Miehelläni, 42v., on ollut korkea verenpaine jo vuosia (alapaine 95-115). Pyynnöistä, kehoituksista, lahjomisesta, uhkailuista ja kiristämisistä huolimatta hän ei suostu menemään lääkäriin, koska menetti aikoinaan uskonsa heihin.
Miehelleni tuli n. 16 vuotta sitten alaraajavamman seurauksena keuhkoveritulppa, joka diagnosoitiin aluksi väärin. Häntä hoidettiin viiden päivän ajan aluesairaalassa alkoholistina ja kohtelu oli sen mukaista eli ala-arvoista ja nöyryyttävää. Kuin sattumana eräs hoitaja teki ylimääräisiä mittauksia mieheni pyynnöstä ja totesi jonkin olevan todella hullusti. Siitä alkoi lumipalloefekti, jonka seurauksena hän vietti kolme vuorokautta tehohoidossa keskussairaalassa helvetillisissä kivuissa elämän ja kuoleman rajamailla. Kaikkiaan sairaslomaa oli viitisen kuukautta. Mitään hoitovirheilmoitusta ei silloin tehty, koska viulut maksoi työnantaja (alaraajavamma oli työtapaturma). Seurannan siirryttyä keskussairaalasta omalle terveysasemalle puolituttu lääkäri letkautti mitattuaan korkeat verenpainelukemat, että on tainnut tulla syötyä lakritsia. Se oli miehelleni piste iin päälle. Hän heitti lääkkeet nurkkaan ja sanoi, että katsotaan kuinka kauan ukko jaksaa heilua.
Sukurasituksia miehelläni riittää: veli kuollut 44v. sydäninfarktiin, eno samoin vanhemmalla iällä, äiti kuollut reilu seitsemänkymppisenä sydäninfarktin aiheuttamaan komplikaatioon, molemmilla sisarilla korkea verenpaine, joihin lääkitykset, tädeillä ja äidin puolen serkulla verenpainelääkitykset jne. Miehelläni on pieni vatsakumpu, liikuntaa tulee työn puolesta useita kilometrejä joka työvuorossa ja voimien mukaan hän lenkkeilee sekä pyöräilee. Ruoka meillä on terveellistä, suolasta mieheni ei pidä ja rasva on hyvälaatuista. Alkoholia hän käyttää kohtuudella eikä tupakoi. Jos ehdotan puolellakaan sanalla mittaavani hänen verenpaineensa, hän raivostuu mielettömästi ja tulee lähes silmille. Edellisestä mittauksesta on varmasti pari vuotta. Sisarien ja muiden sukulaisten patistellessa häntä lääkäriin mieheni aina lupaa harkita asiaa, mutta tuskin todellisuudessa edes harkitsee. Mieheni on sitä mieltä, että sitten hän vaan kuolee pois, jos niin käy. Itse alan ammattilaisena tiedän varsin tarkasti, että kuolema on vain yksi vaihtoehto ja valitettavan helppo itse potilaalle. Minusta ja kolmesta lapsestamme hän ei piittaa, meillä on kuulemma parempi ilman häntä.
Voisi todeta, että tapaus on traumatisoinut mieheni pahasti. Kaikki nämä vuodet hän on jaksanut aina vaan puhua ja taas puhua tapahtuneesta mutta siihen prosessi onkin sitten jäänyt. Olen ajoittain todella toivoton asian suhteen, koska tuntuu siltä kuin eläisi koko ajan veitsi kurkulla. Jonkin hengenpelastusmitalin on se ihminen ansainnut, joka mieheni saa lääkäriin.
Puhelua sairaalasta odotellessa…
Miehelleni tuli n. 16 vuotta sitten alaraajavamman seurauksena keuhkoveritulppa, joka diagnosoitiin aluksi väärin. Häntä hoidettiin viiden päivän ajan aluesairaalassa alkoholistina ja kohtelu oli sen mukaista eli ala-arvoista ja nöyryyttävää. Kuin sattumana eräs hoitaja teki ylimääräisiä mittauksia mieheni pyynnöstä ja totesi jonkin olevan todella hullusti. Siitä alkoi lumipalloefekti, jonka seurauksena hän vietti kolme vuorokautta tehohoidossa keskussairaalassa helvetillisissä kivuissa elämän ja kuoleman rajamailla. Kaikkiaan sairaslomaa oli viitisen kuukautta. Mitään hoitovirheilmoitusta ei silloin tehty, koska viulut maksoi työnantaja (alaraajavamma oli työtapaturma). Seurannan siirryttyä keskussairaalasta omalle terveysasemalle puolituttu lääkäri letkautti mitattuaan korkeat verenpainelukemat, että on tainnut tulla syötyä lakritsia. Se oli miehelleni piste iin päälle. Hän heitti lääkkeet nurkkaan ja sanoi, että katsotaan kuinka kauan ukko jaksaa heilua.
Sukurasituksia miehelläni riittää: veli kuollut 44v. sydäninfarktiin, eno samoin vanhemmalla iällä, äiti kuollut reilu seitsemänkymppisenä sydäninfarktin aiheuttamaan komplikaatioon, molemmilla sisarilla korkea verenpaine, joihin lääkitykset, tädeillä ja äidin puolen serkulla verenpainelääkitykset jne. Miehelläni on pieni vatsakumpu, liikuntaa tulee työn puolesta useita kilometrejä joka työvuorossa ja voimien mukaan hän lenkkeilee sekä pyöräilee. Ruoka meillä on terveellistä, suolasta mieheni ei pidä ja rasva on hyvälaatuista. Alkoholia hän käyttää kohtuudella eikä tupakoi. Jos ehdotan puolellakaan sanalla mittaavani hänen verenpaineensa, hän raivostuu mielettömästi ja tulee lähes silmille. Edellisestä mittauksesta on varmasti pari vuotta. Sisarien ja muiden sukulaisten patistellessa häntä lääkäriin mieheni aina lupaa harkita asiaa, mutta tuskin todellisuudessa edes harkitsee. Mieheni on sitä mieltä, että sitten hän vaan kuolee pois, jos niin käy. Itse alan ammattilaisena tiedän varsin tarkasti, että kuolema on vain yksi vaihtoehto ja valitettavan helppo itse potilaalle. Minusta ja kolmesta lapsestamme hän ei piittaa, meillä on kuulemma parempi ilman häntä.
Voisi todeta, että tapaus on traumatisoinut mieheni pahasti. Kaikki nämä vuodet hän on jaksanut aina vaan puhua ja taas puhua tapahtuneesta mutta siihen prosessi onkin sitten jäänyt. Olen ajoittain todella toivoton asian suhteen, koska tuntuu siltä kuin eläisi koko ajan veitsi kurkulla. Jonkin hengenpelastusmitalin on se ihminen ansainnut, joka mieheni saa lääkäriin.
Puhelua sairaalasta odotellessa…
Vastaukset 2
Vanhimmat
Jos tilanteen olisikin aiheuttanut sairaus, eikä tapaturma, kenellehän sitten olisi katkera?
Terapiaa hän selvästi tarvitsis, miten olisi Kelan kuntoutusjaksot - kurssit? Tapaturmaisten ryhmä, jossa tapaisi toisia samanlaisia, ja näkisi, ettei ole yksin kohtalonsa kanssa. Siellä tapaa sekä katkeroituneita, että selvityjiä, jotka ovat henkisesti pinnistelleet tilanteen herraksi. Näistä olisi varmsti suuri apu miehen muutokselle.
Sitä hän tuksin suostuu kuuntelemaankaan, että olisihan tilanteen voinut aiheuttaa sairaus. Itse olen sairastunut lapsena, ja nuoruusiässä, 16-17 vuotiaana vaatteidenkin pukemiseen tarvitsin apua.
Välillä parempia vuosikymmeniä ja taas huonoja. Miehesi iässä sairastuin vaikeaan levinneeseen korkeimman uusiutuvuusriskin syöpään. Silloin tuntui että elämä loppuu lähimmän viiden vuoden sisällä, vaan eipä loppunut. Elämää on jatkunut 13 vuotta jo.
Vajaa vuosi sitten sairastuin henkeää uhkaavaan verenmyrkytykseen. Siitä vaikeita vauroita sekä sydämessä, että raajoissa. Liikkumaan pääsen apuvälineiden avulla. Mutta kuitenkin pääsen liikkumaan.
Miehesi tilanne on täydellinen umpio, umpikuja. Siihen ei Sinun puhumisesi auta. Läheisten mielipiteet ovat kuin myrkkyä.
Tuohon välinpitämättömään suhtautumiseen: Katsotaan kauanko ukko heiluu, niin hän varmaan kuvittelee, että hän saa itsensä tapettua sydänkohtaukseen tuolla menolla, ja saa kostettua jollekkin, kenelle hän sitten kostoa haluaakin, mutta tuleeko ajatelleeksi, että kaikki eivät sittenkään kuole, vaan halvaantuvat vaikeasti.
Sitä hän tuksin on tullut ajatelleeksi. Tai sitten on hankkimassa säälittävyyttä. Auttaisikohan asiaa, jos sopivassa kohdassa, kun hän uhoaa oikein, niin huomautat väliin, että entä jos et kuolekkaan, vaan jäät vaikeasti halvaantuneeksi infarktin seurauksesta. Entäs sitten?
Asetat hänelle ajattelemisen aiheisia kysymyksiä.
Kaikkea tätä olen ajatellut/kokeillut, mutta...
Terapiaa mies ei huoli, vaikka ovelle tultaisiin tarjoamaan. Hänessä ei omasta mielestään ole mitään vikaa, vaan vika on muissa (narsisti...?). Ja vaikka hänessä olisikin vikaa, niin se on muiden ongelma, ei hänen, ja häntä ei ole pakko katsella, jos ei miellytä.
Kuten kerroin, olen alan ammattilaisena hyvinkin tietoinen muista vaihtoehdoista kuin kuolema. Olen pelotellut halvaantumisella, pyörätuolilla, laitokseen joutumisella, puhekyvyn menettämisellä, toisten "armoille" joutumisella, kotoa pois joutumisella... Kaikkea on kokeiltu mutta vastaus on, että se on sen ajan murhe ja sitten ollaan laitoksessa kitumassa. Hän ainakin uhoaa, ettei kaipaa sääliä/omaishoitoa ja että perhe saa sitten jatkaa rauhassa omaa elämäänsä eteenpäin ilman taakkaa. Olenpa uhannut heikolla hetkellä unohtaa hänet laitokseen ja siihen hän on vastannut, että se on helvetin hyvä ja niin pitääkin sillä kukaan ei kaipaa vammaisia.
Onneksi näitä huonoja päiviä ja riitoja asian tiimoilta on harvoin. Mielestäni kuitenkin yksikin riita tällaisen asian tiimoilta on liikaa, koska tässä leikitään elämällä ja kuolemalla eikä edes yhden ihmisen vaan koko lähipiirin elämällä.