Onko olemassa yhtään /- kolmekymppistä syömishäiriön kanssa tappelevaa naista mun lisäkseni?
Olenko ihme luonnonoikku kun vielä tämän ikäisenä nynnään tässä samassa sotkussa kuin jo kymmenen vuotta sitten?
Ulkoisesti olen normaaliakin normaalimpi, sisäisesti olen se sama sekopää mitä ravitsemusasioihin tulee. Järki toimii, tiedän tasan tarkkaan miten PITÄISI olla ja elää, mutta tunteet kun eivät kulje samoilla kaistoilla järjen kanssa.
Suhtaudun hysteerisesti ruokaan, syömiseen, liikuntaan.. Pelkään kuollakseni räjähtäväni läskiksi norsuksi jos "päästän irti", eli lopetan jatkuvan kontrolloimisen syömisen ja liikkumisen välillä. Jos mulla jää tarkkaan suunnitellusta viikkoliikuntaohjelmastani yksikin kerta välistä, tunnen oikein miten lihon ja paisun samantien (kuulostaa todella naurettavalta, tiedän)
En jaksaisi laihduttaakaan, järjen ääni sanoo ettei mun tarvitsekaan. En kuitenkaan osaa lopettaa kontrollointia. En uskalla päästää irti. En halua tietääkään miten mun käy jos annan itseni "olla vapaa".
:(
Onko mulla kohtalotovereita?
Olenko ihme luonnonoikku kun vielä tämän ikäisenä nynnään tässä samassa sotkussa kuin jo kymmenen vuotta sitten?
Ulkoisesti olen normaaliakin normaalimpi, sisäisesti olen se sama sekopää mitä ravitsemusasioihin tulee. Järki toimii, tiedän tasan tarkkaan miten PITÄISI olla ja elää, mutta tunteet kun eivät kulje samoilla kaistoilla järjen kanssa.
Suhtaudun hysteerisesti ruokaan, syömiseen, liikuntaan.. Pelkään kuollakseni räjähtäväni läskiksi norsuksi jos "päästän irti", eli lopetan jatkuvan kontrolloimisen syömisen ja liikkumisen välillä. Jos mulla jää tarkkaan suunnitellusta viikkoliikuntaohjelmastani yksikin kerta välistä, tunnen oikein miten lihon ja paisun samantien (kuulostaa todella naurettavalta, tiedän)
En jaksaisi laihduttaakaan, järjen ääni sanoo ettei mun tarvitsekaan. En kuitenkaan osaa lopettaa kontrollointia. En uskalla päästää irti. En halua tietääkään miten mun käy jos annan itseni "olla vapaa".
:(
Onko mulla kohtalotovereita?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minä olen yli 40 ja elämä kulkee syömisen tai syömättömyyden ympärillä. Joskus näillä Suomi24 palstoilla on ollut muitakin "vanhuksia". Samoin Sylin keskustelussa on pari aloitusta, jossa kysytään onko muita vanhoja tai häisiöisiä, joilla on lapsia. Hämmästyin kun huomasin kuinka paljon niitä ilmoittautui. Lisäksi kun ajattelee ettei meidän ikäisiä oikein kiinnosta keskustelupalstat, joilla suurin osa porukasta on alle 20-vuotiaita.
Et sinä mikään vanhus ole millään mittapuulla!
Ei syömishäiriö ole vain nuorten sairaus. Juuri luin jostain terveyslehdestä aikuisen ihmisen syömishäiriöstä. Se voi tulla milloin vain koska kyllähän keski-ikäisenkin pitäisi olla hoikka, menestyvä ja elämäänsä hallitseva ja ahdistus sitten ilmenee syömishäiriöinä. Nainen näkee vartalonsa "miehisen katseen läpi".
Tuossa aikaisemmin kirjoittelin bulimia-palstalle... Olen aikuisiällä yli neljäkymppisenä sairastunut bulimiaan joten taidan olla todellakin epätavallinen.... Bulimian laukaisi parikymmentä vuotta kestänyt laihdutus, BED sekä ortoreksia. Inhoan itseäni ja tunnen suurta häpeää että itse aiheutan kaikkea ikävää kropalleni. Vaikka olen työssäkäyvä äiti niin koko elämä pyörii enemmän ja vähemmän ruoan ja treenamisen ympärillä.
Äitinä tunnen vastuuta ettei pieni tyttäreni saa minusta ja lihomisahdistuksestani väärää mallia. Teen kaikkeni tietoisesti etteivät ongelmani näy ulospäin. Siksi olen vaihtanut vihanneslautasen ja kaalisopan normaaliin kotiruokaan töiden jälkeen yhdessä perheen kanssa. Sen menen heti salaa oksentamaan ulos. Todella sairasta, mutta eihän tätä pysty lopettamaankaan. Välillä on motiivia ja välillä ei.
Jouduin hijattain ottamaan pankkilainan hammaskuoriin että sain suuni kuntoon. Silti ovat takahampaat ihan seulana ja jatkuvasti pitää tehdä isoja ja kalliita korjauksia. Nekin rahat olisin halunnut laittaa johonkin järkevämpään. Mutta kun olen sairas niin olen sairas. Myöskin ihmetellyt miksei Kela korvaa sairaudesta aiheutuvia kuluja?
Milloinkohan tämä oksennushelvetti loppuu?
Tunnen itseni todella oudoksi linnuksi kun tämän nimenomaan pitäisi olla teinityttöjen ongelma. Ikinä en ole kuullut toisesta ikäisestäni bulimikosta.
Itsekin hämmästyin kun huomasin, etten ole ainoa ja meitä taitaa loppujen lopuksi olla monia. Ei vain ole paikkaa missä keskustella...
Minä oksentelen myös, mutta perhe rajoittaa tätä "harrastustani", sillä aina joku on kotona enkä pääse niin nopeasti minnekään muualle oksentamaan. Ennemmin olen siis syömättä.
jostakin luin että useimmiten keski-ikäisten syömishäiriät ovat jatkumoa nuoruuden syömishäiriölle. Välillä saattaa olla jopa kymmeniäkin terveitä vuosia ja sitten taas elämän kriisien myötä puhkeaa myös syömishäiriö.
Moikka. Olen 20- vuotias nuori. Äitini sairasti syömishäiriöitä 25 vuotta elämästään, kunnes tuli järkiinsä neljä vuotta sitten. Hän eli suurimman ajan perheessämme salaillen oksenteluansa, josta jäi lopulta kiinni ja itseinho ja häpeä oli suurimmillaan. Perheenne kärsii enemmän ja enemmän mitä pidempään olette hankimatta apua ja luultavasti myös tulette luomaan lapsiinne sitä etäisemmän suhteen mitä pidempään jatkatte sairauden kylvämistä sieluissanne.
Äitini jäi kiinni oksentamisesta itse teossa, joka oli kamalaa ja hirveää ja traagista. En enää ole äitini kanssa hyvissä väleissä, ja nekin ovat kylmeneet sitä mukaa mitä vanhemmaksi olen tullut. Nyt kuitenkin ymmärrän äitiäni paremmin, ja olen enemmän kuin ylpeä kun hän tajusi tehdä elämänsä tarkoituksen ja hankkia itselleen hoitoa! Ja nyt hän todellakin on selvitynyt täysin bulimia/anoreksiastaan ja elää onnellista elämää tasapainoisena ihmisenä. Hän on sankari, ja ne haavat mitä sairaus loi perheemme ympärille alkavat vihdoin umpeutua.
Älkää kuvitelko olevanne niinkin ovelia että pystyisitte piilottelemaan sairautta muilta perheenjäseniltanne. Olen satavarma että syvällä sisimmissään lapsenne tai miehenne tietävät asiasta, mutta koska se on äärimmäisen pelottavaa sitä ei edes tohkene ajatella...
Hakekaa apua, pyydän, että että laita lapsiannekin kärsimään.