He tuijottivat tyhjää häkkiä. Kalterit olivat niin paksusta raudasta valmistettu, että tarvittiin monen hevosen voima nostamaan artefakti ilmaan. Häkki ei ollut suuri. Sen päälle saattoi helposti kiivetä avoimesta ovesta jalansijaa hakien ja itsensä katolle nykäisten. Näin eräs heistä teki. Kukaan ei halunnut mennä sisään. He tyytyivät keskustelemaan sen ympärillä ja pohdiskelemaan puoliääneen tapahtuneista. Rauta oli kylmää, metallitankojen läpimitta niin suuri, että miehen käsi ei yltänyt niiden ympäri. Lukko oli pettänyt. Siitä törröttävät kielet olivat vääntyneet ja vastakappale revennyt irti. Tuoksui kostea ruoho. Yöllä oli ollut hyvin kylmä. Ja nyt aamun tullen huurre haihtui auringon lämmittäessä heidän rinnuksia ja polttaessa veitsinä silmissä.
Ei voitu ymmärtää mistä oli saapunut sellainen voima, joka olisi voinut vääntää oven ja lukon sijoiltaan. Kukaan ei keksinyt miten tällainen olisi mahdollista. Kylässä ei ollut niin paljon hevosia, ei vipu- tai miesvoimaa, taljoja, joilla olisi ollut mahdollista suorittaa tällainen operaatio. Ihmeteltiin myös sitä, että yön aikana kukaan ei ollut kuullut mitään. Koirat olivat olleet vaiti, herkkäuniset havahtuneet katon narahduksiin ja unettomat valvoneet ja katselleet taivaalla kulkevaa kuuta. Kukaan heistä yhdestäkään ei ollut kuullut, havainnut tai aavistanut mitään epätavallista. Salakavala valtava voima oli saapunut ja kiskaissut toteen mahdottomaksi tiedetyn tehtävän. Mistä sellainen oli saapunut, oli täysi mysteeri. Epäiltiin pahan voimia, niitä, joista kellastuneissa kirjoissa kerrotaan hankalilla kirjasimilla. Tarinoiden oli luultu olevan houkkien tarinoita hölmöille. Mutta nyt kaikki näyttäytyi aivan uudessa valossa, koska mikään muu ei yltänyt selitykseksi.
Huomattiin häkin olevan entisellä paikallaan - mikään ei siis ollut repinyt ovea väkivalloin salvoistaan, sillä silloin koko häkki olisi siirtynyt paikoiltaan. Voima oli ollut häkin sisällä. He eivät tätä voineet käsittää. Päätettiin tutkia ympäristö suurella joukolla, etsiä jälkiä tai mitä tahansa, joka toisi valon ymmärryksen pimeyteen. Eräät heistä katselivat kaukaiseen metsänrajaan ja sen varjoihin. Metsä oli syvä ja loputon. Satoja vuosia vanhat puut eivät keinahdelleet myrskytuulissa, vaan saivat tukensa toisistaan ja kurottivat yhä hidastuvalla vauhdilla korkeammalle. Sammal metsän peittona oli pehmeää kuin lapsen poski, tuoksui kostealta ja huumaavalta. Pieniä sieniryppäitä nousi kaatuneista ja lahonneista rungoista. Oli hämärää, hohtavan vihreää. Ohitse saattoi lennähtää lintu, laskeutua oksalle ja katsella ympärilleen uteliaana ja virkeänä. Oli aivan hiljaista. Saattoi tuntea oman sydämensä lyönnin ja kuulla elämänsä kohinan korvissaan, havahtua jonkin koskettavan yhtä aikaa alavatsaasi ja yläselkääsi. Oli kuin kevyt henkiolento tulisi ympärillesi ja kietoisi itsensä sinuun suudellen hämmästyksestä rentoja huuliasi. Ilmassa tuoksui huumaava sekoitus kaarnaa, uuden verhoja, kaikkialle levittäytyvää suloista otsonia, joka kulki ylös pitkin lehtien keskustelua kuuntelevaa vartaloa.
rakkausruno
4
1941
Vastaukset
Kirjoittanut: aitiparta 15.2.2009 klo 22.55
[voi kuinka hirveä onnettomuus]
Päätin ratkaista arvoituksen. Kylän seppänä, häkin rautojen takojana minulla oli siihen jonkinlainen, ääneenlausumaton velvollisuuskin. Tähyilimme metsän suuntaan. Katseemme osoittivat että syyllinen oli olemassa. Katsoimme siis itsestämme pois päin ulkoiseen pimeään. Kuiskasin lähimmille miehille jotain, ja he nyökkäsivät. Menimme koteihimme. Keräännyimme hetken kuluttua aukiolle.
Nyt lähdimme etsimään syyllistä metsän pimennosta. Kuljimme pitkin askelin emmekä varoneet risahduksia, astuimme jopa tahallamme kuivien oksien päälle, että meidät olisi havaittu. En tiedä oliko se läpinäkyvää. Sydämeni hakkasi. Jalkamme upposivat kosteaan sammaleeseen ja homehtunut puu sekä mädäntyneet kasvit tuoksuivat voimakkaasti. Naava kiertyi kasvoillemme rihmoina ja päätin että olemme tulleet kyllin pitkälle. Valoa siivilöityi tiheiden puiden läpi vain vähän.
Painauduin lahoa runkoa vasten, se oli sopivasti ontto ja tarjosi tilaa keskikokoisen miehen kätkeytyä. Muut jatkoivat vielä eteenpäin, äänekkäästi puhuen. Heidän kulkemisensa oli vaivalloista ja kompuroivaa. Toisiaan vasten horjahdellen, suojaten toistaan näkymättömiltä katseilta, he ottivat takkiensa suojista tavarat, yhdistivät palaset yhteen ja rakensivat jokseenkin kokoiseni ja näköiseni olennon. Eräs heistä totesi suureen ääneen: rikollinen on eksyttänyt meidät, käännymme takaisin!
Kauempaa katsottuna näytti että heitä palasi takaisin yhtä monta kuin oli lähtenytkin.
Sillä välin olin kiivennyt puun sisälle. Merkillistä kuinka orvoksi ihminen tuntee itsensä jäädessään yksin ja tosiasiassa kylään oli vain kivenheiton matka. Jos huutaisin kyllin lujaa huutoni saattaisi kuulua kylään. Jos maasto ei olisi näin vaivalloista he ehtisivät tänne nopeasti. En tiedä mistä se johtui, lahoavien kasvien väkevästä lemusta tai oliko itse puu, jonka sisällä piileskelin, salaliitossa näkymättömän vihollisen kanssa. Erittikö se huokosistaan aivot sekoittavaa myrkkyä - hitaasti mutta perusteellisesti maailmani alkoi kääntyä ympäri ja se, mitä olin sisältä, kääntyi eteeni maisemaksi. En ole varma olinko hereillä vai unessa. Kerron asiat niin kuin muistan ja ymmärrän. Hämärä tihentyi pimeäksi. Kuului ihmisenkaltaisia mumisevia ja valittavia ääniä.
Jos kertomukseni tuntuu teistä oudolta, ajatelkaa, että nukahdin. Ehkä se on turvallisinta. Kyllä, olin unessa. Syvässä unessa.
Se oli outo uni. Tällainen se oli.
Makasin vuoteessa, omassa pienessä vuoteessani. Kuulin äidin ja isän keskustelevan. Äidin hiljainen valittava ääni sai minut terästämään kuuloani. He puhuivat tulevaisuudestani. Jonkin aikaa kuunneltuani kuva hahmottui. Kaksi suuta on liikaa ruokittavaksi. Kylän ennustaja oli lukenut teurastetun sian maksasta että kesällä sataisi lunta ja halla veisi viljan, isä teki päätöksen. Minut lähetettäisiin metsän toisella puolella olevien sukulaisten luo. Mukaani saisin eväät ja kartan jonka avulla selviytyisin suonsilmäkkeiden ja muiden vaarojen läpi. Korppi lähetettäisiin matkaan jalassaan nahkainen viestikotelo, se kuljettaisi naapurikylään tiedon saapumisestani. Milloin tämä tapahtuisi? Huomenna, sanoi isä. Viikon kuluttua, sanoi äiti. Isä myöntyi: kolmen päivän kuluttua lähetämme hänet matkaan.
Seuraava aamu oli kaunis.
Pyysin että isosisko veisi minut uimaan. Äiti ja isä katselivat meitä hellästi. Pian olimme rannalla. Minä ja sisko. Korvissani alkoi nyt surista puut taipuivat minua kohti oksat osoittivat piilopaikkaani. Sydämeni jyskytys täytti metsän. Tuijotin pimeään ja halusin huutaa: ei, en tahdo katsella tätä unta, lopettakaa. Mutta minä olin unessa enkä saanut silmiäni kiinni.
Lopulta irrotin käteni hänen hiuksistaan.
Hän kellui kasvot alaspäin.
Ei. Ei se mennyt niin. Metsä valehtelee. Minä makasin rannalla ja nukahdin enkä tiedä kuinka kauan olin nukkunut. Herätessäni näin hänet kellumassa siinä. Hän oli varmasti liukastunut tai jotain, saanut sairaskohtauksen tai jotain. Juoksin parkuen kotiin.
Pidettiin hautajaiset.
Äiti ja isä eivät koskaan kertoneet minulle suunnitelmastaan lähettää minut metsän halki pois. Hallaa ei tullut. Ennustaja erotettiin tehtävästään. Se kesä oli kaunis. Pitkän aikaa syytin itseäni ja ajattelin, että jos en olisi ollut unessa, olisin ehkä voinut pelastaa siskon. Kaikki olivat sitä mieltä että hän oli liukastunut ja pelästyneenä vetänyt vettä keuhkoihinsa.
Niin sen täytyi tapahtua. Mutta yhä uudet kuvat tanssivat puiden lomassa, oksat sojottavat kohti. Lapsena tehdyt omenavarkaudet. Opettajan tuolille laitetut nastat. Huuleni Elisabethin kaulalla ja hänen kahiseva hameensa.
Sikiönlähdettäjän karkeat sanat pitäessäni Elisabethin kättä hämärässä huoneessa ja peltisen roska-astian pohjalle kumahtava limainen möykky.
On aamu ja avaan silmäni. Metsä on hiljainen. Se on ystäväni. Kävelen kylään. Ihmiset kävelevät minua vastaan. Miesten takana uteliaiden naisten supattava lauma. Sainko syyllisen kiinni? Näinkö hänestä edes vilauksen? Pääsikö hän ehkä pakoon?
Olen vaiti, en puhu mitään. Ihmisten rinki kiertyy ympärilleni, kerro, kerro mitä kohtasit öisessä metsässä. Lopulta sanon hiljaa. Taon uuden häkin, entistä vahvemman.
Sulkeuduin pajaani viikoiksi, viikot muuttuivat kuukausiksi. Lopulta häkki oli valmis. Tämä on niin kuin edellinen häkki, vahvempi vain. Alkuperäisen häkin sisällä tosin oli muovaamani nukke, ihmistä esittävä patsas, jolla oli minun piirteeni. Tämän häkin sisälle asetun itse. Nyt te olette kuulleet tarinani. Ja muistutan vielä. Omenavarkaudet ja kolttoset koulussa ovat totta. Minä häpeän, häpeän syvästi mutta on pakko tunnustaa, kyllä. Saatoin hänet raskaaksi ja murhasimme lapsen sikiönlähdettäjän huoneessa. Nämä kaikki rikokset minä mielihyvin tunnustan ja kadun. Mutta en sitä, en - sitä minä en tehnyt.
Uskottehan?
Ja minä istun häkissäni. Takomani kalterit ovat lujat. Kukaan ei voi niitä murtaa. Yöllä kun muut nukkuvat Elisabeth tuo minulle ruokaa. Siitä huolimatta kuihdun hitaasti. Vatsaani kalvaa nälkä jota ei voi tyydyttää. Päivisin ihmiset kulkevat ohitseni surkutellen ja pyörittelevät päätään. Hekin nukkuvat. Hekin näkevät loputonta unta. He kantavat ympärillään häkkejä, näkymättömiä, yhtä lujasti taottuja kuin tämä.
Syyllinen on aina joku muu. Se asuu metsässä. Se huohottaa ulkoisessa pimeässä eikä astu näkyville niin että se voitaisiin tuomita. Niin että se voitaisiin kivittää. Niin että sen nälkä tulisi tyydytetyksi.
"Sillä ei ole mitään salattua, mikä ei tule ilmi, eikä kätkettyä, mikä ei tule tunnetuksi ja joudu päivän valoon."
Luuk.8:17.
- - -
Kiitos Flaika että palautit aloituksesi.
Niinpä minäkin nyt palautin Rakkausrunot-palstalta poistetun "jatko-osan" eli tajunnanvirtani minkä tekstisi inspiroi liikkeelle.
Keskusteluketjusta poimittua:
Flaikan aloitus oli mestarillinen. Itse asiassa minun piti vain sanoa hänelle, että yleensä en lue tuollaisia pitkiä tekstejä, en jaksa, mutta tällä kertaa kirjoitus houkutteli ja suorastaan pakotti lukemaan loppuun. Merkillinen fantasia ja tyylikäs. Sitä olin sanomassa, mutta. Arvoituksellinen teksti inspiroi minut jatkamaan. En osannut sanoa mihin päätyisin. Lukiessasi kertomusta etenemme siis samaa matkaa, loppupäätelmä on myös minulle tuntematon, avoin. Lopulta vastaus hahmottuu. Tarina on kuin satu, se on kauas historiaan sijoitettu kyhäelmä mutta jotain oudon tuttua, omituisella tavalla läsnäolevaa siinä on? Anyway. Kiitokset tekstistä kuuluvat ennen kaikkea alkuteoksen tekijälle, inspiraation antajalle Flaikalle. Nyt aloitusteksti on hävinnyt johonkin... Mutta ihmiset jatkavat matkaansa... Unet muuttuvat sanoiksi. Väreilevän veden yllä mollottaa kuu. Jostain kuuluu moottorikelkan ääni? Ehkä se on tehtaanpilli! Rakastavaisten huulet painuvat toisiaan vasten eivätkä koskaan, koskaan hellitä. Valot sammutetaan pian. Päät painuvat tyynylle.
[aitiparta 16.2.2009 klo 00.06]- Flaika
Olen millintarkka mies. Asiakkaan työtaso ja alakaapit ovat valmiit. Puuttuvat tiski- ja kuivauskaapit ja laatoitus odottavat asennustaan lattialla. En ymmärrä asiakkaan makua, mutta en välitä siitä. Voin jo sanoa, että keittiöremontista tulee onnistunut. Ehkä niin onnistunut, että pyytämäni hinta on liian pieni. Lasken karhean käteni mustalle marmorille. Se ei laske minua irti.
On omituista, etten ole nähnyt asunnon omistajaa. Tiedän hänen nimensä ja seison hänen asunnossaan, mutta en ole tavannut häntä. Hän on nainen, luultavasti kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välissä, lapseton ja yksineläjä. Eteisessä ei ole yhtään vaatteita, ei kenkiä, ei peiliä, ei taulua. Kävellessäni ensimmäisen kerran asuntoon isännöitsijän kanssa luulin tulleeni sairaalaan.
Suhteettoman tilavaan keittiöön johtaa kaksi ovea: toinen suoraan käytävältä ja toinen vastakkaiselta seinältä salista. Saliin johtavassa ovessa on ikkuna ja siinä lasimaalaus: taidokas kuva lohikäärmeestä, jonka peltikypäräinen ratsumies keihästää peitsellään. Käärmeen ilme on tuskainen. Ritarin ilmettä en näe, hänellä on silmikko kasvoillaan.
Keittiö antaa kadulle - silloin salin on annettava sisäpihalle. Salin ikkunoiden valo paistaa lasimaalauksen takaa ja antaa kuvalle loistavat värit.
Ovenkahva on hyvin vanhaa perua - juuri sellainen, jollaisia ei saa enää mistään. Juuri sellainen, josta tulee ongelmia, jos se häviää: täysmessinkinen, valettu, kiemuroin ja koukeroin kirjailtu taidokas luomus. Ovi on hiottu ja maalattu hyvin. Se on kunnostettu entiseen malliinsa. Mitään siitä ei ole muutettu, tokko edes väriä. Ihmettelen melkein ääneen, että miksi 1800-luvun lopun ovenkahva on 2000-luvun keittiössä kaverinaan maalaus, joka on 300-luvulta; tarkistan luvut hotellissa Internetistä, sillä en saanut silmiä irti todellisuudesta.
En ole kokeillut onko ovi lukossa vai ei. Minulla on ammattiylpeyteni, enkä tunne olevani mikään kurkistelija, mikään utelias pervo, joka haistelee tyynyt ja availee kaapit, kurkistelee sängyn alle ja tutkii ihmisten piilot. Ei, minä olen millintarkka mies. Keskityn vain ja ainoastaan siihen että asiakas on tyytyväinen. Tai ehkä, että minä itse olen tyytyväinen.
Mittaan ensimmäisen kaapin paikan kun asunnon ovi käy. En näe tulijaa. Suljen radion; jotkut ihmiset eivät voi sietää rakentamisen meteliä ja radion pauhua. Tuijotan olkani yli lohikäärmeen kidasta syöksyvään kieleen, ainoaan näköyhteyteen muualle asuntoon. Se on hän. Varjo kävelee kopisten saliin, heittää postinsa pöydälle ja seisoo hetken aloillaan, kuin kuunnellen mitä asunnossa tapahtuu, sitten katoaa lasikäärmeen takaa ja kaikki on ennallaan.
En muista mitä olin mittaamassa. Minua ahdisti. Yleensä ihmiset ovat hyvin puheliaita ja kiinnostuneita asunnostaan ja olkani takana kurkkimassa ja kyselemässä mitä tapahtuu ja mitä ei, miten asia edistyy ja miten tämä ja tämä ongelma tullaan ratkaisemaan… ehdottelevat kaikenlaista typerää. Mutta täällä ei. Ehkä hän on ujo. Ehkä hän on käynyt jonkinlaisen avioeron tai menetyksen elämässään ja haluaa olla yksin. Ehkä hän ei ole kiinnostunut mistään, eikä halua sotkea ajatuksiani.
Nainen luottaa ammattitaitooni - eikä siten halua häiritä minua, ajattelen. Hänellä on outo sukunimi, joten on mahdollista, ettei hän osaa kieltäni. Tämä on hyvä ajatus.
Seinä on hieman vino, se harmittaa minua. On aivan helvetillinen homma oikaista ja maalata se. Tämä romuttaisi arvioni ajasta ja rahasta. Sätin itseäni, sillä tuollainen pitää tarkistaa jo ennen kuin hyväksyy remontin. Tekee mieli tupakkaa. Kuvittelen kaapiston jo paikoilleen… ja hirvittävän liuskeen näkyville päätyyn: ylhäällä 14 milliä ja alhaalla 0. Aukon päälle on pakko laittaa ammattitaidottomuuden vilkkuvalo: peitelista. Olen varma, että nainen ei huomaa sitä, tai ei ymmärrä sen tarkoitusta. Nostan käteni pois mustalta marmorilta. Kaikki keittiössä näyttää äkkiä modernilta katakombilta, johon on haudattu peltipäisen ratsumiehen surmaama lohikäärme. Mieleeni syöksähti koti … oma kotini ja lasten kiljunta, vaimoni katse aamiaispöydän ylitse.
Sointu. Huoneistossa on piano tai flyygeli. Nainen painoi koskettimia kävellessään soittimen ohitse. On kuolemanhiljaista. Flaika kirjoitti:
Olen millintarkka mies. Asiakkaan työtaso ja alakaapit ovat valmiit. Puuttuvat tiski- ja kuivauskaapit ja laatoitus odottavat asennustaan lattialla. En ymmärrä asiakkaan makua, mutta en välitä siitä. Voin jo sanoa, että keittiöremontista tulee onnistunut. Ehkä niin onnistunut, että pyytämäni hinta on liian pieni. Lasken karhean käteni mustalle marmorille. Se ei laske minua irti.
On omituista, etten ole nähnyt asunnon omistajaa. Tiedän hänen nimensä ja seison hänen asunnossaan, mutta en ole tavannut häntä. Hän on nainen, luultavasti kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välissä, lapseton ja yksineläjä. Eteisessä ei ole yhtään vaatteita, ei kenkiä, ei peiliä, ei taulua. Kävellessäni ensimmäisen kerran asuntoon isännöitsijän kanssa luulin tulleeni sairaalaan.
Suhteettoman tilavaan keittiöön johtaa kaksi ovea: toinen suoraan käytävältä ja toinen vastakkaiselta seinältä salista. Saliin johtavassa ovessa on ikkuna ja siinä lasimaalaus: taidokas kuva lohikäärmeestä, jonka peltikypäräinen ratsumies keihästää peitsellään. Käärmeen ilme on tuskainen. Ritarin ilmettä en näe, hänellä on silmikko kasvoillaan.
Keittiö antaa kadulle - silloin salin on annettava sisäpihalle. Salin ikkunoiden valo paistaa lasimaalauksen takaa ja antaa kuvalle loistavat värit.
Ovenkahva on hyvin vanhaa perua - juuri sellainen, jollaisia ei saa enää mistään. Juuri sellainen, josta tulee ongelmia, jos se häviää: täysmessinkinen, valettu, kiemuroin ja koukeroin kirjailtu taidokas luomus. Ovi on hiottu ja maalattu hyvin. Se on kunnostettu entiseen malliinsa. Mitään siitä ei ole muutettu, tokko edes väriä. Ihmettelen melkein ääneen, että miksi 1800-luvun lopun ovenkahva on 2000-luvun keittiössä kaverinaan maalaus, joka on 300-luvulta; tarkistan luvut hotellissa Internetistä, sillä en saanut silmiä irti todellisuudesta.
En ole kokeillut onko ovi lukossa vai ei. Minulla on ammattiylpeyteni, enkä tunne olevani mikään kurkistelija, mikään utelias pervo, joka haistelee tyynyt ja availee kaapit, kurkistelee sängyn alle ja tutkii ihmisten piilot. Ei, minä olen millintarkka mies. Keskityn vain ja ainoastaan siihen että asiakas on tyytyväinen. Tai ehkä, että minä itse olen tyytyväinen.
Mittaan ensimmäisen kaapin paikan kun asunnon ovi käy. En näe tulijaa. Suljen radion; jotkut ihmiset eivät voi sietää rakentamisen meteliä ja radion pauhua. Tuijotan olkani yli lohikäärmeen kidasta syöksyvään kieleen, ainoaan näköyhteyteen muualle asuntoon. Se on hän. Varjo kävelee kopisten saliin, heittää postinsa pöydälle ja seisoo hetken aloillaan, kuin kuunnellen mitä asunnossa tapahtuu, sitten katoaa lasikäärmeen takaa ja kaikki on ennallaan.
En muista mitä olin mittaamassa. Minua ahdisti. Yleensä ihmiset ovat hyvin puheliaita ja kiinnostuneita asunnostaan ja olkani takana kurkkimassa ja kyselemässä mitä tapahtuu ja mitä ei, miten asia edistyy ja miten tämä ja tämä ongelma tullaan ratkaisemaan… ehdottelevat kaikenlaista typerää. Mutta täällä ei. Ehkä hän on ujo. Ehkä hän on käynyt jonkinlaisen avioeron tai menetyksen elämässään ja haluaa olla yksin. Ehkä hän ei ole kiinnostunut mistään, eikä halua sotkea ajatuksiani.
Nainen luottaa ammattitaitooni - eikä siten halua häiritä minua, ajattelen. Hänellä on outo sukunimi, joten on mahdollista, ettei hän osaa kieltäni. Tämä on hyvä ajatus.
Seinä on hieman vino, se harmittaa minua. On aivan helvetillinen homma oikaista ja maalata se. Tämä romuttaisi arvioni ajasta ja rahasta. Sätin itseäni, sillä tuollainen pitää tarkistaa jo ennen kuin hyväksyy remontin. Tekee mieli tupakkaa. Kuvittelen kaapiston jo paikoilleen… ja hirvittävän liuskeen näkyville päätyyn: ylhäällä 14 milliä ja alhaalla 0. Aukon päälle on pakko laittaa ammattitaidottomuuden vilkkuvalo: peitelista. Olen varma, että nainen ei huomaa sitä, tai ei ymmärrä sen tarkoitusta. Nostan käteni pois mustalta marmorilta. Kaikki keittiössä näyttää äkkiä modernilta katakombilta, johon on haudattu peltipäisen ratsumiehen surmaama lohikäärme. Mieleeni syöksähti koti … oma kotini ja lasten kiljunta, vaimoni katse aamiaispöydän ylitse.
Sointu. Huoneistossa on piano tai flyygeli. Nainen painoi koskettimia kävellessään soittimen ohitse. On kuolemanhiljaista.Wau!
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1235946751774_3_large.jpg
http://kotisivukone.fi/files/kultaomena.kotisivukone.com/.album/1235946751774_1_large.jpg
Hyvää yötä. :)Flaika kirjoitti:
Olen millintarkka mies. Asiakkaan työtaso ja alakaapit ovat valmiit. Puuttuvat tiski- ja kuivauskaapit ja laatoitus odottavat asennustaan lattialla. En ymmärrä asiakkaan makua, mutta en välitä siitä. Voin jo sanoa, että keittiöremontista tulee onnistunut. Ehkä niin onnistunut, että pyytämäni hinta on liian pieni. Lasken karhean käteni mustalle marmorille. Se ei laske minua irti.
On omituista, etten ole nähnyt asunnon omistajaa. Tiedän hänen nimensä ja seison hänen asunnossaan, mutta en ole tavannut häntä. Hän on nainen, luultavasti kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välissä, lapseton ja yksineläjä. Eteisessä ei ole yhtään vaatteita, ei kenkiä, ei peiliä, ei taulua. Kävellessäni ensimmäisen kerran asuntoon isännöitsijän kanssa luulin tulleeni sairaalaan.
Suhteettoman tilavaan keittiöön johtaa kaksi ovea: toinen suoraan käytävältä ja toinen vastakkaiselta seinältä salista. Saliin johtavassa ovessa on ikkuna ja siinä lasimaalaus: taidokas kuva lohikäärmeestä, jonka peltikypäräinen ratsumies keihästää peitsellään. Käärmeen ilme on tuskainen. Ritarin ilmettä en näe, hänellä on silmikko kasvoillaan.
Keittiö antaa kadulle - silloin salin on annettava sisäpihalle. Salin ikkunoiden valo paistaa lasimaalauksen takaa ja antaa kuvalle loistavat värit.
Ovenkahva on hyvin vanhaa perua - juuri sellainen, jollaisia ei saa enää mistään. Juuri sellainen, josta tulee ongelmia, jos se häviää: täysmessinkinen, valettu, kiemuroin ja koukeroin kirjailtu taidokas luomus. Ovi on hiottu ja maalattu hyvin. Se on kunnostettu entiseen malliinsa. Mitään siitä ei ole muutettu, tokko edes väriä. Ihmettelen melkein ääneen, että miksi 1800-luvun lopun ovenkahva on 2000-luvun keittiössä kaverinaan maalaus, joka on 300-luvulta; tarkistan luvut hotellissa Internetistä, sillä en saanut silmiä irti todellisuudesta.
En ole kokeillut onko ovi lukossa vai ei. Minulla on ammattiylpeyteni, enkä tunne olevani mikään kurkistelija, mikään utelias pervo, joka haistelee tyynyt ja availee kaapit, kurkistelee sängyn alle ja tutkii ihmisten piilot. Ei, minä olen millintarkka mies. Keskityn vain ja ainoastaan siihen että asiakas on tyytyväinen. Tai ehkä, että minä itse olen tyytyväinen.
Mittaan ensimmäisen kaapin paikan kun asunnon ovi käy. En näe tulijaa. Suljen radion; jotkut ihmiset eivät voi sietää rakentamisen meteliä ja radion pauhua. Tuijotan olkani yli lohikäärmeen kidasta syöksyvään kieleen, ainoaan näköyhteyteen muualle asuntoon. Se on hän. Varjo kävelee kopisten saliin, heittää postinsa pöydälle ja seisoo hetken aloillaan, kuin kuunnellen mitä asunnossa tapahtuu, sitten katoaa lasikäärmeen takaa ja kaikki on ennallaan.
En muista mitä olin mittaamassa. Minua ahdisti. Yleensä ihmiset ovat hyvin puheliaita ja kiinnostuneita asunnostaan ja olkani takana kurkkimassa ja kyselemässä mitä tapahtuu ja mitä ei, miten asia edistyy ja miten tämä ja tämä ongelma tullaan ratkaisemaan… ehdottelevat kaikenlaista typerää. Mutta täällä ei. Ehkä hän on ujo. Ehkä hän on käynyt jonkinlaisen avioeron tai menetyksen elämässään ja haluaa olla yksin. Ehkä hän ei ole kiinnostunut mistään, eikä halua sotkea ajatuksiani.
Nainen luottaa ammattitaitooni - eikä siten halua häiritä minua, ajattelen. Hänellä on outo sukunimi, joten on mahdollista, ettei hän osaa kieltäni. Tämä on hyvä ajatus.
Seinä on hieman vino, se harmittaa minua. On aivan helvetillinen homma oikaista ja maalata se. Tämä romuttaisi arvioni ajasta ja rahasta. Sätin itseäni, sillä tuollainen pitää tarkistaa jo ennen kuin hyväksyy remontin. Tekee mieli tupakkaa. Kuvittelen kaapiston jo paikoilleen… ja hirvittävän liuskeen näkyville päätyyn: ylhäällä 14 milliä ja alhaalla 0. Aukon päälle on pakko laittaa ammattitaidottomuuden vilkkuvalo: peitelista. Olen varma, että nainen ei huomaa sitä, tai ei ymmärrä sen tarkoitusta. Nostan käteni pois mustalta marmorilta. Kaikki keittiössä näyttää äkkiä modernilta katakombilta, johon on haudattu peltipäisen ratsumiehen surmaama lohikäärme. Mieleeni syöksähti koti … oma kotini ja lasten kiljunta, vaimoni katse aamiaispöydän ylitse.
Sointu. Huoneistossa on piano tai flyygeli. Nainen painoi koskettimia kävellessään soittimen ohitse. On kuolemanhiljaista.Olen huono lukemaan runoja, oikeastaan en lue niitä palstan ulkopuolella ollenkaan, ja palstoillakin harvakseltaan eli satunnaisesti. Joitain runojasi olen lukenut. Itse asiassa minun piti erästä runoasi, en kyllä muista mitä, kommentoida -
Jaa, no niin... etsitään sitten se runo.
Löytyi! Minun piti siis kommentoida runoasi La romance noir, en muista tarkalleen mutta jotain sellaista, luen runon uudestaan ja pinnistän muistia, niin, että minun piti kommentoida runojasi... hetkinen... 2010 ja Marie, että pidin niistä, erityisesti Marie en kyllä muista mitä minun piti siitä sanoa, mutta... unohdin, ja nyt tästä runosta, siis La romance noir, tyyli sinänsä ja tekstin lähes proosallinen pituus joka tuntuu olevan osa runon keskeisiä elementtejä vähintäänkin yhtä paljon kuin kuvakieli, sitten kuvakielessä tietyt ilmaisut, kuten "muumit ympäröidään kodilla" ym.
Palaan tähän hetkeen. Kävinkö muualla? Ei, eläydyin vain menneisyyteen. Ensimmäinen kolmatta olin mies, henkilö joka luki runoa La romance noir. Mitä tavoitan hänestä tänään? Muisti on osittunutta todellisuutta, ei, korjaan, todellisuus on osittunutta muistia, ei vieläkään oikein, mietin, antaa olla. Mitä muistamme tapahtuneen ei ole itse tapahtuma vaan tapahtuman kuva.
kasvot käsien välissä: sormet poskipäillä, katseen hellyys.
Mutta palstoilla nimenomaan mieluummin kuin valmiina runokokoelmina, ehdottomasti. Jotenkin vain nämä tuntuu elävämmiltä täällä netissä, ei niin tuotteistetuilta.
Edellinen siis kommenttina jo sanottuun: olen huono lukemaan runoja.
Vielä huonompi kommentoimaan, kuten huomaat.
En kommentoi. Kommentoin satunnaisesti. Kommentoin ehkä tuttuuden perusteella - mikä luo kuvan klikkiytymisestä, jonkun erityisestä suosimisesta: "sisäpiiriläisyyden" rakentamisesta, osallistumisesta "ei niin kivaan peliin".
Aion kommentoida mutta unohdan. Rönsyilen kommenteissani narsistisesti, tuon enemmän esille itseäni kuin varsinaisesti aloitusrunoon liittyvää asiaa.
Jne.
Tyylisi on jotenkin mielenkiintoinen minulle. Siinä on jotain ja sitten vielä jotain. Se on voimakasta ja rivien takana herkkää. Se herkkyyskin on kahtalaista, niin kuin hymyilee ja samaan aikaan irvistää.
Tässä välissä kävin hakemassa teetä. Mielessäni oli vielä yksi hyvin muotoiltu lause kuinka kuvata suhtautumistani runouteesi, tuntemuksia, mutta viimeistään teetä hakiessa ehkä osittain jo aiemmin, unohdin mielessä muotoilemani lauseen. Tämäkin on faktaa. Pesukoneeni on rikki. Aamulla pesin nyrkkipyykkiä villapaidan ja kolmet kalsarit.
Olen sairaslomalla selkäni vuoksi. Pyysin keskiviikon ja torstain, lääkäri kirjoitti myös perjantain ja sanoi, että olisi hyvä antaa selän nyt rauhoittua. Lääkäriin mennessä en pystynyt kunnolla kävelemään. Saatuani sairaslomatodistuksen ja lähtiessäni lääkäristä, selkä parantui. Nyt se on aivan oireeton.
Kirjoitan tätä erään runosi (Postano Kirjoittanut: Flaika 5.3.2009 klo 20.02) alle, mutta sattumalta huomaan ajattelevani että jos leikkaisinkin tekstini irti yhteydestä ja liittäisin toisaalle, tuonne viereiselle palstalle. Jatkonovelliisi.
Mikael laittaa miekkansa käärmeen kurkulle.
Huomaan katselevani lasimaalausta. Lasin läpi tulee valoa. Olen muistamaisillani jotain kaukaista ja unohdettua. Minua kylmää. Olenko tässä talossa sattumalta. Lasin takana liikkuu joku. Katselen kirvestä kädessäni, mittailen jalkalistoja ja seinän kaltevuutta. Pianon ääni on ajat sitten vaiennut. Tunsinko nuoruudessani jonkun, joka soitti Schubertia hellin sormin?
Vai oliko se John Mitchellin Seven color pieces (sävelletty vuonna 1966).
Synnyin keskosena joulukuussa 1967, noin kaksi kuukautta ennen aikaani. Silloin oli ennätyskova pakkanen. Asiaan liittyy eräs hauska yksityiskohta. Isäni veljen vaimo oli myös raskaana. Serkkuni syntyi lähes kaksi kuukautta myöhässä. Tarkasti sanottuna: minä synnyin hänen laskettuna aikanaan, hän minun.
Lääkäri oli hyvin vihainen Eskon vaimolle - en muista hänen nimeään, hän kuoli syöpään muutama vuosi sitten. Heillä on kaksi lasta.
Hänet oli lähetetty kotiin ja käsketty tulla kun lapsi alkaa syntymään. Hän odotti kaksi kuukautta ja, kun supistukset ei vielä sittenkään olleet alkaneet, lähti sairaalaan. He huusivat hänelle. Sanoivat että lapsi on vaarassa.
Serkkuni kuitenkin syntyi terveenä ja jäi eloon. Niin minäkin.
Jos elämäni olisi mennyt toisella tapaa kuin meni. Voisin suhtautua pilkallisesti tiettyihin asioihin koska näkisin ne vain ihmisten luomina ajatusrakennelmina. Eläydyn novellisi mieheen. Onko hän sellainen ihminen. Hän ajattelee - tai ehkä lasin takana oleva nainen ajattelee? Kyllä, ei se ole tämä mies vaan tuo nainen.
Pyhä miekanheiluttaja työntää sapelin käärmeen persuksiin. Käärme on portto ja madonna. Aina te olette alistaneet naisia. Mutta nyt sinä olet satimessa, olet kävellyt omaan loukkuusi:
Tulet näkemään.
Selässäni vähän juoksevat kylmät väreet. Vessassa villapaita tiputtaa vettä. Tip tap. Ai niin, villapaidan ja kalsareiden lisäksi pesin vielä yhden paidan.
Täytyy olla tarkka ettei valehtele.
On pysyttävä aina totuudessa, rakkaani.
Fiktio ja fakta limittyvät. Hörppään teetä. Kello on 12:09.
Jatkan...
Ennen kaikkea pidän runoistasi koska aistin elävän ihmisen, persoonan. Hänen sydämenläpätyksensä soljuu sanojen, rivistöjen läpi. Runokielesi. Se on epämuotoista kommunikointia maailman ja itsensä kanssa, omien mielteiden sääntöjä seuraavaa epätekstiä ja kuitenkin, kuulen elävän ihmisen äänen: kuiskauksina, suonenvetoina, vetäytyessään pois ja kätkeytyessään käsi ojentuu toista kohti, ojentuessaan toista kohti suojautuu uhmakkaasti, avoinna ja ovet levällään joka suuntaan, itsensä sisään suljettu umpikuuro systeemi, kaikukakkimossa kertautuva tytönaskel, ikääntyvän naisen laahaava askel, itsensämyöntävän hymy kesäpäiväinen ihontuntu, nyt piste.
Katselen sanoja. Olenko todella kiinnostunut toisesta ihmisestä tämäkin on lause.
Hengitämme.
- - -
Ehdottomasti totta: havaitsen tekstissäni kertakaikkiaan käsittämättömän kirjoitusvirheen. Sana pitäisi olla KAIKUKAMMIOSSA. Päätän jättää virheen korjaamatta. Mietin lisäänkö loppuun selityksen. Lisään. En lisää. Lisään. Joo, olkoon näin.
Haen vielä kupin teetä.
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kyllä suoraan
Sanottua vi.tu.taa. Miksi en toiminut silloin. Sama kun olisi heittänyt smagardin menemään.691792Voisitko nainen kertoa mulle
Tykkäätkö sä musta, vai unohdanko koko jutun? Mä en viitti tulla sinne enää, ettei mua pidetä jonain vainoajana, ku sun1641459- 881252
- 1231240
Miehelle naiselta
Ajattelen sinua aina, en jaksa enää. Ja luulin, että pidit minusta, mutta silloin olisit tehnyt jotain. Mutta sinä et te491150- 75922
Iäkkäät asiakkaat ärsyttävät kaupoissa
Miksei Kela järjestä palvelua, jolla toimittaisivat ostokset suoraan ikäihmisille? https://www.is.fi/taloussanomat/art-245907- 106867
Olen syvästi masentunut
En oikein voi puhua tästä kenenkään kanssa. Sillä tavalla että toinen ymmärtäisi sen, miten huonosti voin. Ja se että mi99805Mitä vastaat jos
Kysyn maanantaina jutteluaikaa ihan arkipäivisistä asioista, rauhassa? Koska nimittäin aion 😍36674