bulimia

Toivoisin ettei lapsellasi ole syämishäiriötä, sillä se on elinikäinen taakka. Itselläni oli paha bulimia sekä anoreksia samaan aikaan eli oksensin sen vähänkin mitä söin. Lopulta elimistöni oli niin kuiva että solut alkoivat syömään itseään ja tuli rytmihäiriöitä ja pulssi oli 30... Mutta siis asiaan. Eli jos lapsesi sairastaa bulimiaa. Hän tod. näk. ei halua ottaa asiaa esille itse. Tuon kirjan esille jättäminen saattaa olla jonkin asteinen hätähuuto. Voisit aluksi kysyä tekeekö hän esim. kouluun jotakin esitelmää syömishäiriöistä ja katsella hieman reaktioita. Paraneminen on pitkä prosessi, eikä se onnistu ellei lapsi ole itse valmis paranemaan ja hyväksymään itsensä sellaisena kun on. Ammattiapua tarvitaan ehdottomasti ja parasta lapsellesi olisi puhua sellaisten ihmisten kanssa joilla on itsellään ollut syömishäiriö, sillä he tietävät miltä se oikeasti tuntuu. Lapsi saattaa kyllä reagoida voimakkaastikin jos menet hänen juttusilleen, mutta mikäli epäilysi osuvat oikeaan, niin bulimia on sairaus ja hän tarvitsee hoitoa.

minulla on kokemusta asiasta vaan teinin kannalta, ei vanhempana, mutta ehkä tästäkin näkökulmasta on teille apua..
itse sairastuin bulimiaan joskus kuudennella luokalla, aloin samoihin aikoihin myös viillellä itseäni. Kaikki lähti yksinkertaisesti siitä että kouluterveydenhoitajamme sanoi minulle että minun pitäisi katsoa mitä syön jottei vyötärölleni kertyisi hirveää vararengasta. olin tällöin painoindeksien mukaan normaalipainoisen alarajoilla, eli en todellakaan mikään pullukka. koska minulla on ollut aina todella huono itsetunto, otin nuo samat todella pahasti itseeni ja aloin vältellä ensin syömistä ja siitä se kaikki sitten lähti.
joskus kahdeksannen luokan lopussa jäin sitten kiinni viiltelystä kun olin hakemassa lääkäriltä reseptiä e-pillereihin. hän huomasi arvet käsivarsissani ja otti yhteyttä vanhempiini. aloin käydä kerran viikossa psykologin juttusilla viiltelyn takia. kukaan ei kuitenkaan sillon vielä tiennyt bulimiastani. siitä jäin kiinni vasta myöhemmin, koska vanhempani alkoivat tarkkailla tekemisiäni viiltelyn takia. he kiinnittivät huomiota siihen että ruuan jälkeen kävin usein vessassa ja laiton hanan valumaan. en tietenkään myöntänyt ongelmaa vanhemmilleni, mutta sitten jossain vaiheessa poikaystäväni oli kertonut asiasta heille ja syömishäiriötäni alettiin hoitamaan psykologin kanssa.
yhdeksännellä luokalla tein koulussa esitelmän bulimiasta ja kerroin luokalle ihan avoimesti kärsiväni siitä. esitelmä oli ehkä se ratkaiseva tekijä joka sai minut tajuamaan että syömishäiriöni ei ole mikään hyvä juttu, ja siitä alkoi haluni parantua ja tehdä yhteistyötä vanhempieni ja psykologin kanssa parantuakseni. kouluterveydenhuoltajastamme tehtiin ilmoitus kaupungille ja jonkin ajan päästä kuulin etten ollut ainoa joka oli sairastunut syömishäiriöön hänen sanojensa takia, ja hänet erotettiin virasta.
nyt olen 22-vuotias pienen pojan äiti ja odotan toista vauvaa :) bulimia on koko ajan ollut mukana elämässäni, on hyviä aikoja ja on huonoja aikoja. esim. nyt tämän raskauden alussa kärsin todella vahvasta pahoinvoinnista, ja jossain vaiheessa huomasin että pahoinvointi on jo ohi, mutta oksenteluni jatkui silti. syömishäiriöstä ei koskaan pysty täysin paranemaan, ja se kanattaa aina muistaa. itse kävin useamman vuoden juttelemassa niin psykologien kuin koulukuraattorien kanssa, ja nyt olen äitiysneuvolassa puhunut myös syömisestäni avoimesti.

sinulle annan neuvoksi sen, että älä missään vaiheessa yritä parantaa tytärtäsi väkisin, koska hänen täytyy itse haluta parantua eikä ketään voi siihen pakottaa. jos kirja on ollut näkyvillä, voit mainita siitä, mutta jos olet löytänyt sen penkomalla huoneessa, sinuna en ottaisi asiaa puheeksi, koska tyttäresi luultavasti asettuu puolustuskannalle siksi että olet luvatta penkonut hänen tavaroitaan. itselläni tuo viiltely oli hätähuuto asiasta, ehkä tyttärelläsikin on joku näkyvä merkki..? tarkkaile häntä.
mitä ikinä teetkin, älä tuomitse häntä asian suhteen vaan yritä tukea häntä parhaasi mukaan.
itse varmaan vanhempana tekisin niin että lähtisin viettämään tyttäreni kanssa kaksinkeskeistä aikaa esim. shoppailemaan ja syömään ja kyselisin ihan muuten vaan mitä hänelle kuuluu, miten poikien kanssa menee jne ja kertoisin hänelle miten hän on rakas aina eikä mikään voisi muuttaa sitä. ehkä tällöin myös varovasti ottaisin puheeksi ihan yleisestikkin syömishäiriöt. ehkä tyttäresi kertoo siitä sinulle, ehkä jostain kaveristaan joka kärsi jostain. anna hänelle aikaa. voit myös koulussa puhua asiasta opettajien kanssa, josko he voisivat pitää vähän silmällä tyttäresi syömistä koulussa ja sitä, käykö hän aina ruokailun jälkeen vessassa.

älä syytä tytärtäsi bulimiasta ennekuin olet ihan varma asiasta!

Hei, Itse syömishäirikkö, vaikkakin nykyisin aika kausittaista ja oikeastaan stressitilanteessa esiintyvää. Ja itse myös äiti. Tärkeintä on, että olet olemassa lapsellesi. Etkä syyllistä. Paraneminen on tuskallista. Tässä erittäin hyvät nettisivut: http://www.syomishairioliitto.fi/ Tuolla myös keskustelupalsta läheisille.