Olen pitkään kipuillut uskoni kanssa. Onko tämä varmasti oikea usko. Voiko olla niin, ettei minulle ole siunattu saattoystäviä. Olen käynyt seuroissa ja kahdehtinut salaa niitä, joilla uskominen näytti olevan paremmin hallussa. Monesti mietin, miksi minulla tämä uskominen on niin vaikeaa. Tuntui, kuin mulla olisi paljon enemmän epäilyksiä, kuin yhdelläkään muulla. Koin, etten vain pysty uskomaan, vaikka halu olisi ollut. Tämän vuoksi jaksoin sinnitellä ja käydä seuroissa. Ja myöskin rukoilla, että saisin niitä saattoystäviä.
Eilen lähdin taas seuroihin siinä toivossa, josko pääsis jonnekin iltakylään tms. Mutta ei. En tiedä, kenelle ihmiselle menis puhuu ja mitä. Ja tällaisenaan en kelpaa kotona. Mun pitäisi olla enemmän. Seurojen jälkeen oli niin huono olo, enkä kokenut saaneeni sielulle yhtään ravintoa. Sekin satutti kovasti, kun puhuja viittasi puheessaan, kuinka ystävät ovat meille lahja josta saamme olla kiitollisia. Ja vertas sitä siihen, että Jeesuskin on luvannut olla meidän ystävä. Minua se ei hirveästi lohduttanut, koska usko Jeesukseenkin on jotenkin vain katkolla.
Ei oikein jaksa olla uskomassa. Päätin, että tuo seurakäynti sai jäädä mun viimeiseksi.
Kävelin seurojen jälkeen baariin juttelee epäuskoisten kaverieni kans. Mitä sainkaan nähdä siellä? Paljon sellaisiakin kasvoja, joita en olisi uskonut siellä näkeväni. Miten joku voi kirkkainsilmin istua seuroissa laulamassa ja samana iltana ravintolassa kallistamassa tuoppia? En voi käsittää. Onko oikeita uskovaisia enää edes olemassa?
Eilen lähdin taas seuroihin siinä toivossa, josko pääsis jonnekin iltakylään tms. Mutta ei. En tiedä, kenelle ihmiselle menis puhuu ja mitä. Ja tällaisenaan en kelpaa kotona. Mun pitäisi olla enemmän. Seurojen jälkeen oli niin huono olo, enkä kokenut saaneeni sielulle yhtään ravintoa. Sekin satutti kovasti, kun puhuja viittasi puheessaan, kuinka ystävät ovat meille lahja josta saamme olla kiitollisia. Ja vertas sitä siihen, että Jeesuskin on luvannut olla meidän ystävä. Minua se ei hirveästi lohduttanut, koska usko Jeesukseenkin on jotenkin vain katkolla.
Ei oikein jaksa olla uskomassa. Päätin, että tuo seurakäynti sai jäädä mun viimeiseksi.
Kävelin seurojen jälkeen baariin juttelee epäuskoisten kaverieni kans. Mitä sainkaan nähdä siellä? Paljon sellaisiakin kasvoja, joita en olisi uskonut siellä näkeväni. Miten joku voi kirkkainsilmin istua seuroissa laulamassa ja samana iltana ravintolassa kallistamassa tuoppia? En voi käsittää. Onko oikeita uskovaisia enää edes olemassa?
Vastaukset 9
Vanhimmat
niin tilanne on sellainen kuten sanoit, että voi lautaa ja sitten elää maailmassa. Kuuntele tästä ja tee kuten siinä kehoitetaan, eli pyydä Jeesusta tulemaan sydämeen, jos se ei vielä ole siellä. http://www.kolumbus.fi/pentti.toikkanen
Aivan samoja asioita olen itsekin miettinyt jo ainakin muutaman vuoden. Lisäksi tuo näyttää olevan liikkeestä riippumatta aika yleistä. Toisaalta nekin jotka näyttäisivät olevan uskovaisia, ovat kuitenkin kaikkea paskaa ja itsekkyyttä täynnä, ei heidänkään uskonsa ole sen kummempaa. Enpä voi sanoa omasta uskostanikaan yhtään enempää. Olen kallistumassa pikku hiljaa sille kannalle että koko usko ja uskominen on pelkkää ihmisten keksintöä. Ei ainakaan oikeita uskovaisia ole olemassa siitä alan pikku hiljaa olla suht. varma! Jumala mahdollisesti on olemassa mutta oikeita uskovaisia tuskin löytyy. Ei siihen auta "uudestisyntymiset" eikä "parannukset" kun niittenkin elämästä näkyy etteivät ole miksikään muuttuneet.
On paljon helpompi uskoa Jumalan ja raamatun todeksi kuin uskoa että on olemassa oikeita vilpittömiä ja oikeaoppisia uskovaisia! Tämmöinen tarkennus.
Minusta on paljon helpompi uskoa, että on olemassa oikeita vilpittömästi uskovia uskovaisia, kuin että Raamattu olisi kokonaan totta ja Jumala olemassa.
Mitä korkeamma pallilla ihminen istuu, sitä vähemmän hänellä on aitoa uskoa. Hänen alaisillaan voi olla, koska näitä alamaisiahan nämä ylemmän tahon ihmiset tietoisesti manipuloivat.
Aina joukkoon mahtuu niitäkin, jotka ovat vain pelon tai tavan vuoksi mukana. Ehkä monilla on syynsäkin. Esimerkiksi pelkäävät, että välit katkeaa sukulaisiin, tai ei voi enää niin vapaasti liikkua uskovaisten keskuudessa.
on sydämmessäsi, kun kuuntelet sen ääntä niin et tarvitse olla koskaan yksin. Ja sinun saattomiehesi ilmoittautuu Sinulle. Sinäkin voit ilmoittautua läheisellesi, "hänelle jolla ei ole yhtään ystävää".
Oikea uskovainen ei torju Sinua eikä mene ohi niin kuin kun muut tekevät.
Sitä en osaa sanoa löytyykö kirjoittamistani sanoista lohtua tuntemaasi oloosi. Yritän edetä kirjoittamasi tekstin mukaan.
Miten minulle on tullut varmuus siitä, että juuri tämä usko on se oikea? Se on näytetty minulle useankin asian kautta, mutta konkreettisesti se näytettiin miltei tasan yhdeksän vuotta sitten, ollessani yksin kotona, lukiessani lehteä keittiössä. Yksinäisyyden oloani helpottaakseni, kaikissa huoneissa oli valot.
Ilman mitään ennakkovaroitusta tai -aavistusta häviää tietoisuus ympäröivään tilaan, paikkaan ja aikaan. Näen itseni leijumassa sysimustassa pimeydessä. Kaikki mitä oli elämässään mielikuvissa ja toiveissa rakentanut ovat hävinneet. Alan pudota ja putoamisen jatkuessa tunnen hetken pelkoa, joka kaikkoaa vaikka yhä vain putoan. Tulee kuitenkin turvallinen olo ja viimein putoaminen täydellisessä pimeydessä pysähtyy. Pikku hiljaa palaan ympäröivään tietoisuuteen hämmästellen kokemaani. Samalla selkiytyy myös näkyni tarkoitus. Oman järjen, ajatusten ja suunnitelmien varaan laskettu elämä ei kestä. Mutta se vakaa ja järkähtämätön, tasainen alusta jolle pysähdyin oli Kristus -kallio, perustus, joka kestää.
Mitä puhuit tuntemistasi, eivät ne ole meille aikuisillekkaan vieraita. Sinne ne tulee mukaan seurapenkkiin. Mikäpä se on sielunviholliselle otollisempaa, kuin kuiskia korvaan miten epäonnistunut olet, katso nyt noiden toisten iloisia ilmeitä ja ystävien määrää. Näin tuo vanha kehno hartioillasi istuen ja maahan painaen hakee yliotetta sydämmestäsi.
Saattoystävä voi hyvinkin aikuistuvalle nuorelle löytyä itseään vanhemmasta veljestä tai sisaresta. Myöhemmin elämän varrella saatta tulla lisää omaa sukupolvea, jopa itselle ennestään tuntemattomista.
Juuri tuollaisena, omana itsenäsi, murheista ja ahdistuksesta huolimatta kelpaat eikä tarvitse olla yhtään enempää. Meille vanhemmuuden kokeneille on monesti vaikeaa näissä asioissa lähestyä omaa lastaan. Millä sanoilla aloittaisin, millä lohduttaisin, miten arkuuteni voittaisin? Ei ole hyvä, että vanhemmat ja lapset tahoillan käpertyvät omaan yksinäisyyteen kipuilemaan näillä asioilla, tukahdetun tuskan vieriessä poskipäillä.
Rohkaise mielesi, niin kuin rohkaisit tänäänkin kirjoittamaan tälle palstalle, kysymään kahden kesken vanhemmiltasi tai turvallisen tuntuiselta aikuiselta, että mitä minun pitäisi tehdä ja mikä on oikein, kun on tämän kaltasia ajatuksia ja tuntemisia. Huomaat, kuinka monet ovat kokeneet samat tuntemiset ja kipuilut.
Taistelu on kovaa ja siinä te nuoret olette aivan eturintamassa, monesti syville haavoille piestynä, mieli sekamelskana ja tunteet myllerryksenä. Eikä näistä nuoruuden syntihaavoista ole vanhemmatkaan jääneet paitsi ja ainoa parantava "balsami" on Kristuksen sovintoveri.
On kivaa saada tietää, että en olekkaan ainut, joka kipuilee tällaisten asioiden kanssa. Ehkä samaa ovat kokeneet nekin, jotka myös ajautuvat baariin tai muualle, kun epäilevät omaa uskoaan.
Toivottavasti tämä vaikea aika menisi nopeasti ohitse, vaikka varmaankaan sielunvihollinen ei tule myöhemminkään jättämään rauhaan. Mutta kuhan jaksaa sinne asti, ettei tarvi enää ihan eturintamalla olla. Rukoilen, että saisin saattoystäviä ja vahvistusta uskolleni. Oikeasti silloin ku tuntemiset tuntuu olevan kadoksissa, epäilee, onko sitä enää edes uskomassa. Kai tällaiset harmaatkin jaksot ovat tarkoitettuja. Ehkä juuri tällaisina aikoina uskossa valvomisen merkitys korostuu.
on ollut uskoni.
Mutta savuttamisesta ja lepattavasta liekistä huolimatta on uskonlampussa vielä elävä tuli.
Ja siitä kannattaa aina pitää kiinni.
Heikoissa Herra on luvannut olla väkevä.