Varastettu ilo
Olen muusikon ominaisuudessani soittanut mm. FST:n ohjelmissa, sekä jossain määrin myös keikkaillut yksittäisten ruotsinkielisten järjestäjien tilaisuuksissa.
Minua on aina hieman ihmetyttänyt noiden ohjelmien ja juhlien toivottu kappalevalikoima. Kaikki musiikki on niin iloista ja positiivista, laulujen sanoissa tanssitaan, nauretaan ja lauletaan koko yö, sanotaan pelkästään positiivisia asioita toiselle ihmiselle, ja lisäksi aurinko aina paistaa.
Suomenkielisen puolen lauluissa taas hyvin nopeasti muistetaan, että elämä on synkkää ja ikävää, juodaan viinaa, ja surraan menetettyä ja kadotettua.
Mikä tämän eron selittää?
Eri kansoilla on tietysti erilainen historia. Siksi on jotensakin ymmärrettävää, että venäläiset ovat keskimäärin melankolisia, Välimeren alueen kansat hieman teatraalisia ja amerikkalaiset meidän mielestämme jopa tyhmän ylpeitä lauluissaan.
Ruotsin kansankin historia on erilainen kuin Suomen kansan historia.
Mutta tässäpä tuleekin ongelma – suurin osa, joidenkin laskelmien mukana jopa yli 95 prosenttia, meidän omista suomenruotsalaisistamme kun ei olekaan juuriltaan Ruotsista tulleita, vaan ihka aitoja suomalaisia, joiden suvut etenkin 1700-luvulla ruotsinsivat nimensä ja kotikielensä. Sama historia, sama geneettinen perimä, sama maa? Mistä tuo alituinen ilo oikein tulee?
Kelvollinen tieteellinen tutkimus voisi vastata tähän, mutta aihe on ehkä yhä liian arka. Kunnon tutkimuksen puutteessa sanon siksi minä oman päätelmäni, joka saattaa hyvinkin olla oikea, mutta toivottavasti ainakin herättää keskustelua.
Jakautuneet roolit
Opettaessani olen huomannut mielenkiintoisia asioita. Niin kuin psykologit ja psykiatrit muutenkin tietävät, eri perheissä on tapana tiedostamattomasti jakaa rooleja. Joku on perheen ilopilleri, toinen syntipukki. Soittopuolella olen opettanut sellaistakin perhettä, jonka lapsista yksi kehittyi hyväksi viihdesoittajaksi (soinnuilla), yksi hyväksi klassisen musiikin soittajaksi (nuoteista) ja yksi mestariksi käyttämään korvakuuloaan. Ja tämä jako ei ollut tavoitteeni, vaan tarkoitus oli, että kaikki oppisivat kaikkea! Perheen sisäinen roolijako vain toimi.
Sama ilmiö on mielestäni siirrettävissä myös eri kansoihin. Jako menee yleensä sosiaaliryhmittäin, mutta meillä jako on muotoutunut toisenlaiseksi kielitilanteemme vuoksi.
Tästä se alkoi
Palataanpa 1700-luvulle. Maaseututaajaman laitamilla asuu kaksi Jussia, Jussi Matinpoika ja Jussi Johanneksenpoika. Varallisuusolot ovat samanlaiset, perhetausta tismalleen sama.
Jussi Johanneksenpoika miettii tykönään omaa tilannettaan. Hän haluaisi päästä myymään maatilkkunsa tuotteet suoraan kaupunkien porvareille, ja saada sillä rahaa ja vaurautta, mutta tapana on ollut, että paikallinen tilanherra on välikätenä. Tilanherra on Ruotsista tullutta väkeä, ja puhuu vain ruotsia.
Jussi Johanneksenpoika tekee mullistavan teon. Koska kerran emämaa on Ruotsi ja pääkaupunki Tukholma, hän vaihtaa perheensä kielen ja nimen. Hänestä tulee Johan Johansson. Perhe vähän vastustelee, eikä uusi kieli suju ongelmitta. Kuluu useampi sukupolvi, ennen kuin uusi kieli on oikeasti vakiintunut suvun kieleksi, ja se aksentti, joka alkuvaiheessa syntyi kun kieli oli vieras ja outo, säilyy sukupolvesta toiseen ja yhäkin.
Toisen Jussin viisas päätös
Johan Johansson menestyy, pystyy itse asioimaan valtaeliitin kanssa, saa vaurautta, ja tuntee itsensä paremmin kuuluvaksi vallanpitäjien luokkaan. Hänen jälkeläisensä vielä paisuttavat tätä myyttiä, ja joskus 1800-luvun lopulla Jussi Johanneksenpojan jälkeläiset uskovatkin jo olevansa viikinkien jälkeläisiä, jotka ovat tulleet sivistämään tätä synkkää ugrimaata, jonka asukkaat itse asiassa ovatkin mongoleja.
Jussi Matinpoika säilyy suomenkielisenä, samoin hänen sukunsa. Itsetunto ei kohene vaan laskee, kun naapurin mies ja suku menestyy ja hyötyy päätöksestään, vaikka oikeasti Jussien osaamisella ei ole mitään eroa. Ilo on astunut Johanssonien elämään, sillä kaikki sujuu helpommin, mutta sitä ei kukaan muista, että niin tapahtuu juuri Jussi Matinpojan ja hänen kaltaistensa kustannuksella. Suru ja masennus täyttää Matinpojan mielen.
Matinpojat tänään
Ja takaisin tälle vuosisadalle. Yhä edelleen on Jussien jälkeläisten tilanteessa tuo samainen ero. Johaniksi muuttuneen Jussin jälkeläiset pääsevät todistettavasti helpommin opiskelemaan, ja saavat vihreämmän oksan elämässä. Taloudellisesti vauraan aseman saavuttaneet Johanin 1800- ja 1900-luvun jälkeläiset ovat lisäksi luoneet instituutioita, joissa saman kielen puhujien taloudelliset edut yhdistyvät.
Kuvaavaa on se, että Matinpojan jälkeläisistä on tullut Johanssonien vallan ylläpitäjiä. Asiat ovat ikään kuin ne olisivat aina olleet niin. Johanssonin jälkeläisillä on oma puolue, joka rehvakkaasti kutsuu itseään ruotsalaiseksi, ja pitää eduskunnassammekin ”ruotsalaista eduskuntaryhmää”. Voi miten kaukana totuudesta tuo kaikki onkaan!
Ja jottei mitään muuttuisi, Matinpojan jälkeläiset äänestävät vielä eduskunnassakin kaiken tämän jatkumisen puolesta, ja säätävät uuden kielilain. Matinpojan jälkeläiset uhoavat Pohjoismaiden investointipankissa, että siellä pitää puhua myös ruotsia, vaikka oikeatkin ruotsalaiset haluaisivat puhua englantia. Matinpojan jälkeläiset opettavat yhä kouluissaan lapsilleen ruotsia väkisin, eikä sitä ruotsia, mitä Ruotsissa puhutaan, vaan sitä ruotsia, minkä Johanneksenpoika kerran opetteli.
Varastettu ilo
Minusta Matinpojan ilo on varastettu. Kerran niin tasa-arvoinen ja toisistaan huolta pitävä kansa hajotettiin kahteen osaan tämän kieliseikkailun myötä. Matinpoika laulaa sen muistoksi edelleenkin, että hänellä oli elämän valttikortit kerran kourassaan, kun taas Johanneksenpoika tanssii, iloitsee, elää pidempään ja menee huonollakin keskiarvolla jatkokoulutukseen.
Kumman on vika, sen, joka pyytää kovaa hintaa vai sen, joka maksaa sen? Matinpoikien olisi ryhdistäydyttävä, ja saatava itsekunnioituksensa takaisin. Osa sitä prosessia on Johanneksenpoikien ihailun ja peesaamisen lopettaminen. Vähemmistö ei saa hallita enemmistöä. Se ei ole demokratiaa. Se vie sen ilon, joka nyt tulisi viimein antaa takaisin!
Kieliriidat ovat typeriä
Minä itse olen sitä mieltä, että me olemme samaa kansaa. Kaksi kieltä voi olla suurikin rikkaus, jos se ei johda kohtuuttomuuksiin tai suoranaiseen vääryyteen. Missään muussa maailman maassa kuin Suomessa ei ole pienellä kielivähemmistöllä nykyisenlaisia oikeuksia. Suomenkielisen suomalaisen ei ole mitään syytä tuntea ylpeyttä järjettömästä suvaitsevaisuudestaan.
Valitettavaa on sekin, että yhteyttämme naapuriimme Ruotsiin rajoittaa vahvasti se, että pieni väestönosa pitää Ruotsia ”omanaan”. Luulen, että suomenkielisten suomalaisten ja Ruotsin ruotsalaisten kanssakäyminen olisi paljon runsaampaa ja rikkaampaa ilman suomenruotsalaisia.
Lisäksi pitää muistaa Ahvenanmaan erityisasema, jonka kyllä itse sallisin, koska he siellä olevat ovat ihan oikeita ruotsalaisia juuriltaan. Silti ei ole kiva katsella, miten siellä estetään ihmisiä puhumasta suomea samalla kun Manner-Suomessa pakko-opetetaan lapsille ruotsia.
Suomenruotsalaisten luoma kulttuuri on rikasta ja kiinnostavaa. Tove Janssonin hahmot, Elmer Diktoniuksen runous tai vaikkapa Linus Torvaldsin nerokkuus – kaikki he ovat antaneet meille paljon. Mutta olisi mielestäni rasistista väittää, että heidän osaamisensa johtuu juuri ruotsin kielestä. Kyllä he olisivat kyenneet suorituksiinsa suomeksikin.
Ehkäpä juuri Johan Johanssonin jälkeläisten tulisi nyt ottaa aloite käsiinsä, ja itse myötävaikuttaa siihen, että maastamme tulee oikeudenmukainen paikka kaikille.
Hyvä alku voisi olla ”ruotsalaisen” eduskuntaryhmän nimen muuttaminen totuutta vastaavaksi, ja Folktingetin kaltaisen ääriliikkeen lakkauttaminen.
Olen muusikon ominaisuudessani soittanut mm. FST:n ohjelmissa, sekä jossain määrin myös keikkaillut yksittäisten ruotsinkielisten järjestäjien tilaisuuksissa.
Minua on aina hieman ihmetyttänyt noiden ohjelmien ja juhlien toivottu kappalevalikoima. Kaikki musiikki on niin iloista ja positiivista, laulujen sanoissa tanssitaan, nauretaan ja lauletaan koko yö, sanotaan pelkästään positiivisia asioita toiselle ihmiselle, ja lisäksi aurinko aina paistaa.
Suomenkielisen puolen lauluissa taas hyvin nopeasti muistetaan, että elämä on synkkää ja ikävää, juodaan viinaa, ja surraan menetettyä ja kadotettua.
Mikä tämän eron selittää?
Eri kansoilla on tietysti erilainen historia. Siksi on jotensakin ymmärrettävää, että venäläiset ovat keskimäärin melankolisia, Välimeren alueen kansat hieman teatraalisia ja amerikkalaiset meidän mielestämme jopa tyhmän ylpeitä lauluissaan.
Ruotsin kansankin historia on erilainen kuin Suomen kansan historia.
Mutta tässäpä tuleekin ongelma – suurin osa, joidenkin laskelmien mukana jopa yli 95 prosenttia, meidän omista suomenruotsalaisistamme kun ei olekaan juuriltaan Ruotsista tulleita, vaan ihka aitoja suomalaisia, joiden suvut etenkin 1700-luvulla ruotsinsivat nimensä ja kotikielensä. Sama historia, sama geneettinen perimä, sama maa? Mistä tuo alituinen ilo oikein tulee?
Kelvollinen tieteellinen tutkimus voisi vastata tähän, mutta aihe on ehkä yhä liian arka. Kunnon tutkimuksen puutteessa sanon siksi minä oman päätelmäni, joka saattaa hyvinkin olla oikea, mutta toivottavasti ainakin herättää keskustelua.
Jakautuneet roolit
Opettaessani olen huomannut mielenkiintoisia asioita. Niin kuin psykologit ja psykiatrit muutenkin tietävät, eri perheissä on tapana tiedostamattomasti jakaa rooleja. Joku on perheen ilopilleri, toinen syntipukki. Soittopuolella olen opettanut sellaistakin perhettä, jonka lapsista yksi kehittyi hyväksi viihdesoittajaksi (soinnuilla), yksi hyväksi klassisen musiikin soittajaksi (nuoteista) ja yksi mestariksi käyttämään korvakuuloaan. Ja tämä jako ei ollut tavoitteeni, vaan tarkoitus oli, että kaikki oppisivat kaikkea! Perheen sisäinen roolijako vain toimi.
Sama ilmiö on mielestäni siirrettävissä myös eri kansoihin. Jako menee yleensä sosiaaliryhmittäin, mutta meillä jako on muotoutunut toisenlaiseksi kielitilanteemme vuoksi.
Tästä se alkoi
Palataanpa 1700-luvulle. Maaseututaajaman laitamilla asuu kaksi Jussia, Jussi Matinpoika ja Jussi Johanneksenpoika. Varallisuusolot ovat samanlaiset, perhetausta tismalleen sama.
Jussi Johanneksenpoika miettii tykönään omaa tilannettaan. Hän haluaisi päästä myymään maatilkkunsa tuotteet suoraan kaupunkien porvareille, ja saada sillä rahaa ja vaurautta, mutta tapana on ollut, että paikallinen tilanherra on välikätenä. Tilanherra on Ruotsista tullutta väkeä, ja puhuu vain ruotsia.
Jussi Johanneksenpoika tekee mullistavan teon. Koska kerran emämaa on Ruotsi ja pääkaupunki Tukholma, hän vaihtaa perheensä kielen ja nimen. Hänestä tulee Johan Johansson. Perhe vähän vastustelee, eikä uusi kieli suju ongelmitta. Kuluu useampi sukupolvi, ennen kuin uusi kieli on oikeasti vakiintunut suvun kieleksi, ja se aksentti, joka alkuvaiheessa syntyi kun kieli oli vieras ja outo, säilyy sukupolvesta toiseen ja yhäkin.
Toisen Jussin viisas päätös
Johan Johansson menestyy, pystyy itse asioimaan valtaeliitin kanssa, saa vaurautta, ja tuntee itsensä paremmin kuuluvaksi vallanpitäjien luokkaan. Hänen jälkeläisensä vielä paisuttavat tätä myyttiä, ja joskus 1800-luvun lopulla Jussi Johanneksenpojan jälkeläiset uskovatkin jo olevansa viikinkien jälkeläisiä, jotka ovat tulleet sivistämään tätä synkkää ugrimaata, jonka asukkaat itse asiassa ovatkin mongoleja.
Jussi Matinpoika säilyy suomenkielisenä, samoin hänen sukunsa. Itsetunto ei kohene vaan laskee, kun naapurin mies ja suku menestyy ja hyötyy päätöksestään, vaikka oikeasti Jussien osaamisella ei ole mitään eroa. Ilo on astunut Johanssonien elämään, sillä kaikki sujuu helpommin, mutta sitä ei kukaan muista, että niin tapahtuu juuri Jussi Matinpojan ja hänen kaltaistensa kustannuksella. Suru ja masennus täyttää Matinpojan mielen.
Matinpojat tänään
Ja takaisin tälle vuosisadalle. Yhä edelleen on Jussien jälkeläisten tilanteessa tuo samainen ero. Johaniksi muuttuneen Jussin jälkeläiset pääsevät todistettavasti helpommin opiskelemaan, ja saavat vihreämmän oksan elämässä. Taloudellisesti vauraan aseman saavuttaneet Johanin 1800- ja 1900-luvun jälkeläiset ovat lisäksi luoneet instituutioita, joissa saman kielen puhujien taloudelliset edut yhdistyvät.
Kuvaavaa on se, että Matinpojan jälkeläisistä on tullut Johanssonien vallan ylläpitäjiä. Asiat ovat ikään kuin ne olisivat aina olleet niin. Johanssonin jälkeläisillä on oma puolue, joka rehvakkaasti kutsuu itseään ruotsalaiseksi, ja pitää eduskunnassammekin ”ruotsalaista eduskuntaryhmää”. Voi miten kaukana totuudesta tuo kaikki onkaan!
Ja jottei mitään muuttuisi, Matinpojan jälkeläiset äänestävät vielä eduskunnassakin kaiken tämän jatkumisen puolesta, ja säätävät uuden kielilain. Matinpojan jälkeläiset uhoavat Pohjoismaiden investointipankissa, että siellä pitää puhua myös ruotsia, vaikka oikeatkin ruotsalaiset haluaisivat puhua englantia. Matinpojan jälkeläiset opettavat yhä kouluissaan lapsilleen ruotsia väkisin, eikä sitä ruotsia, mitä Ruotsissa puhutaan, vaan sitä ruotsia, minkä Johanneksenpoika kerran opetteli.
Varastettu ilo
Minusta Matinpojan ilo on varastettu. Kerran niin tasa-arvoinen ja toisistaan huolta pitävä kansa hajotettiin kahteen osaan tämän kieliseikkailun myötä. Matinpoika laulaa sen muistoksi edelleenkin, että hänellä oli elämän valttikortit kerran kourassaan, kun taas Johanneksenpoika tanssii, iloitsee, elää pidempään ja menee huonollakin keskiarvolla jatkokoulutukseen.
Kumman on vika, sen, joka pyytää kovaa hintaa vai sen, joka maksaa sen? Matinpoikien olisi ryhdistäydyttävä, ja saatava itsekunnioituksensa takaisin. Osa sitä prosessia on Johanneksenpoikien ihailun ja peesaamisen lopettaminen. Vähemmistö ei saa hallita enemmistöä. Se ei ole demokratiaa. Se vie sen ilon, joka nyt tulisi viimein antaa takaisin!
Kieliriidat ovat typeriä
Minä itse olen sitä mieltä, että me olemme samaa kansaa. Kaksi kieltä voi olla suurikin rikkaus, jos se ei johda kohtuuttomuuksiin tai suoranaiseen vääryyteen. Missään muussa maailman maassa kuin Suomessa ei ole pienellä kielivähemmistöllä nykyisenlaisia oikeuksia. Suomenkielisen suomalaisen ei ole mitään syytä tuntea ylpeyttä järjettömästä suvaitsevaisuudestaan.
Valitettavaa on sekin, että yhteyttämme naapuriimme Ruotsiin rajoittaa vahvasti se, että pieni väestönosa pitää Ruotsia ”omanaan”. Luulen, että suomenkielisten suomalaisten ja Ruotsin ruotsalaisten kanssakäyminen olisi paljon runsaampaa ja rikkaampaa ilman suomenruotsalaisia.
Lisäksi pitää muistaa Ahvenanmaan erityisasema, jonka kyllä itse sallisin, koska he siellä olevat ovat ihan oikeita ruotsalaisia juuriltaan. Silti ei ole kiva katsella, miten siellä estetään ihmisiä puhumasta suomea samalla kun Manner-Suomessa pakko-opetetaan lapsille ruotsia.
Suomenruotsalaisten luoma kulttuuri on rikasta ja kiinnostavaa. Tove Janssonin hahmot, Elmer Diktoniuksen runous tai vaikkapa Linus Torvaldsin nerokkuus – kaikki he ovat antaneet meille paljon. Mutta olisi mielestäni rasistista väittää, että heidän osaamisensa johtuu juuri ruotsin kielestä. Kyllä he olisivat kyenneet suorituksiinsa suomeksikin.
Ehkäpä juuri Johan Johanssonin jälkeläisten tulisi nyt ottaa aloite käsiinsä, ja itse myötävaikuttaa siihen, että maastamme tulee oikeudenmukainen paikka kaikille.
Hyvä alku voisi olla ”ruotsalaisen” eduskuntaryhmän nimen muuttaminen totuutta vastaavaksi, ja Folktingetin kaltaisen ääriliikkeen lakkauttaminen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
kiitos
kiitoksista - ehkä oikeudenmukaisuus vielä joskus voittaa tässäkin asiassa!!!
Hienoa, jos tämä asia saadaan viimeinkin kuntoon. Hauskaa olisi, jos FST ostaisi oikeudet Conanin uuteen show-ohjelmaan.
Lisätiedot avoimesti netistä hakusanoilla - Finland wants Conan
Conanin nimittäin ymmärtää mielestäni tämän kielijutun pointin hyvin.
Kiitos ja onnellista joulua sekä iloista uutta vuotta! :-)
...muutama kommentti ihan näin suomalaisen "ennakkoluulottoman" ajatuksista.
1. "Minusta Matinpojan ilo on varastettu. Kerran niin tasa-arvoinen ja toisistaan huolta pitävä kansa hajotettiin kahteen osaan tämän kieliseikkailun myötä."
Matinpojan ilo ei ole varastettu. Se on ansaittu. Etkö huomaa kuinka kuvio voidaan rinnastaa nyky-yhteiskuntaan: Jos joku jo 1700-luvulla oivalsi, kuinka saada parempi elintaso, hän päätti toteuttaa sen. Jos joku nykyään löytää keinon päästä hyville kaupoille, olkoot se sitten kieli tai liikeidea, tai ihan mikä hyvänsä, eikö sitä saisi toteuttaa, koska se olisi varastamista naapurilta, joka ei osaa vaurastua???
Tätä samaa kommunistit ovat aina jankuttaneet. Jos sinä keksit keinon pärjätä elämässä, niin ilosi on varastettu joltakin toiselta. Tämä "toisistaan huolta pitävä kansa" on ilmeisesti sinunkin kommunistinen haavemaailmasi?
2. "Luulen, että suomenkielisten suomalaisten ja Ruotsin ruotsalaisten kanssakäyminen olisi paljon runsaampaa ja rikkaampaa ilman suomenruotsalaisia."
Ajatukselle ei löydy uskottavaa selitystä. Millä tavalla suomenruotsalaiset mielestäsi haittaavat kanssakäymistä? Onko taustalla taas kommunistinen ajatusmalli: koska suomenruotsalaisen on helpompi asioida ruotsalaisen kanssa, on se sama kuin suomalaiselta olisi varastettu pala "sosiaalisuutta"?
3. "Ehkäpä juuri Johan Johanssonin jälkeläisten tulisi nyt ottaa aloite käsiinsä, ja itse myötävaikuttaa siihen, että maastamme tulee oikeudenmukainen paikka kaikille."
Miten määrittelet oikeudenmukaisuuden? Eiköhän sinunkin kaltaisten kommunistien tulisi hyväksyä se tosiasia, että on aina ollut ja tulee aina olemaan niitä, jotka osaavat hoitaa asiansa paremmin kuin muut.
Mieti tätä: Jos oltaisiin koko maailmassa niin "oikeudenmukaisia", että kaikki maailman varat ja mammonat jaettaisiin pilkulleen tasan kaikkien maailman ihmisten kesken, niin kuinka kauan siinä menisi, ennen kuin jollakin naapurilla taas olisi enemmän kuin toisella, ja se mainitsemasi "varastettu ilo"? Muutama minuutti, ehkä tunti?
Eiköhän teidän itku epäoikeudenmukaisuudesta ole liioiteltu? Jos se on epäoikeudenmukaista, että ruotsinkielellä pääsee johonkin kouluun, niin kehotan itsekritiikkiin. Eikö siihen kouluun todellakaan tarvita kuin se ruotsin kieli? Ja jos joku kokee, että se on häneltä pois, niin siitä vaan opiskeleman ruotsin kieltä, sillähän se sitten hoituu. Uusia "Johan Johanssoneja" tarvitaan luomaan uusia hyviä kansainvälisiä kontakteja tulevaisuudessakin.
Kommunismi ei toimi, koska se on ihmisluonnon vastainen. Siksi olisi viisaampaa antaa muiden menestyä, tehdä myös työtä oman menestymisen eteen, eikä hakea naapurista syyllistä omaan kurjuuteensa.
T. Suomalainen, ja ihan ansaittu ilo
ilahduttavaa ja ajatuksia herättävä objektiivinen analyysi ja kertomus -lisää tälläisia kiitos (mainio juuri tähän joulunaikaan!)
Olen monessa asiassa hiukan eri mieltä esim. että surut olisi omineet ruotsin, en usko siihen koska ruotsalaisetkaan eivät ole tietoisia heidän olemassaolosta- ehkä se kieli tekee kynnyksestä matalamman. kyllä suru on "suomalainen" ruotsissa kuitenkin mikä on positiivinen asia oikeastaan.
tuo iloisuus juttu on hassu ja hyvä havainto, on supisuomalaisissakin maakunnissa paljon sellaisia positiivisen ja hyvän itsetunnon omaavia reippaita kansalaisia jotka menee eikä meinaa. Näissä kieliasioissa tuppaa vain nämä katkerimmat ja vihaisimmat ihmiset olla äänessä (ehkä koska muut elävät sitä hauskaa elämää mitä näiltä puuttuu) Ei sikseen, elämän epäkohdista saa ja pitää keskustella, toisten alistaminen enemmistönkään ominaisuudessa ei saa olla perusasetelma kuten monet täällä haluavat (tarkoitan yksikielistämistä) On tainnut unohtua viime sodat kun nyt jo voimalla vaan pusketaan pienemmät ryhmät alas. Posiitivsella ja rakentavalla keskustelulla pääsee paremmin maaliin!!
Fennofiilillä on kaunis tarina, jossa varmaankin myös ainakin yksi tutuuden siemen. Muutama kommentti nimimerkille "Suomalainen, ja ihan ansaittu ilo".
"Etkö huomaa kuinka kuvio voidaan rinnastaa nyky-yhteiskuntaan: Jos joku jo 1700-luvulla oivalsi, kuinka saada parempi elintaso, hän päätti toteuttaa sen."
1700-luvun sääty-yhteiskunta oli erittäin jäykkä eikä säätykiertoa juurikaan ollut. Elinkeinovapautta ei vielä ollut, vaan suutari pysyi "lestissään". Elinkeinovapauslakeja säädettiin vasta suuriruhtinaskunnassa 1860-luvulta lähtein, jolloin myös suomi sai ruotsin rinnalla virallisen kielen aseman ja joilloin suomenkielinen opettajaseminaari perustettiin Jyväskylään.
Mistään kapitalismista ei voida vielä puhua 1700-luvun Suomessa. Suomen maathan otti verisesti ("Jeesuksen nimessä)" suomalaisilta, hämäläisiltä ja karjalaisilta haltuunsa Ruotsin kuninkaat. Kuninkaat jakoivat omille luotetuilleen noita maita lahjoina heille tehdyistä palveluista, useimmiten sotasellaisista. Tästä sain alkunsa Suomen (tai Itämään) määrällisesti pieni aatelisto. Porvaristoa on Suomessa ollut erittäin vähän, koska ei ole ollut kuin kourallinen kaupunkeja, ja nekin erittäin pieniä. Kansa koostui siis monenmoisista talonpojista ja papistosta, joka taas olivat uskonpuhdistuksen (1520-luvulta lähtien) jälkeen olivat Ruotsin valtion virallinen äänitorvi ja media.
Kyllä suomalaisen musiikinkin puolella kukkii ilo ja huumori; varsinkin karjalaisuus (musiikki, suullinen perintö) on tunnettua voimakkaasta verbaliikasta ja pursuavasta ilosta huolimatta vaikeasta asemasta Vänäjän karhun vieressä.
2000- PISA-testeissä Matinpojat hakkaavat Johanneksenpojat mennen tullen. He menevät vaihto-opiskeljoiksi Kiinaan, Japaniin ja Intiaan ja kehittävät maaimanmittakaavassakin merkittävää huipputeknologiaa. Johanneksenpojat edelleen roikkuvat käsityksessä, jonka mukaan Matinpoika on surullinen, sisäänpäinkääntyinen, negatiivinen jne. ja sivistyy, kun saa opiskella ruotsin kieltä. Olisiko niin että Johanneksenpojan "iloinen" identiteetti on riippuvasta tästä narsisisesta peilaamisesta Matinpoikiin.
Matinpojat avasivat vuonna 2001 päättynyttä ihmisen genomin (perintotekijät) avausprojektia maailman huippuyliopistoissa (Leena Palotie) ja myyvät huippuohjelmistoja Isrealiin. Vauraimmat suomalaiset, nimenomaan kapitalistit! ovat Matinpoikia. Nyt Matinpojat eivät halua kuulla, että "ruotsin kieli tekee heistä sivistyneitä". Johanneksenpoikien ylimielisyys on epäoikeudenmukaista, järketöntä ja haittaa suomalaisen kapitalismin ja yhteiskunnan toimimista.
Historian kuvauksesi avulla voidaan silloin myös kumota Fenofiilin kirjoitus. 1700-luvun elämää voidaan ruotia loputtomiin, mutta Fennofiilihän nimenomaan vain kertoi esimerkin siitä kuinka joku "Johan Johansson" jo aikanaan omalta osaltaan keksi, että ruotsin kielellä hän pärjäisi elämässään paremmin. Ja pärjäsi. Kyse ei ollut mistään säädyistä, eikä kapitalismista tms., vaan ihan omasta valinnasta.
Pointtihan oli juuri se, että tästä tämä Matti Matinpoika edelleen tuntee syvää katkeruutta. Voitaneen siis yhtä lailla spekuloida, miksi hurriviha on joihinkin niin syvälle juurtunut, että ei enää nähdä metsää puilta? Ettei vain tämä negatiivisuus ole ottanut joidenkin mielessä ylivaltaa ja estää elämässä pärjäämisen?
Jotkut eivät katkeroidu ja märehdi menneitä tai naapurin menestystä, vaan tekevät itse asialle jotakin. Luuletko, että Jorma Ollilan tai Aatos Erkon "ilo" on varastettu tai että suomenruotsalaiset ovat estäneet heidän menestymisensä? Toki hekin olisivat voineet jäädä vain manaamaan muiden menestystä ja epäoikeudenmukaisuutta ja kaataa syyt kurjuudesta muiden niskoille.
Kyllä heidänkin ilo on ansaittu. Eikä millään kielellä ole siihen mitään merkitystä sinänsä.
Historiaa penkomalla voidaan löytää verukkeita vaikka mille, kuten huomaat. Mutta ketä se nyt palvelee. En moiti kirjoitustasi, vaan kannustan sinua ja muitakin, jotka vain näkevät esimerkiksi ruotsin kielessä esteen "ilolle"
Jos olet sitä mieltä, että joku on ylimielinen, niin anna olla. Niitä löytyy ihan kaikista, kielestä riippumatta. Ole mieluummin oman onnesi seppä. Se onnistuu, kun ei anna itsensä katkeroitua vaan luottaa itseensä ja omaa positiivisen ajattelun. Tässä suhteessa tämä kuvitteellinen "Johan Johansson", josta Fennofiili tuossa kertoi, teki aikanaan hyvinkin viisaan ratkaisun.
"Elinkeinovapauslakeja säädettiin vasta suuriruhtinaskunnassa 1860-luvulta lähtein, jolloin myös suomi sai ruotsin rinnalla virallisen kielen aseman"
Ei se noin ole.
1860-luvulla päätettiin, että suomesta tulee 20 vuoden kuluessa virallinen kieli, mutta kun 20 vuotta oli kulunut, ei suomesta tullut virallista kieltä, vaan vasta 40 vuoden kuluttua vuonna 1902 asetuksella suomesta tuli tasa-arvoinen ruotsin kanssa paperilla. Mutta keski edelleen 20 vuotta jotta suomesta tuli laissa tasa-arvoinen kieli. Se tapahtui 1922 Suomen perustuslaissa. Suomen kieli voitti ja Suomesta tuli kaksikielinen maa.
Fennofiili kirjoitti myyttisen tarinan, jonka pontimina olivat omat kokemukset siitä, missä tykätään molli- ja missä duurisoundeista.
Minä olen suomenkielinen pienituloinen - ja duuri-ihminen. Ihmiset voivat olla erittäin ilkeitä, mutta suomenruotsalainen ylimielisyys suomalaisia kohtaan lähinnä säälittää. Tällaisten en aio ainokasita elämääni pilata. (Tosin teen sen vähän voitavani, jotta pakkoruotsi poistuu ja tulalle saadaan hyödyllinen valinnaiskieli.)
Sinä sekoitat omaisuuden ja ilon, koska niillä ei ole välttämättä mitään tekemistä toistensa kanssa. Pekka Herlin teki mittavan omaisuuden konsernillaan, joka hyödytti valtavasti koko Suomea, mutta rikkoi sukunsa ja oli lapsensa, Niklas Herlin, mukaan "skitsofreenikko" ja "alkoholisti" jne.
Hauskaa joulua ja onnellista uutta vuotta!
http://www.pakkoruotsi.net/varastettuilo.shtml
Kirjoittaja=Richard Järnefelt
Lainaus tekstistä: "Minusta Matinpojan ilo on varastettu. Kerran niin tasa-arvoinen ja toisistaan huolta pitävä kansa hajotettiin kahteen osaan tämän kieliseikkailun myötä. "
Olen kirjoittajan "oma ilo" samaa mieltä, ettei se mikään varastettu ilo ole. Eikä kyse ole mistään "kieliseikkailusta" Siis mikää ihmeen seikkailu???
Jussinpoikahan vain päätti ruveta käymään kauppaa ruotsalaisten kanssa ruotsikisi, ja Matinpoika ei enää pärjännyt. Oma valinta, jonka Matinpoikakin olisi yhtä hyvin voinut tehdä.
Miksi ei tehnyt??? Ei kai se ole Jussinpojan vika??? Hei haloo!!!
"Jussinpoikahan vain päätti ruveta käymään kauppaa ruotsalaisten kanssa ruotsikisi, ja Matinpoika ei enää pärjännyt. Oma valinta, jonka Matinpoikakin olisi yhtä hyvin voinut tehdä. "
Kauppaa ehkä voi käydä ilman ruotsin osaamista ruotsalaisten kanssa. Olen käynyt kauppaa ranskalaisten kanssa osaamatta ranskaa.
Esimerkiksi Elias Lönnrotille "päätti ryhtyä" tarkoitti vuosien ruotsinkielen opiskelua, jotta voisi päästä kouluun, koska kaikki koulut olivat ruotsinkielisiä. Suomen valtio esti ja rajoitti suomenkielisten koulujen perustamista. Koko suomenkielinen maan enemmistö ei voinut pelkästään päättää ryhtyä käymään ruotsiksi kauppaa.
Se on kyllä totta, että ruotsalaiset ovat iloluontoista kansaa. Vai uskaltaako joku väittää, etteivätkö ruotsalaisen eduskuntaryhmän jäsenet kuulukaan eduskunnan iloisimpaan ryhmää?