Olen vasta 17. Tämä voi kuulostaa todella oudolta, ehkä siks koska oon näin nuori.
Mulle tuli keskenmeno, siitä on aikaa vähän yli 4kk.
Lapsi ei olisi ollut harkittu, täysi vahinko. Mutta keskenmeno sattuu silti syvälle sydämeen, vieläkin...
Olen jo alkanut miettiä, onko minussa jotain vikaa, kun itken ja suren asiaa, salaa tietenkin.
Tästä ei edes tiedä, kuin kolme kokonaista ihmistä, joista kenellekään en siitä voi silti puhua. Ainakaan suoraan.
Asia tietenkin hävettää ja olen jotenkin sekaisin siitä vieläkin. Asiat vain vellovat päässä, eikä kenellekään voi puhua.
Varmasti monen mielestä se on tässä vaiheessa, koska oon näin nuori, vain helpotus, että siinä sitten kävi niin. Ei tarvinnut aborttia miettiä.
Mutta silti se on vaikea asia ja vaivaa mieltä, vie yöunet ja haittaa ajatuksissa.
Onko kellään ollut tuollaista vaihetta, että ei enää jaksa?, että on asioita liikaa päässä?
Mulle tuli keskenmeno, siitä on aikaa vähän yli 4kk.
Lapsi ei olisi ollut harkittu, täysi vahinko. Mutta keskenmeno sattuu silti syvälle sydämeen, vieläkin...
Olen jo alkanut miettiä, onko minussa jotain vikaa, kun itken ja suren asiaa, salaa tietenkin.
Tästä ei edes tiedä, kuin kolme kokonaista ihmistä, joista kenellekään en siitä voi silti puhua. Ainakaan suoraan.
Asia tietenkin hävettää ja olen jotenkin sekaisin siitä vieläkin. Asiat vain vellovat päässä, eikä kenellekään voi puhua.
Varmasti monen mielestä se on tässä vaiheessa, koska oon näin nuori, vain helpotus, että siinä sitten kävi niin. Ei tarvinnut aborttia miettiä.
Mutta silti se on vaikea asia ja vaivaa mieltä, vie yöunet ja haittaa ajatuksissa.
Onko kellään ollut tuollaista vaihetta, että ei enää jaksa?, että on asioita liikaa päässä?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Se, että raskaus ei ollut suunniteltu ja olet nuori, ei tarkoita sitä ettetkö saisi surra keskenmenoa. Sinulla on täydet oikeudet niihin tunteisiin, joita tilanne sinussa herättää. Niiden kieltäminen vain pahentaa asiaa. On ihan hyvä että sait edes tänne purettua tunteitasi. Jos lähipiiristäsi ei löydy ketään kelle puhua, varaa aika psykologille ja käy purkamassa hänelle tuntojasi.
Minulla tilanne oli jokseenkin päinvastainen, kun sain ensimmäisen keskenmenoni. Ikää oli melkeen 30 vuotta ja raskaus oli suunniteltu ja erittäin toivottu ja hormoonihoidon avulla aikaansaatu. Keskenmeno tuli kesken pahimman pahoinvoinnin, ja olo helpottui välittömästi. Tunsin suurta fyysistä helpotusta. Sen rinnalla menetyksen aiheuttama suru tuntui aika pieneltä. Minä en voinut puhua kenellekään siitä, kuinka helpottunut olin, koska minun oletettiin olevan täysin surun murtama.
Eihän tuo nyt niin outoa ole, on sitä tapahtunut varmaan aina ja tulee tapahtumaan, siis että noin nuorena tulee raskaaksi, yleensä tahtomattaan.
Vaikka olenkin mies, ymmärrän hyvin miten tuo voi koskea, nuorempaankin. Ei sinussa ole mitään vikaa kun suret tapahtunutta, päinvastoin voisi sanoa. Se on harmi jos ei ole ketään hyvää ystävää tai sellaista omaista jolle voisit puhua.
Eikä tuossa ole mielestäni hävettävää.
Jos noin ei olisi käynyt ja olisit mahdollisesti abortin tehnyt, sitä olisit saattanut katua ja surra enemmänkin.
Monella on varmaan elämässä vaiheita jolloin tuntuu että ei enää jaksa. Jos asiat pyörii liikaa päässä, täytyisi yrittää keksiä jotain muuta tekemistä, menemistä, harrastamista jotta pää ei vaan jauhaisi ja pyörittelisi niitä asioita liikaa.
Hyvää jatkoa ja joulumieltä sinulle.
Itse olen kanssa nyt 17v nuori naisen alku.. Itse koin kaksi keskenmenoa viime vuonna.. Toinen rv 5 ja toinen rv 10.. Kummatkin raskaudet ovat olleet haluttuja toivottuja.. Nyt pelottaa ajatus lapsesta. Ekasta keskenmenosta on kohta vuosi toisesta puoli vuotta. Ne sattuu edelleen ja olen kateellinen niille äideille keillä on lapsi... Mutta ehkä minäkin jonakin päivänä saan omia lapsiani..