Kansakunta omilla jaloillaan

Vuodet 1992-1994 olivat Suomen hukattua etsikkoaikaa. Silloin Suomi oli ainutlaatuisen edullisessa geopoliittisessa asemassa. Itsenäistymisen ja toisen maailmansodan välisestä aikajaksosta tuo lyhyeksi jäänyt jakso erosi siinä, että itäisenä naapurinamme ei ollut enää Neuvostoliitto. Vuosina 1992-1994 meillä olisi ollut mahdollisuus aloittaa uuden puolueettoman Suomen rakentaminen. Sitä ei tehty, ei haluttu tehdä. Vallassa oli Esko Ahon hallitus ja tasavallan presidenttinä toimi Mauno Koivisto.

Puolueettomuudesta kuulemma luovuttiin silloin, kun Suomi liittyi EU-jäseneksi. Niin tietää kertoa nykyinen ulkoministerimme Stubb. En muista, että tuolloin v. 1994 kansanäänestyksen edellä meidän vallanpitäjämme olisivat ilmoittaneet puolueettomuuden päättyvän, jos liitymme EU:n jäsenvaltioksi. Niinhän todettiin myös rahan kohdalla. Markasta luopuminen kuulemma päätettiin niin ikään jo EU-jäsenyyden mukana, vaikka senkin seikan kertominen äänestäjille taisi unohtua siinä vaiheessa ennen EU-kansanäänestystä. Meillä Suomessa Maastrichtin sopimusta suomenkielisenä ei jaettu joka talouteen ennen kansanäänestystä.

Jos tämän meneillään olevan kansainvälisen taloussekamelskan tuloksena rakenteet alkavat hajota ja sortua, niin meillä suomalaisilla pitää olla sitä varten varasuunnitelma. Markka voitaisiin palauttaa takaisin omaksi rahaksemme. Nato-jäsenyyttä tarjoaville seireeneille antaisimme lopulliset hatkat. Valmiutta pitäisi olla olla koko EU-jäsenyydestä irtaantumiseen. Samalla karistaisimme harteiltamme EU-direktiivien ikeen. Ulkopolitiikassa julistautuisimme puolueettomiksi. Maanpuolustuksen hoitaisimme itse riippumattomina luottamatta vieraan apuun.

Kansakuntana eläisimme omilla jaloillamme.