varmaan viis veisaa yhtään mistään tällä hetkellä. Tai miehensä.
Kysynkin nyt, että mitä voisin tehdä? En halua tunkeutua tai tuputtaa, enkä löydä oikeita sanoja. Yritän kuvitella, miten hirveää heillä nyt on, kun me läheisetkin olemme kauhuissamme.
Onko teillä neuvoja tällaiseen tilanteeseen?
Ystäväni sai pitkään odotetun vauvan, joka kuoli viikon ikäisenä. En ehtinyt käydä vauvaa katsomassa. Viimeksi näin ystäväni onnellisena odottajana jonkin aikaa ennen synnytystä. Nyt ystäväni on (luonnollisesti?) käpertynyt omiin oloihinsa. Ei vastaa puhelimeen, minkä kyllä ymmärränkin. Mutta kuitenkin tuntuu, että haluaisin osoittaa olevani jotenkin läsnä, vaikka hän varmaan viis veisaa yhtään mistään tällä hetkellä. Tai miehensä.
Kysynkin nyt, että mitä voisin tehdä? En halua tunkeutua tai tuputtaa, enkä löydä oikeita sanoja. Yritän kuvitella, miten hirveää heillä nyt on, kun me läheisetkin olemme kauhuissamme.
Onko teillä neuvoja tällaiseen tilanteeseen?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Lähetä osanottokortti ja kukat. Niinhän sitä aina tehdään, jos läheinen kuolee. Fiksu olet, kun et mennyt odottavien palstalle tai edes vauvapalstalle. Voimia ja jaksamista ystävällesi, joka on kohdannut varmasti hirveimmän asian, mitä elämässä voi sattua kohdalle.
Parasta mitä voit tehdä, on antaa ystäväsi ymmärtää että olet läsnä kun hän juttukaveria tarvitsee. On tosiaan ymmärrettävää että hän ei jaksa ottaa yhteyksiä ulkomaailmaan, mutta häntä on hyvä muistuttaa siitä että se maailma on yhä olemassa, ja että elämä ei lopu suureenkaan tragediaan. Se vain tuntuu siltä hetken.
Soita, lähetä tekstiviestiä, käy ovella suklaalevyn kanssa. Osoita se että ystävästäsi välittäviä ihmisiä on, ja että paluu maailmaan onnistuu kyllä. Älä pelkää olevasi tunkeileva, hän tarvitsee sitä, älä anna hänen eristäytyä kokonaan. Sieltä ei ole niin helppoa murtautua ulos, jos oikein pääsee vajoamaan omaan maailmaansa.
Olemme erilaisia ja reagoimme suruun eri tavoin. Mutta menen väittämään että yksin ja ilman apua ei tuollaisesta hirveän moni selviä. On huomattavasti parempi tuppautua surevan elämään kuin pysyä poissa ja odottaa.
***
ja silloin minä ilmaisin, että olenhengessä mukana ja että minulle voi soittaa.
Pyysin häntä käymään, kävikin. Kuuntelin. Hän näytti valokuvia vauvasta ja itki. Itkettiin yhdessä ja mietittiin, miksi niin kävi.
Vauva oli pikkukeskonen. Minun lapseni syntyi myös pikkukeskosena, joten ehkäpä hänen oli helpompi puhua minulle, kun olin käynyt joitain samoja asioita läpi.
Kysyin, haluaako hän, että siivoan vauvatavarat pois heidän kodistaan jne.
Käytiin kaupassa yhdessä.
Olin siinä arjessa mukana, en tuputtanut mitään. en kysellyt mitään, vaan annoin hänen puhua niistä asioista, joista hän halusi.
Jonkun verran kannustin lähtemään esim aamulla ulos jne, että pysyi edes jotenkin normaalissa rytmissä.
Muistan, miten paljon pelotti nähdä eka kerran vauvan kuoleman jälkeen. Ei siihen tilanteeseen ole oikeita sanoja tai tekoja.
riittää, että on lähellä, jos toinen haluaa.
Kaikista parasta olisi, että vain kuuntelet. Kaverini joutui synnyttää kohtuun kuolleen lapsen, oli heille ensimmäinen raskaus, joten teki asiasta varmasti vielä kauheampaa, kun kotona ei ennestään ollut lasta, jonka vuoksi olisi täytynyt pysyä arjessa kiinni. Mies alkoi tehdä töitä kuin hullu, ei pitänyt vapaapäiviä ja teki ympäripyöreitä päiviä. Kaverini oli yksin kotona kaikki päivät, nukkui, itki ja nukkui. Kerran huolestuneena menin heidän ovensa taakse ja olin ehkä 15min ollut oven takana (valot päällä, toinen auto pihassa, ovikello toiminnassa, mutta kaverini ei avannut ovea tai vastannut puhelimeen)
Olin jo tekemässä lähtöä, kun kaverini äiti tuli paikalle ja menimme yhdessä vara-avaimella sisään.
En ollut uskoa silmiäni. Oli kulunut vain viikko siitä, kun kaverini oli päässyt sairaalasta kotiin ja koko asunto oli kuin pommin jäljeltä. Kaverini istui likaisena (ei varmasti ollut käynyt peseytymässä sairaalasta tulon jälkeen) sängyssään ja itki ja itki. Kaikki vauvatarvikkeet oli heitelty pitkin kämppää, samalla myös kaikki irtonainen tavara.
Kaverini äiti teki suurimman virheen, alkoi syyllistää, haukkuakin ja hieman liian aggressiivisesti potkia kaveriani sängystä pois. Käski päästä asian yli, alkoi siivota ja huokaili ja hermostuneena valitti, miten sitä nyt oli niin kauhea sotku ja eikö kaverini ollut ajatellut edes suihkuun mennä jne.
Minä istuin sängyllä kaverini vieressä ja kuuntelin. Sen jälkeen kuuntelin kaveriani varmasti 4-5kk, lähes joka päivä olimme yhteydessä. Meni varmaan lähemmäs puoli vuotta ennen kuin itse aloin kertoa omista asioistani tai kuulumisistani. Kaveriani ei olisi surunsa keskellä voinut varmasti yhtään kiinnostaa minun elämäni ja pienet murheeni. Kuuntelin ja huomasin, että vähitellen kaveri alkoi hieman päästä elämään kiinni, lähti kanssani kauppaan, pesin hänen luonaan pyykkiä ja tein ruokaa, kävimme lenkillä jne.
En koskaan vienyt mitään kukkia tai suruvalittelukorttia, koska mitäpä kaverini niillä olisi tehnyt. Varmasti autoin eniten sillä, että kuuntelin ja sysäsin omat asiani pois silloin, kun olin kaverini kanssa. Hänellä kesti yli 1,5 vuotta, ennen kuin hän alkoi päästä tapahtuneen yli.
Nyt 5 vuotta tapahtuneen jälkeen hänellä on 2,5v. ja 8kk. ikäiset terveet lapset. Itse olen saanut nyt 4 keskenmenoa ja no, voin sanoa, ettei kaverini ole ollut tukemassa minua. Ymmärrän, että pienten lasten äitinä ei ehdi olla kaveria tukemassa, kuitenkinhan itse sain VAIN keskenmenoja, en joutunut synnyttää kuollutta lasta....
Tuo on kauniisti tehty, mikäli sen vain itse jaksaa. Olen itse joutunut samantyyppiseen tilanteeseen, että tuin puolen vuoden ajan päivittäin eri syystä masentunutta ystävääni. Sitä minun ei olisi ikinä pitänyt mennä tekemään, sillä loppujen lopuksi väsyin itse.
Mielestäni täytyy vetää raja siihen, mikä on ystävän ja mikä ammattiauttajan tehtävä. Ystävyys on vastavuoroisuutta, ja toivon, että sinunkin ystäväsi sai ammattiapua oman apusi lisäksi. Ja vaikka ystävälläsi on pienet lapset, niin kyllä hän mielestäni voisi vähäisestä vapaa-ajastaan nipistää sen verran, että ottaisi osaa sinun murheisiisi. Olethan aikanaan tehnyt hurjan työn ja antanut omasta ajastasi leijonanosan hänen hyväkseen. Ei tämä pikkulapsen äidin elämä sentään ihan niin kiireistä ole!
Siis sinä :D
Ymmärrän ystäväsi reaktion hyvin, saman kokeneena. Itse tosin selvisin kuin mies tuossa tarinassa; otin uuden työpaikan ja tein ja touhusin niin paljon kuin pystyin, kunnes pahin meni ohi. Jos sitä olisi pysähtynyt yhtään ajattelemaan ja hautomaan, olisi seuraus ollut juuri tuo.
Olet mahtava ystävä. Vaikka ystäväsi unohtikin apusi, on sinulla silti tieto siitä että saatoit jopa pelastaa hänen henkensä, teit suurimman palveluksen mitä ystävä voi tehdä. Autoit takaisin elämään. Henkilökohtaisesti en menisi sanomaan että toistuvat keskenmenot ovat pienempi paha kuin kuolleen synnyttäminen, jokaisen oma suru on se lähin, se oma suru suurin itselle. Ei niitä voi arvottaa. Eikä jonkun toisen erilainen suru tee siitä omasta yhtään vähemmän vaikeaa.
Toivon vain että sinullakin on ystäviä jollaisia ansaitset.
***
http://www.kapy.fi/