Tajusinpa juuri, että olen melko välinpitämätön sen suhteen mitä mulle tapahtuu. Esim. pari kuukautta sitten irtisanouduin vakituisesta työstäni ( en jaksanut enää huolehtia muista kun omakin elämä täysin retuperällä, tunsin eläväni hirveää kaksoiselämää) siirryin minimipalkkaduuniin. Sairasloma olisi ehkä ollut toinen vaihtoehto, mielestäni en kuitenkaan ansainnut toimeentuloa ilman ponnistelua. Noh, mikäpä siinä, en vaan ole saanut aikaiseksi toimittaa uudelle työnantajalle verokorttia, joten veroprosentti on sitten vain 60%. Käteen ei jää just mitään, ei esim. vuokrarahoja. Eikä tässä kaikki, en ole jaksanut laskuttaa työnantajaani erikseen viikonlopputöistä, joten olen tehnyt noin 100 tuntia ilmaista työtä erään suuren konsernin hyväksi. Puhelin katkaistu, samoin oma nettiyhteys, kohta menee varmaan sähköt. Postiluukusta tulee karhukirjeitä, haastemiehellä käyty... Mopo karkasi käsistä joskus viime alkusyksystä, totaalisesti. Kaikki tuntuu ylivoimaiselta. Ahistaa, pelottaa, väsyttää. Apua en jaksa, uskalla enkä kehtaa hakea. Kukaan ei tiedä. Miten tässä näin kävi? Ja kyllä vaan, olen yksinhuoltaja.
Mua ei vois vähempää kiinnostaa
mun omat asiat
5388
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
hakeudu vaikka psykiatrisen polille tai päivystykseen..kun pääset lääkärille, kerro myös taloudellinen tilanteesi ja se ettet saa hoidettua asioita..he auttavat sinua! sinulla on masennus ja lapsesikin takia sinun on tehtävä se ajoissa! et varmasti halua hänelle "pahaa" joten sinun on hoidettava itsesi kuntoon että voit huolehtia lapsestasi.
Soitat vain verotoimistoon, ja pyydät uuden verokortin. Jos pyytävät käymään, sano, että olet juuri sairaalahoidossa.
Terveyskeskukseen menet ensi tilassa, ja kerrot miten paha olo sinulla on juuri nyt. Siis vaadit saada HETI apua.
Kun olet saanut itsesi hieman pirteämmäksi, voit alkaa laskuttaa työnantajaasi.
Tiedän miten vaikea on hakea masentuneena apua, kun ei jaksaisi kättään nostaa. Mutta, kukaan ei tule sitä kotiin tarjoamaan, ellet soia lääkäriä kotikäynnille!
Tapa itsesi niin ei tarvitse huolehtia asioista. Kaikki me kuitenkin ennenpitkää kuollaan.
kaiken tämän ahistuksen keskellä. Jäbällä (?) on asennetta! Nyt vähän tyynempi hetki, aivot ei jaksa spennata täysillä koko ajan. Niin, lääkärille pitäis mennä, jo uuden työpaikankin takia, yhden ajan olen jo missannut. Kärähdän, ja minut todetaan ehkä työhön kykenemättömäksi, olenhan vielä koeajalla. Ei olis muuten yhtään pahempi juttu, jos sais potkut ja jäis työttömäks, sais vähän aikaa järjestellä omia asioitaan. Sepä se, kun nyt ei ole enää kyse minusta itsestäni. On tullut mieleen, pitäiskö vihjata lapsen isälle, että olen aika lopussa. Nyt juuri harvinaisesti lapsi isänsä luona ja minä evakossa kaverin asunnossa, vaikkakin yksin. Kotiin en halua yksin mennä.
Älä pelästy: olet eittämättä psykiatrisen hoidon tarpeessa. Lääkäri saa määrätä lääkityksen, jonka voimin jaksat taistella oikeuksistasi, jotka sinulle kuuluvat. Kelan, työkkärin ja sossun kanssa taisteleminen on terveellekin ihmiselle kokopäiväistä työtä, puhumattakaan uupuneesta ihmisestä. Tarvitset jonkun jonka kanssa jutella, kenties terapeutin. Suunnitelma, jossa sinua ja lapsesi tarpeita kuullaan, on välttämätön. Voit kääntyä alkajaisiksi esimerkiksi sosiaalitoimiston puoleen. Sosiaalityöntekijät siellä ovat olemassa sinunlaisiasi tapauksia varten ja ovat koulutettuja ohjaamaan sinua eteenpäin elämässäsi.
Olemme samassa paatissa. Pohja vuotaa, mutta äyskäröinti on ainoa keino päästä rannalle. Toivotan sydämestäni jaksamisia sinulle ja muille vastaavia ajatuksia läpikäyville, joiden ote haparoi. Älä luovuta.