Hei!
Uskaltauduin kirjoittamaan tänne ongelmasta,joka vaivaa minua...en tiedä onko kyseessä paniikkihäiriötä vai jotain muuta. Olen 23-vuotias nainen.
Olen ollut koko ikäni hyvin liikunnallinen ihminen ja käynyt monta kertaa viikossa salilla ja erilaisissa jumpissa.
Nyt parin viimeisen vuoden aikana olen havainnut käytöksessäni suuren muutoksen...minun on nykyään todella vaikeaa lähteä liikkumaan, koska pelkään että saan lenkin tai jumpan aikana sydänkohtauksen tms. Olen monta kertaa ollut jumppaamassa ja joutunut lähtemään kesken tunnin pois, koska sydämeni on alkanut hakata kiivaasti ja olen pelännyt että kuolen. Olen hätääntynyt tilanteesta aikalailla ja hengittänyt epäsäännöllisesti, joka on lisännyt sydämen sykettä. Samalla näkö on hämärtynyt ja on alkanut pyörryttää.
Tämä on todella pelottava tunne ja se ilmaantuu välillä, kun olen harrastamassa jotain sykettä kohottavaa asiaa. Olenkin tästä johtuen alkanut vältellä tilanteita, joissa syke nousee luonnostaan, koska se saa useimmiten aikaan epämiellyttävän reaktion.
Minua harmittaa suunnattomasti se, että olen vähentänyt liikkumista, koska se on aikaisemmin ollut minulle niin tärkeä asia, josta pidän valtavasti.
Olen aina stressannut liikaa, ihan pienistä jutuistakin ja olen tarkkaillut terveyttäni säännöllisesti ja välillä vähän liiankin tarkkaan. Olenkin miettinyt, voisiko tämä olla yksi syy siihen, että saan noita ihmeellisiä pelkojuttuja? En ole uskaltanut kenellekään kertoa asiasta, vaikka se vaivaa minua suunnattomasti...
Uskaltauduin kirjoittamaan tänne ongelmasta,joka vaivaa minua...en tiedä onko kyseessä paniikkihäiriötä vai jotain muuta. Olen 23-vuotias nainen.
Olen ollut koko ikäni hyvin liikunnallinen ihminen ja käynyt monta kertaa viikossa salilla ja erilaisissa jumpissa.
Nyt parin viimeisen vuoden aikana olen havainnut käytöksessäni suuren muutoksen...minun on nykyään todella vaikeaa lähteä liikkumaan, koska pelkään että saan lenkin tai jumpan aikana sydänkohtauksen tms. Olen monta kertaa ollut jumppaamassa ja joutunut lähtemään kesken tunnin pois, koska sydämeni on alkanut hakata kiivaasti ja olen pelännyt että kuolen. Olen hätääntynyt tilanteesta aikalailla ja hengittänyt epäsäännöllisesti, joka on lisännyt sydämen sykettä. Samalla näkö on hämärtynyt ja on alkanut pyörryttää.
Tämä on todella pelottava tunne ja se ilmaantuu välillä, kun olen harrastamassa jotain sykettä kohottavaa asiaa. Olenkin tästä johtuen alkanut vältellä tilanteita, joissa syke nousee luonnostaan, koska se saa useimmiten aikaan epämiellyttävän reaktion.
Minua harmittaa suunnattomasti se, että olen vähentänyt liikkumista, koska se on aikaisemmin ollut minulle niin tärkeä asia, josta pidän valtavasti.
Olen aina stressannut liikaa, ihan pienistä jutuistakin ja olen tarkkaillut terveyttäni säännöllisesti ja välillä vähän liiankin tarkkaan. Olenkin miettinyt, voisiko tämä olla yksi syy siihen, että saan noita ihmeellisiä pelkojuttuja? En ole uskaltanut kenellekään kertoa asiasta, vaikka se vaivaa minua suunnattomasti...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuullostaa vähän paniikkikohtaukselta. Itsekin pelkäsin mm. ties mitä tautia ja että kuolen juuri nyt ennen kuin hain lääkityksen.
Itse syön Citaloprameja.
Kannattaa käydä vaikka vain terveyskeskus lääkärin juttusilla ennen kuin tuo pahenee. Itseäni hirvitti soittaa terveyskeskukseen, mutta ovat siellä varmasti ennenkin hoitaneet paniikkihäiriöitä. Jos muuten olet terve niin kannattaa varata aika ja keskustella lääkärin kanssa paniikkihäiriön mahdollisuudesta.
Itse otin ekalla kerralla lapun mukaan mihin olin kirjoittanut mitä halusin sanoa lääkärille oireistani kun tiesin että hermostuksissani en muista kuitenkaan tai saa suutani auki.
Kannattaa mennä lääkärille, koska pitkittyessään ja pahentuessaan paniikkihäiriö vie enemmän elämästäsi kuin liikunnan.
Ja lääkäri osaa kyllä selvittää onko sydämmessäsi vikaa vai onko se oma mielesi joka temppuilee. Aluksi itse luulin saavani sydänkohtausta kun alkoi hikoiluttaa sydämmen hakatessa ja luulin pyörtyväni;)
Tein just samanlailla itsekkin ekakerralla, eli kirjoitin paperille tuntemukseni ja annoin lapun lääkärille.
Nykyään pystyn kertomaan kaikki asiat lääkärilleni ja hän sanookin keskustelu tunnin kanssani menevän aina huomaamatta, koska koko ajan tulee tekstiä.
Käy ensiksi itsesi kanssa läpi, liikutko liikaa vai pysyykö se kohtuudessa.
Itselläni oli nimittäin vähän samanlaisia oireita joskus, kun harrastin monta eri lajia.
Saatoin ensiksi käydä hiihtämässä ja sitten mennä pelaamaan lentopalloa.
Silmissä tummeni ja näkyi välillä tähtiäkin.
Mutta nimenomaan sisällä lentopalloa pelatessa.
Kokeilehan muuttaa ohjelmaasi siten, että siihen kuuluu myös ulkoliikuntaa, missä et taistele kelloa vastaan.
Yleensä nämä ryhmäliikunnat ovat aika rajuja ja sykettä nostavia.
Itsekkin käyn joskus salilla, mutta sen jälkeen on aina väsynnyt olo.
Sen sijaan kun hiihtelen talvella, niin teen sen joka päivä sen päivän kunnon mukaan.
Samoin kesällä valtsen erilaisia reittejä rullaluistellessani.
Käyn aamuvuoron jälkeen ajamassa moottoripyörällä lenkin, että rauhotun työpaikan rasituksista.
Etenkin nyt, kun lääkitys on päällä, niin saatan lopettaa jo 5 kilometrin jälkeen, jos alkaa tulla samanlainen tunne, kuin sokeri loppuis.
Täällä kehoitetaan aina menemään lääkärille ja pyytämään tabuja.
Olen itse sitä mieltä, että ole joka kerta sen aikaa reeneissä, kun tuntuu hyvältä.
Tämä siksi, että jos luovutat kokonaan, niin paluu on pahempi.
Minulle soitti kerran eräs ihminen.
Hän sanoi olevansa lenkillä ja istuneensa kivelle, koska sydän tykytti ja oli paha olla.
Keskustelimme jonkun aikaa ja hän rauhoittui.
Seuraavana päivänä hän meni uudestaan sille kivelle istumaan, koska halusi näyttää itselleen, että paikassa ei ole mitään pelättävää.
Osa meistä nauraa kaikille toilauksilleen. Osa taas panikoi pienemmästäkin asiasta.
Ei siinä mitään, jos se menee ohi nopeasti.
Kun taas asioita kertyy koko ajan uusia, niin jolloinkin tulee raja.
Sinun pitäisi nyt löytää joku ihminen, jolle voisit kertoa asian. Vaikka useampikin, jonka kanssa käyt välillä lenkillä. Kertoilet asiasta.
Sen jälkeen huomaat, että hänen seurassaan rentoudut.
Tämä on tärkeää parantumisessa.
SIITÄ PITÄÄ PYSTYÄ PUHUMAAN
PITÄÄ HYVÄKSYÄ ETTEI SE OLE MUITA ASIOITA PAHEMPAA
ÄLÄ JÄÄ MISSÄÄN TAPAUKSESSA PUNKAN POHJALLE
ÄLÄ SYYTÄ ITSEÄSI
ÄLÄ HÄPEÄ ITSEÄSI
PUHUMINEN ON AINA ALKU PARANEMISELLE
Itse olen käynyt kaikenlaisia oloja läpi paniikista ahistukseen ja olen vähän sitä mieltä että sinulla on tuossa takana ihan rehellistä ahdistusta. Olet saanut päähäsi, että voit saada sydänkohtauksen kesken harjoittelun ja nyt ruokit tuota pelkoa tahtoamattasi ja saat lopulta ajettua itsesi jopa paniikkikohtauksen partaalle.
Itse sain pankiikkikohtauksen ekan kerran ollessani yksin kotona nukkumaan mennessä ja tämän jälkeen voin sanoa että kohtaukset olivat itse aiheutettuja, koska pelkäsin saavaani sen uudelleen kuten sainkin. Keho on siitä hauska kapistus, että se tottelee ajatuksia ja toteuttaa omaa mieltäsi.
yleensähän sanotaan jos paniikkikohtauksessa sydän alkaa tykyttämään vimmatusti, kannattaa tehdä jotain missä sen kuuluukin hakata eli jotain fyysistä. Sydän on erittäin vahva lihas eikä vähästä hätkähdä varsinkin jos olet terve ja nuori.
Tuo pyörrytys sun muut ovat oireita siitä kun hengität epätasaisesti/hyperventiloit eli saat ns. liikaa happea. Tässä kohtaa kannattaa keskittyä hengittämään rauhallisesti ja vaikka yrittää hengittää sormien läpi niin hiilidioksidin määrä veressäsi tasaantuu.
Miten pääset tästä eroon? Se onin sitten mielen taistelua. Itse olen alkanut vain vakuuttaa itselleni täysin päinvastaista kuin mitä pelkoni on. Ja usko pois, mielesi lopulta kyllä uskoo sen jos vain päättäväisesti niin uskot.
Pahin mitä voit tehdä on lamaantua henkisesti ja vaipua luuloon että kohtalosi on kärsiä tällä tavalla. Itse en ole lääkkeitä koskaan syönyt, koska uskon että kaikki on korvien välissä. Jos me pystymme aiheuttamaan itsellemme ahdistuksen ja paniikin, voimme me myös aiheuttaa itsellemme hyvää oloa ja tasapainoa.
Jonkin mielestä voi kuulostaa jeesustelulta, mutta itse olen saanut oman oloni kohentumaan huomattavasti sen jälkeen kun olen päättänyt uskoa, että tulen saavuttamaan tasapainon ja mielenrauhan. Suurin pelkoni on ollut, että voin henkisesti huonosti lopun elämääni... Tällöin olen myös ajatelut, että jos näin on, ajaudun varmaan itsemurhaan. Niin kamalia ajatuksia, ettei niistä halua edes lähimmilleen puhua. Olen ehdistunut lähes kaikesta, ilmaston muutoksesta, jos sairastun vakavasti, mitä jos tulen hulluksi tai teen itsemurhan... Panin näille ajatuksille lopun ja pakotin isteni haaveilemaan ja ajattelemaan positiivisia asioita. TÄmän jälkeen on hengenahdistus ja paniikkiajatukset lähes hävinneet kokonaan ja tunnen oloni 95 % ajasta sellaiseksi kun tunsin ennen ensimmäistä paniikkikohtaustani. TÄmä ei ole käynyt ihan hetkessä ja prosessi on vielä käynnissä. Tajusin tämä vain kuukausi sitten sairastettuani vuoden. Nyt olen päättänyt päästä tästä sairaudesta eroon ja oikeaan suuntaan olen vihdoinkin luojan kiitos menossa!!
Ole päättäväinen ja luota itseesi ja kroppaasi. Ei se sinua petä joten älä sinä petä sitä. ;)
Toivottavasti tästä on sinulle jotain apua...
Kiitos todella paljon rohkaisevasta viestistä :) Sain jo tota lukiessa uutta voimaa taistella pelkoa vastaan. Olen yrittänyt nyt lähiaikoina päättäväisesti päästä eroon tästä ongelmasta menemällä vain liikkumaan ja harrastamaan, vaikka se tuntuisikin aluksi ahdistavalta. Olen tehnyt tavoitteeksi sen, että en lähtisi kesken pois esimerkiksi jumppatunnilta, vaan yritän sinnitellä sen loppuun, vaikka epämiellyttäviä tuntemuksia esiintyisikin...
Koska olen huomannut, et epämiellyttävät tuntemukset häviävät paremmin, kun en anna niiden vallata mieltäni kokonaan, vaan keskityn tekemään/ajattelemaan jotain muuta. Ehkä tää tästä vähitellen alkaa helpottamaan. Tää kevät on muutenkin mulle henkisesti aika raskas, koska luen pääsykokeisiin, joten stressiä on todella paljon. Tämä osaltaan varmasti aiheuttaa mulle myös noita epämiellyttäviä tuntemuksia, koska kehoni reagoi voimakkaasti erilaisiin muutoksiin ja tärkeisiin asioihin. Toivottavasti sullakin helpottaa noi oireet vähitellen! Mukavaa kevättä ja kertoile ihmeessä miten sun "parantumisprosessi" etenee :)
No hyvä jos pystyin olemaan edes vähän avuksi =) Täytyy vielä se sanoa, että itselleni oli alussa aika ratkaisevaa varmaan myö se , etten antanut pelolle periksi. Tein kaikkea niin kuin ennenkin vaikka hammasta purren oli olo miten kamala tahansa.
Alkuun kun en ymmärtänyt mitä minulle oli tapahtumassa olin aivan hysteerinen ja olin varma että olin tulossa hulluksi. Itkin, olin levoton ja erittäin huolissani. En pystynyt keskittymään mihinkään tai rentoutumaan. Päässäni vain humisi ja kroppani oli jännittynyt ja kuin sähköiskun saanut. Minulla oli erittäin epämukavaa olla omissa nahoissani. Kirjaimellisesti. En ikinä toivoisi kenellekään samanlaisia tuntemuksia. Ja tätä jatkui todella pitkään ja illat ja nukkumaanmeno oli kaikista pahinta aikaan. Henki vain lakkasi kuilkemasta normaalisti ja vietin pitkiä aikoja haukkoen henkeä ja yrittäen nukahtaa.
Aika pian menin työterveyshuoltoon ja pyysin lähetteen psykiatrille jossa kävin noin viisi kertaa. En tiedä oliko siitä hirveästi hyötyä, lähinnä puimme suhteitani muihin ihmisiin. Itse kuitenkin tein päätöksen (itsepäinen kun olen) etten anna tällaisen tyhmän vaivan hallita itseäni ja pilata elämääni. Se on hassua huomata, että kun ahdistavat ajatukset tulee mieleen, tuntuu kuin taistelisit jotain ulkopuolista vastaa vaikka todellisuudessa se olet vain sinä omassa "harhaisessa" kuplassasi. Tämän kun tajuaa ja pystyy vakuuttamaan itselleen ettei oikeasti ole mitään hätää ja että sinä itse pystyt myös muuttamaan tapahtuman suunnan, antaa se jo pientä levollisuutta mielelle.
Pikkuhiljaa kun tämän onnistuu tekemään, se helpottuu kunnes huomaat että nuo pelottavat ajatukset menettävät tehonsa ja lopulta, usko pois, huomaat ettet enää edes ajattele niitä.
Ole vain päättäväinen ja pitkäjänteinen. Paraneminen voi ottaa oman aikansa, mutta ajattele sitä mahdollisuutena oppia tuntemaan itsesi paremmin. Tämän on vain itsensäkoulutusta uudelleen. =)
Tsemppiä!
Niin ja minä olin juuri täyttänyt 27-vuotta kun sain tämän vaivan riesakseni ;)