Minulla on syviä traumoja, jotka olen kieltänyt. Olen myös vähätellyt kaikkia elämäni vastoinkäymisiä ja stressitilanteita. Vuosien saatossa mieleni on jotenkin jakautunut kahtia. On alempi taso ja on ylempi taso. Ylemmällä tasolla toimivat kaikki käytännön ajattelu ja alemmalla tasolla tunteet. Pelottavaa, että näiden välinen yhteys on jotenkin vahingoittunut, enkä välillä saa yhteyttä omiin tunteisiini. Lääkäri puhui vuosi sitten skitsofreniasta kun kuulin kovan työstressin seurauksena ääniäkin, mutta lääkkeistä ei ollut apua, enkä tarvitse niitä. Olen päässyt lähemmäksi itseäni purkamalla traumoja ja pelkoja mielessäni, mutta minua pelottaa, etten pääse enää koskaan siihen normaaliin tilaan joka minulla oli esim. lapsena. Tai ehkä pääsen, mutta siihen kuluu vuosia. Aivot on paskana.
Trauman kieltäminen
dsaasdasda
5821
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
kokeiltu on masennuslääkkeitäkin mutta ei ne sitä paranna. Pää menee vain sekasin ja maha.
Normaalissa tilassa ilman lääkitystä mulla käytännön ajattelu toimii mutta on käytännössä kestovitutus päällä, miksipä ei olisi, kun elämä, kaikki asiat on perseellään. Ainut positiivinen puoli mitä mulla on elämässä on ystävät, ja sitäki ihmettelen syvästi miten ne on jaksanu mua tähän asti katella.
Sitten siellä ns. alemmalla tasolla jossa ne tunteet on, oon täysin paskana, ja se taso tulee joskus päälle, yleensä iltaisin yksinäisessä hiljaisuudessa kun menee nukkumaan. Silloin tulee itkettyä keskimäärin tunti pari putkeen. Aamulla herätessä saattaa tulla tunnin itkukohtaus ja sen jälkeen lähtee taas se tavallinen kestovitutus päälle, kunnes tulee ilta.
Mutta jos oikeasti kaikki mahdollinen omassa elämässä on perseellään, niin miten sitä voisi olla onnellinen vaikka sitä serotoniinia olisi kuinka? Oot vitun ruma, tyhmä, paskan muotonen kroppa vaikka kuinka treenaa. Naisia ei näy eikä tule, vaikka yrittää positiivisellakin mielellä. Kuten sanoin, ainut positiivinen asia on ystävät ja sen takia heidän seurassa mieliala yleensä nousee mutta se on vain "huumetta", paluu todellisuuteen tapahtuu kun palaa yksinään kämpille.
Mutta minkäs teet. What can i say, what can i do?
Olen sulkenut kaiken ulkopuolelleni itsestäni. Olen alkanut elämään varaelämää, elämää jonka rakennan päähäni, elämää jossa voin muuttaa asioita ja kaikilla on hyvä mieli.
Olen myös erittäin traumatisoitunut, mutta aikaa ei ole ollut käsitellä asioita, koska on pitänyt jaksaa hymyillä muulle maailmalle ja auttaa muita.
Käyn keskusteluja mielessäni, kuulen selkästi kysymyksen johon vastaan, toisinaan jopa ääneen. Luulen että tällä taidolla olen selvinnyt näinkin pitkälle, sillä kun kysyin psykanpolin lääkäriltä äänistä päässäni, hän sanoi "Niin kauan kun äänet eivät ole vihamielisiä, olet turvassa" Kuinka voisin sanoa tuohon, että äänet päässäni ovat olleet aina vihamielisiä ja kyseenalaistavia?
Ulospäin olen aina aurinko, hymyilen ja juttelen mukavia (käyn nykyisin erittäin vähän ulkona, koska en jaksa sitä enää)
Jos saisin päättää olisin sekaisin aina, mielellään vaikka Heroiinia, jolloin saisin todella elää valveunieni kanssa ja ne olisi normaaleja koska olisin vain nisti.
Vaikeinta on, kun lääkärit ym sanovat "Olet niin vahva, olet selvinnyt niin paljosta" Mutta koskaan mulle ei ole annettu lupaa olla särki, rikki, paskana! Sitähän mä olen!
positiivinen juttu tässä on teillä kirjoittajilla, että tiedostatte ongelmanne. oli trauma sitten peräisin lapsuudesta tai muutaman vuoden takaa, siihen on apu olemassa. hakeutukaa kongitiiviseen terapiaan (itse kävin yksityisellä) ja apu oli sanoinkuvaamaton. siellä saatte keinot purkaa nuo traumat, hyväksytte ne osaksi elämää ja sen jälkeen oma elämä on huomattavasti helpompaa. itselläni traumatisoituminen aiheutti ns. dissosioitumisen, eli sen, että en enä'ä kokenut olevani oman elämäni subjekti, vaan katselin ja elin elämääni ns. ulkopuolisena. lisäksi se aiheutti masentuneisuutta ja kamalat pitkät ahdistukset ja paniikit, joista toisinaan kärsin edelleen. lääkitys on yhä päällä, muttA en kykenisi elämänä ilman niitä. kannattaa hakea apua pian, ennenkuin elämänlaatu tuosta vielä huononee..
Oletko kertonut lääkärillesi traumataustastasi? Joskus traumatisoitumisesta voi seurata ns. dissosiaatio-oireita ja jos oireet ovat toistuvia ja voimakkaita voi kysessä olla dissosiaatiohäiriö. Oireet saattavat joskus muistuttaa jotain psykoottista sairautta, eli potilas voi kuulla esim ääniä, ja jos kyseesä on dissosiaatio-oireilu lääkkeet eivät tahdo juuri auttaa. Itselläni on näitä dissosiaatio-oireita, on vaikeusia ymmärtää puhetta, hahmottaa omaa puhettaa, voimakasta epätodellisuuden tunnetta, tunnetta että elää unessa, ympäröivä maailma suurenee jne.
Oletko sinä muuten sama henkilö joka kirjoitti esim siitä kuinka taivas näkyi ihmeellisen värisenä jne. Ja koit olevasi pieni ja asuntosi olevan kuin teollisuus halli?. Sen perusteella mitä tiedän dissosiaatiosta, nuo oireet voisivat olla sellaisia. Samoin kokemus siitä että käytännön ajattelu ja tunteet ovat erillään toisistaan kuulostaa dissosiaatio-oireelta.
Mutta asiantuntiahan minä en ole, kerron tässä vain minkälaista tietoa olen aiheesta lukenut. Googlettamalla sanoilla dissosiaatio ja dissosiaatiohäiriö löytyy hyvin tietoa.
Yritän keskittyä johonkin hommaan, menee hyvin jonkin aikaa, mutta sitten alkaa työntymään sellainen oksettava paska olo. Tulee tunne, että olisi jossain ruuvipuristimessa joka kiristyy koko ajan ja keskittyminen loppuu sitten siihen. Sitten tulee sellainen "oksennuspurske" aivoista johon liittyy itsemurha-aikeita, äänellistä itsensä halveksuntaa ja itsesääliä. Ne on kai jonkinlaisia patoutumia. Välillä auttaa, että kysyy itseltään, miksi minä en anna itseni keskittyä tähän hommaan. Toisinaan se alempi taso hellittää otteensa ja voin taas jatkaa töitäni, mutta toisinaan sen pahan aallon vaan pitää antaa kulkea pään läpi vastustelematta. Sen jälkeen on taas sielu tyyni jonkin aikaa. Mistään risperdalista tai ssri- lääkityksestä ei ole mitään hyötyä.
Ainoa mikä auttaa on diapamit tai alkoholi. Näillä pääsee pidempiaikaiseen normaaliin oloon. Ei vaan viitsi viinaa vetää joka päivä kun on työ ja kaikki.