Pienenä jo ahdisti olla autossa kyydissä,oksetti pyörrytti. Minulla oli muummoassa pienenä myös hirveä "ötökkökammo" sain paniikin ötököistä. Yläasteella jo ahdisti nousta kouluun ihmisten keskelle, kaksi ammattioppilaitoksen koulua jäänyt kesken. syy liikaa poissa oloja, kun ahdisti mennä aamulla kouluun ja ilman syytä. tällä hetkellä ollut työttömyyttä ja muuta hirveä sterri koko ajan ja ahdistus/paniikki. nyt sain sitten töitä jotka alkaa pian, mutta panikoin ja stressaan ekaa työpäivää/töitä ihan milettömästi. Edellisessä työpaikassa kun oli joku kokous ja paljon ihmisiä samassa tilassa, aloin panikoimaan ja lähes pyörryin mutta lähdin pois kokouksesta alakerran pukuhuoneeseen ja menin lattialle makaamaan. edellisessä työpaikassa jännitti lähes koko ajan olla vaikka 3:lme kuukautta siellä olinkin. edelleen auton kyydissä panikoin/ ahdistun, en voi olla auton kyydissä. Vain itse pystyn ajamaan. Onko minulle olemassa apua etten pyörry ekana työ päivänä ja kestän töissä?
mikä mua vaivaa? APUA
paniikkihäiriö?
241182
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Tuntuu että tämä paniikki valtaa jo liikaa mun elämää, huomaan että välttelen paikkoja jossa on paljon ihmisiä. Juon aika paljon sillä se on ainut hetki kännissä mun elämässä kun en ole ahdistunut tai stressaa :(
Juominen pahentaa oloasi.
Se pahin olo tulee yleensä viiveellä.
Eiks vaan tulekkin sellainen olo, että jos joku vaan näyttäis suunnan ni voisi juosta vaikka kuinka kauas.
Kyllä tuo paniikkihäiriöltä vaikuttaa.
Ja näyttää kaikenlisäksi vaikeuttavan arkielämääsi.
Se on se raja jolloin on haettava apua.
Lääkäri voi määrätä sinulle esimerkiksi propralia, mikä on esiintymis jännitykseen.
Kannattaa siis ottaa nopeasti yhteyttä lääkäriin jos meinaat haluta pitää työpaikan.
Jos olisit hakennut jo kouluaikana nuorille tarkoitettua lääkettä, niin olisit välttynnyt monelta surulta.
Mitä tulee paikkojen välttelemiseen, niin älä anna periksi. Altista itseäsi. Voita peikko.
Joo mulla on just sellanen olo että en ole laiska että jaksan mitä vaan mutta joakut asiat vaan tuntuu ettei pääse yli... Niin no mä rupesin yhdistelemään näitä asioita vasta eilen, tajusin että kaikki ei voi olla ok... Ja nyt olis sitte varmaa pakko mennä sinne lääkärille. tosiaa aiva pelosta ja kauhusta jäykkänä odotan töiden alkua, jo työ haastattelussakin meinas tulla paniikki, rupes oksettaa ja yritin hengittää, onneks kestin sen loppuu asti.
voi olla juomatta ennenkuin saan jotain tolkkua oloon, tuntuu ainaki siltä :(
Kun menet sinne lääkärille ja saat asialliset lääkkeet, ni saat itse varmuutta.
Silloin juomisen tarve loppuu.
aiva mahtavaa olisi, ettei koko ajan tuntuisi pelokkaalta ja stressantuneelta ja ahdistuneelta. Mutta ihmettelen miksei amisessa lääkäri epäilly mitää tällästä,siis terkkari ku jutenltii just poissa oloista. Paitsi aina oon kyllä yrittäny esittää että kaikki on ok ja on vaa motivaatio ongelmia ynnä muuta. Ja vanhemmille kans, mutta on ollu masennusta välillä makasin viimme talvena monta kuukautta sängys ja itkin... Nytkin aika alakulonen meiniki ku kaikki on nii sekavaa
Kun itse sairastaa jotain, niin on helppoa huomata toisen oireita.
Jos ajatellaan koulua, niin monellako opettajalla on aikaa paneutua yhden oppilaan vaikeuksiin.
Tuskin terveydenhuollakaan.
Jos vanhempasi eivät ole olleet aktiivisia asia kanssa, niin homma menee juuri näin, eli lintsataan ja lopetetaan koulu.
Minulla on aina ollut se kanta, että apua saa jos hakee.
Jos ei hae, niin ketä voi syyttää.
Minulle on tuttuja Lastenlinnasta alkaen kaikki instanssit.
Tie on ollut välillä vaikea, mutta olen päättännyt, että meillä käydään koulu loppuun, joko helpomman kaavan mukaan tai vaikean.
Kun itse sain syksyllä uudelleen kohtauksia, niin aloin ymmärtää myös paremmin omaa ympäristöäni.
Kysyin suoraan tuntuuko tältä.
Nyt menee hyvin.
Itse olen kertonnut kaikille työkavereille avoimesti tuntemuksistani.
Kerroin, että miten vaikeaa oli avata tuttu ovi.
Nyt aina lääkkeiden oton aikaan nauraen kerron heille, että tästä purkista otan siksi, että jaksaisin paremmin teidän kanssanne.
Tästä toisesta taas saan virtaa.
Kolmannesta siksi, että ei vituttaisi.
No hyvä ettyä sulla on nyt hyvä olla. Mä varasin huomiselle psygologin ajan, yksityiseltä et aika kallis. Mutta toivon tosiaan että saan nyt lääkkeitä että voin mennä töihin ja tehdä töitä sillä motivaatio on kova ja halu tienata.
Kiitos vaan. Työ on mielestäni parasta lääkettä sairauteen. Saa olla kavereiden kanssa ja muutenkin sosiaalinen elämä paranee.
Kiitos avustasi psykologi totesi minulla olevan paniikkihäiriö,sosiaalinen ahdistuneisuus häiriö ja yleinen ahdistuneisuus häiriö. Sain lääkkeet
Siitä se lähtee etenemään. Hyvää jatkoa.
aivan samat oireet, ja hommat menny ku sinulla. itselläni tänään vihdoin psygologille aika. koulusta saan luultavasti kenkää, ku hain apua liian myöhään. mutta minkäs teet, kun en aikasemmin uskaltanut. enkä varmaan vieläkän olisi mennyt, jollei mies olisi väkisellä lääkäriin raahannut..=)
Koita jaksaa siellä tästä se sullakin nyt lähtee, saitko lääkkeitä mitää? mulla nyt neljäs päivä cipralexia, ei vieläkään oikein auta tähä jännityksee. Mutta pikkuhiljaa kai tää tästä sitte ku sinne töihin on pakko mennä niin tiedä vaikka se tekis vaa hyvää, poistua vähä "mukavuus alueelta". Mutta kyllä se eka päivä edellee hirvittää....
nyt ku on ihanaa menkat ja vielä tää neljäs päivä cipralexia niin ahdistaa ihan hulluna ku ahdistus kasvaa ja oireet kuurin alussa. Musta tuntuu iha kamalalta..... haluun vaa olla kotona, ahdistaa niin....
Koskaan ei ole liian myöhäistä. Jos olet amiksessa, niin menet kuraattorin tai opon luokse ja katsotte yhdessä, miten jatketaan.
Ei koulut ihan helpolla potki ketään pois, kun ne saa joka oppilaasta valtion tuen.
Jos sinulla on koulussa aina paniikki esimerkiksi ruokailutilanteissa ja vastaavissa, niin nuorille on omia lääkkeitä, mitkä auttaa vaivaan.
Koulussa sinun kannattaa kertoa opolle, että haet lääkinnällistä apua.
Silloin ne näkee, että yrität parantaa tilannetta.
Jos vaan mahdollista, niin älä anna periksi, sillä jos nyt lopetat koulun, niin sen jatkaminen joskus tulevaisuudessa on paljon vaikeampaa.
Sinullahan on mies, mikä tukee sinua.
Muista, että et heitä kirvestä kaivoon.
Yritä nyt vaan rentoutua.
Käy lenkillä ja kuuntele vaikka musaa samalla korvakuulokkeilla.
Kokeile lainata kirjastosta rentoutus ohjelma, tai hyvä kirja.
Mutta nyt pakotan pian itseni lenkille
Vaikka se ekä päivä jännittäisi, niin usesti kumminkin jännitys kohdistuu johonkin.
Ei siis kaikkeen.
Olen itse esimerkiksi koko oireilun ajan ollut mukana palokunta hommissa ja melkein aina istunnut ykkösparissa.
Kun hälytys tulee, niin pikkasen joskus autossa jännittää, mihin joutuu, mutta olen yleensä porukasta se joka yrittää rauhoitella muita.
Tosi toiminnassa kaikki unohtuu ja teet vaan opitun mukaan.
Minulle oli aluksi pahimpia oppitunnit, mut nyt niistäkin on lääkkeitten kanssa päästy yli.
Minua on vielä rohkaistu, etten ole ainut alalla, joka kärsii vaivasta.
Ajattele, että olen ollut politiikassa mukana melkein 20 vuotta tietäen koko ajan, että joku minua vaivaa.
Laitan rohkaisuksi tuohon loppuun lehtihaastattelun jonka annoin.
-------------------------------------------------
Mansikkapaikka, 8. lokakuuta 2008.
Joukko imatralaisia kunnallisvaaliehdokkaita osallistuu Uutisvuoksen vaalipaneeliin. Yllättäen vasemmistoliiton Anssi Piirainen häviää paikalta, kun tilaisuutta on kestänyt noin 45 minuuttia. Paneelia johtava päätoimittaja Harri Manskinen on ymmällään. Mitä oikein tapahtui?
”Piti purra huulta”
Jälkikäteen Piirainen kertoo sairastavansa paniikkihäiriötä ja saaneensa paniikkikohtauksen. Korokkeella yleisön edessä istuminen oli hänelle liikaa.
— Kerkesin vastata puolenkymmeneen kysymykseen. Välillä piti purra huulta, välillä oli rento olo.
— Rinnassa ja palleassa ei ollut vielä pahaa oloa, mutta pelkäsin menettäväni kontrollin. Päätin lähteä, kun tilanne oli vielä hallinnassa. Ulkona olo helpottui heti.
Lenkki jäi väliin
Piirainen aloittaa pian kolmannen kautensa vasemmistoliiton kaupunginvaltuutettuna. Vaalien ääniharava kertoo kärsineensä paniikkihäiriöstä pitkään.
Siksi Uutisvuoksen vaalipaneeli huolestutti häntä hiukan jo etukäteen.
Piirainen aikoi valmistautua tavalliseen tapaan: käydä lenkillä koiran kanssa, rauhoittua, koota ajatuksia. Lenkki piti jättää kuitenkin väliin, sillä tilaisuus alkoi tuntia ilmoitettua aikaisemmin.
— Kun näin sen korokkeen, ajattelin, että ei ole totta, tuonneko joudun? Yleisöä oli joka puolella, ylhäälläkin. Katselin muita, tarkkailin itseäni. Tunsin etten pärjää, että on pakko lähteä pois.
Diagnoosi vasta nyt
Uutisvuoksen vaalipaneelin aikaan Piirainen ei tiennyt vielä sairastavansa paniikkihäiriötä. Hänen tuntemuksiaan, ”hirveää tunnetta rinnassa ja palleassa”, oli yritetty hoitaa siihen saakka esiintymisjännityksenä muun muassa hypnoosin keinoin.
Diagnoosi paniikkihäiriöstä tuli vasta vaalipaneelia seuranneen pahemman kohtauksen jälkeen. Silloin Piirainen oli ulkopaikkakunnalla työpaikan koulutustilaisuudessa.
— Minulla oli täydet paniikkioireet päällä. Tarvitsin akuuttia apua.
Aluksi oireet pahenivat
Tuon episodin jälkeen Piiraiselle itselleen, ja lopulta lääkäreillekin, kirkastui, mikä häntä vaivaa.
— Olin vuosia etsinyt omaa diagnoosia, lukenut kirjoja ja tutkinut internetiä, että mistä voisi olla kyse. Olin erilaisista oireista tietoinen, ja viimein asia kirkastui.
Piirainen aloitti säännöllisen lääkityksen paniikkihäiriöön juuri 2008 kunnallisvaalien alla. Hän kertoo vaalipäivän 28. lokakuuta olleen ”karsea”, sillä aluksi oireet pahenivat. Piiraisen piti huolehtia vaalien sujumisesta ???? ???Kosken koululla yhdessä Irja Sormusen (sd) ja Jaakko Viuhkon (kok) ????? kanssa.
— Hiki valui ja tuntui, että näkö häviää.
Yksi kohtaus lautakunnassa
Piirainen ei osaa suoralta kädeltä kertoa, miten kauan on sairastanut paniikkihäiriötä.
Jälkikäteen hän paikantaa ensimmäisen paniikkikohtauksensa teknisen lautakunnan kokoukseen 2000-luvun alkuun. Vasemmistoliitto oli yhteistyössä tuolloin SDP:n kanssa, ja Piirainen joutui alistumaan demarien tahtoon Sienimäenrannan kaavasta äänestettäessä.
— En saanut olla omaa mieltä. Minulle tuli sen jälkeen pakonomainen tarve poistua kokouksesta.
Ensimmäiset muistot vastaavista tilanteista hänellä on jo kansakouluajalta.
Piirainen haki apua turhaan
Ensimmäisen kerran Piirainen haki ulkopuolista apua nelisen vuotta sitten. Syksy oli ollut vaikea. Kunnallisvaalien 2004 äänivyörystä huolimatta Piirainen pelattiin ulos kaikista luottamuspaikoista. Lisäksi kotona kävi varkaita, jotka onnistuivat tyhjentämään perheen pankkitilit. Jopa vanhan äidin rahat rosvottiin.
— Huomasin, etten pärjää yksin. Juttelin EAP:n (Ennakoivan avun palvelun) psykologin kanssa. Hän oli sitä mieltä, ettei minua vaivaa mikään.
— Menin sen jälkeen työterveyslääkärille. Hänen neuvonsa oli, että älä kerro kenellekään.
— Kun intin ja intin, sain jotain lääkkeitä esiintymisjännitykseen. Siitä ei tullut mitään. Kompuroin valtuustossa ja lopetin lääkkeet.
Viimeinen pisara tuli Metalliliiton liittokokouksessa Tampereella. Sama kuvio toistui kuin syksyllä Imatralla.
— Tajusin, että ei hyvä luoja, minut on jätetty kaikesta pois, vaikka olin niissäkin vaaleissa ääniharava. Kävelin yksin pari tuntia Tampereen katuja ja mietiskelin.
”Olin hölmö ja lopetin lääkkeet”
Piirainen soitti yksityiselle lääkäriasemalle, ja hänelle määrättiin uudet ja toimivat lääkkeet. Koska olo parani, hän lopetti niiden syömisen nopeasti. Tätä päätöstä Piirainen nyt katuu.
— Ihmiset puhuivat, ettei lääkkeitä kannata syödä, kun niihin jää kiikkiin. Olin niin hölmö, että uskoin puheita.
Tulevaisuuteen Piirainen suhtautuu luottavaisesti. On suuri helpotus tietää, mistä on kyse. Ettei ole luulosairas eikä sekoamassa, eikä kyse ole myöskään mistään vaarallisesta.
— Ei tähän kuole. Paniikkihäiriön kanssa pärjää kyllä.
”Moni jää punkan pohjalle”
Anssi Piiraisesta, 48, oli tärkeää tulla ”ulos kaapista” ja puhua kokemuksistaan julkisuudessa. Hän uskoo, että hänellä on runsaasti kohtalotovereita, jotka tietämättään kärsivät paniikkihäiriöstä, sillä paniikkihäiriön tunnistamisessa on yhä parantamisen varaa.
Jos oireiden aiheuttajaa ei tiedetä, moni saattaa syyttää paniikkihäiriön aiheuttamista ongelmista ja epäonnistumisen tunteista itseään. Pahimmillaan huonommuuden tunteet johtavat eristäytymiseen ja itsetuhoisiin ajatuksiin.
— Kun paniikkihäiriö alkaa rajoittaa arkielämää, pitää pystyä hakemaan apua. Paljon ihmisiä jää kuitenkin punkan pohjalle, Piirainen arvelee.
Piiraisella puhetta piisaa
Hän haluaa omalla esimerkillään valaa toivoa ja kannustaa paniikkihäiriöstä kärsiviä hakemaan apua.
— En ole antanut paniikkihäiriön rajoittaa elämääni.
— Olen työpaikalla ja valtuustossa kertonut avoimesti, että kärsin tällaisesta vaivasta. Puhuminen on auttanut. Ei tarvitse muidenkaan miettiä, että mikä tuotakin vaivaa.
Paniikkihäiriön kanssa voi elää. Piirainenkin on osallistunut politiikkaan jo 16 vuoden ajan ja tehnyt jatkuvasti sitä, mikä laukaisee välillä paniikkioireet: puhunut julkisesti.
— Olen yksi kovimpia puhujia, Piirainen virnistää.
Puhujapönttö on kauhistus
Puhuminen onnistuu, kun pysyttelee pois puhujanpöntöstä ja pitää puheet spontaanisti.
— En voi lukea kirjoitettuja puheita puhujapöntöstä. Näkö hämärtyy, voima loppuu moottorista. Ilma ei tule ulos keuhkoista. Palleaan ja rintaan tulee hirveä olotila.
— Pahinta on, jos joutuu odottamaan puheenvuoroa. Paniikkimieli nousee.
— Tästä syystä en ole pitänyt yhtään pidempää puheenvuoroa viimeisen neljän vuoden aikana.
Spontaani puhuminen helppoa
Piirainen on ratkaissut pulman ottamalla aloitteen omiin käsiinsä. Asia kuin asia, tilaisuus kuin tilaisuus, ensimmäisen puheenvuoron pitää Piirainen.
— Käsi pystyyn ja heti.
— Kun olen pitänyt ensimmäisen puheenvuoron, rentoudun. Huomaan, että kyllä tästä selvitään.
Paniikkihäiriötä turha peitellä
Avoimuus ja ”itsensä altistaminen” ovat parasta itsehoitoa.
— Ihmiset salailevat paniikkihäiriötä turhaan ja pakoilevat tilanteita. Pitää pikku hiljaa altistaa itsensä tilanteisiin.
— Tein itselleni ohjelman tänä syksynä, kun viimein ymmärsin, mikä minua vaivaa.
— Haen tietoisesti onnistuneita suorituksia. Olen myös helpottanut elämääni. Luovuin 20 vuoden jälkeen luottamusmiehen tehtävistä. Yritän ajatella positiivisesti ja pidän itsestäni huolta harrastamalla paljon liikuntaa.
Mitä ovat ”onnistuneet suoritukset”? Pienetkin asiat riittävät aluksi. Vaikka se, että kahvituokio Pregossa sujuu mutkattomasti.
— Yleensäkin aktiivinen arki ja työ ovat parasta terapiaa.
”Ei täällä ole pakko olla”
Miten ihmiset ovat suhtautuneet, kun Piirainen on kertonut paniikkihäiriöstään?
Vaihtelevasti.
Jonkun mielestä Piiraisella ei voi olla paniikkihäiriö, koska hän pystyy laulamaan karaokea, ja vielä hyvin. Tuttujen laulujen laulaminen sujuu kuitenkin helposti.
Kun Piirainen kertoi puheen pitoon liittyvistä vaikeuksistaan kaupunginvaltuuston eräässä tilaisuudessa, hänelle todettiin tylysti, että ”jos puhe ei luista, ei täällä kenenkään ole pakko olla”.
Toisaalta ymmärtämystäkin on tullut.
Kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Sinikka Hurskainen (sd) otti vakavissaan Piiraisen toiveen saada pitää puheenvuorot omalta paikalta käsin. Yleensä kahta minuuttia pidemmät puheenvuorot joutuu esittämään puhujapöntössä, mutta lääkärintodistusta vastaan Piiraiselle voitaisiin sallia penkkipuheet esimerkiksi viiteen minuuttiin saakka.
— Ei tulisi niin kova kiire.
vai oletko tavallaan parantunut?
Nyt tuntuu jo ihan hyvälle. Äsken kävin pelaamassa kaukalopalloa.
Tiedätkö, joskus 10 vuotta sitten pelasin viimeksi ja jouduin jäähylle.
Katsomosta huudettiin, että sika pois kentältä.
Käännyin ennen jäähyaitiota ja menin pukuhuoneeseen.
Näin jälkikäteen tiedän, että tein sen kontrollin menettämisen pelosta.
Vannoin, että en palaa ikinä enää jäälle, kunnes tänään soitettiin.
Kaivoin vanhaty luistimet ja ostin polkkarit ja mailan ja menin mukaan.
Tuntui hyvältä.
Mutta tähän yleistilanteeseen.
Kun kävimme eri ryhmien välillä neuvotteluita paikoista, niin jouduin lähtemään joka tilaisuudesta kesken kaiken, vaikka kaulus oli nostettu melkein silmille.
Sitten tuli eka valtuusto kokous.
Otin alproxia muun lääkityksen tueksi.
Kyl jännitti, mut onneksi tilaisuus oli lyhyt ja minun ei tarvinnut pitää, kuin lyhyt puhe.
Sitten seuraava, jossa pidin jo neljä puheenvuoroa.
Kun menin eka löautakunnan kokoukseen, niin sama mörkö taas vaani minua.
Mutta koska olin valmistautunnut hyvin, niin pidin puheita ja jännitys meni ohi.
Viime lääkärikäynnillä hän käski käyttämään propraalia, eikä alproxia.
Seuraavassa lautakunnan kokoksessa otin sen ja pidin kuule pitkiä puheita.
Minun mörkö asuu valtuustosalissa kokouksissa.
Olen kaikissa muissa tilaisuuksissa pystynnyt puhumaan siellä, mutten valtuuston kokouksissa.
Arvaa miten pelotti, kun viime kevääällä jouduin lukemaan aloitteen pönttöön.
Toiset sanoivat, että sinä olet tehnyt suurimman työn sen hyväksi, niin saat myös sen lukea.
Menin puhuja pönttöön ja katsoin valtuustoa, jossa istui 43 valtuutettua ja virkamiehet ja lehdistö päälle.
Sanoin, että olette varmaan huomanneet, että en pysty lukemaan paperista puheita ja siksi en ole ollut tällä paikalla neljään vuoteen.
Salista jossa pitäisi olla hiljaa tuli kannustavia kanmnan ottoja.
Kerroin, että jos en pysty lukemaan aloitetta kerralla, niin lepään välillä.
Näin kävikin ja nostin vain katseeni ja kerroin, että nyt pitää huilata.
Sitten jatkoin loppuun.
Eli olen voittannut mörön ainakin lautakunnassa. Olen käynnyt laulamassa karaokea taas.
Pystyn tekemään työtä ja kohtaamaan ihmisiä.
Pystyn käymään kaupassa.
Saan lääkkeitten ansiosta nukkua kunnolla, mikä on erittäin tärkeää.
Liityin viikko sitten VAPEPAAN, eli vapaaehtoiseen pelastuspalveluun, koska haluan tehdä yhteiskunnassa hyvää.
Se kohentaa oloa, jos saa auttaa muita.
Minulla oli muitten aiheuttamia ressejä, mutta nyt nekin on hyvällä mallilla, joten kaiken kaikkiaan tunnen taas eläväni.
itsehän kun en ainakaan puheita pystyisi mitenkään pitämään. Mutta onneksi pelkoni ovat sinänsä pakosti tulossa vastaan, esim se eka työ päivä. Toivottavasti lääkkeiden ansiosta en lähde karkuun.
sun pitäisi käytännös olla jo terve kun eikö näitä lääkkeitä syödä joku puol vuotta, ja kertomasi mukaan siitä on jo puoli vuotta kun sait lääkkeet???
Lauantaina tuntui pitkästä aikaa pikkasen aikaa pahalta, kun olin kuskina kapakassa.
Kävin kuitenkin laulamassa kaksi laulua.
Toisen valitsin tarkoituksella vielä nopean, eli Baddingin mä jäin kii.
En sotkeutunnut sanoissa.
Tulin äsken kokouksesta ja ihan hyvin meni.
Jos olisin vaan ja kävisin työssä, ilman nuita lisä hommia, niin varmaan olisinkin jo ollut kunnossa.
Mutta politiikka on jatkuvaa taistelua.
Saa jännittää, että onko toiset samaa mieltä vai teilataanko seinää vasten.
Jos menet vaikka kauppaan tai ravintolaan, niin joku tulee aina nykimään hihasta ja kyselemään joskus ikäviäkin asioita.
Turpiinkin on uhattu antaa, jos teet sitä tai tätä.
Jos teit eilen oikein ja tänään väärin, niin kukaan ei muista sitä oikeaa eilistä vaan väärän tän päiväisen.
Oliko tässä tarpeeksi hyvä selitys, miksi joskus voi tulla takapakkia.
Mulla on jännästi kans välillä hyviuä päiviä että työt ei jännitä yhtää niinku eilen, mutta tänään taas on aika ahdistava olo siitä ekasta päivästä....