Olen perhanan kyllästynyt elämääni. Fyysisiä sairauksia ei ole, hirveän lihomisen syyksi diagnosoitiin psykoosilääkkeen sivuvaikutus. Laihdutuksen yhteydessä puhutaan aina fucking elämäntapamuutoksista, mutta onko masennus muka elämäntapa? Jos olisin yhtä energinen kuin terveinä kausina olen joskus ollut, laihduttaminen olisi piece of cake. Nyt koko elämä on piece of crap. Syksyllä aloin jo laihtua, mutta lääkkeen (Triptyl) vaikutus loppui joulun jälkeen ja olen jälleen masentunut. Kaikki mielialalääketyypit (SSRI- SNRI- MAO-estäjä, trisykliset) on nyt kokeiltu ja tehottomina hylätty. Mietin tällaisia vaihtoehtoja:
-Itsemurha. Kerran olen saanut itseni tajuttomaksi asti, mutta luulen, ettei nykyään olisi sellaisiin tempauksiin pokkaa. Kuolema on mielessä joka kerta, kun tajuan olevani lihava: kun katson vanhoja valokuvia, ja näen itseni hymyilemässä normaalipainoisena, sovituskopissa, kun kaikki vaatteet ovat väärän muotoisia ja tajuan olevani itse se väärän muotoinen, kun kävelen ja polviniveliä särkee ym.
-Laittomat piristeet. Plussaa: mielialan kohentumisen lisäksi mahdolliset ruokahalua vähentävät vaikutukset. Miinusta: ei ole varaa.
-Toisten lääkäreiden mielipiteitä.
Sisätautilääkäri sanoi, ettei kirjoita laihdutuslääkkeitä psyykepotilaille ja suositteli leikkausta. Painoindeksi vähän yli 30, haloo! MIKÄÄN julkinen sairaala ei suostu leikkaamaan ihmistä, joka ei ole sairaalloisen lihava. Ainoastaan mielialalääkkeet ovat oikeasti vasta-aihe Reductilin käytölle, bentsot ja psykoosilääkkeet eivät. Täytyisi löytää toinen sisätautilääkäri.
Nykyisen psykiatrin mielipide on sellainen, että sähköhoitoa en voi saada, koska en selvästikään ole katatoninen, vaan riittävän ulospäin suuntautunut osoittaakseni mm. vihaa. Kuulemma on mahdollisuuksia saada Triptyl toimimaan uudestaan, jos lääkitys ensin ajetaan alas (tällä hetkellä 100 mg) ja aloitetaan tauon jälkeen uudestaan. Lääkkeen lopettamiseen en siltikään saanut viime käynnillä suostumusta, lääkäri ei halunnut kiirehtiä. Pitäisikö vaihtaa psykiatria tai mennä neurologille, jos nykyinen diagnoosi on väärä, kun mikään hoito ei toimi?
En usko kohtaloon tai mihinkään vastaavaan, mutta tuntuu epäreilulta, että sellaisia ihmisiä, jotka haluaisivat elää, kuolee satunnaisesti onnettomuuksissa, mutta sellaiselle joka vihaa itseään ja elämäänsä, ei tapahdu mitään. Taidan olla liikaa kotona. Onnistuisinkohan taittamaan niskani, jos lähtisin kierimään ylimmän kerroksen portaista?
-Itsemurha. Kerran olen saanut itseni tajuttomaksi asti, mutta luulen, ettei nykyään olisi sellaisiin tempauksiin pokkaa. Kuolema on mielessä joka kerta, kun tajuan olevani lihava: kun katson vanhoja valokuvia, ja näen itseni hymyilemässä normaalipainoisena, sovituskopissa, kun kaikki vaatteet ovat väärän muotoisia ja tajuan olevani itse se väärän muotoinen, kun kävelen ja polviniveliä särkee ym.
-Laittomat piristeet. Plussaa: mielialan kohentumisen lisäksi mahdolliset ruokahalua vähentävät vaikutukset. Miinusta: ei ole varaa.
-Toisten lääkäreiden mielipiteitä.
Sisätautilääkäri sanoi, ettei kirjoita laihdutuslääkkeitä psyykepotilaille ja suositteli leikkausta. Painoindeksi vähän yli 30, haloo! MIKÄÄN julkinen sairaala ei suostu leikkaamaan ihmistä, joka ei ole sairaalloisen lihava. Ainoastaan mielialalääkkeet ovat oikeasti vasta-aihe Reductilin käytölle, bentsot ja psykoosilääkkeet eivät. Täytyisi löytää toinen sisätautilääkäri.
Nykyisen psykiatrin mielipide on sellainen, että sähköhoitoa en voi saada, koska en selvästikään ole katatoninen, vaan riittävän ulospäin suuntautunut osoittaakseni mm. vihaa. Kuulemma on mahdollisuuksia saada Triptyl toimimaan uudestaan, jos lääkitys ensin ajetaan alas (tällä hetkellä 100 mg) ja aloitetaan tauon jälkeen uudestaan. Lääkkeen lopettamiseen en siltikään saanut viime käynnillä suostumusta, lääkäri ei halunnut kiirehtiä. Pitäisikö vaihtaa psykiatria tai mennä neurologille, jos nykyinen diagnoosi on väärä, kun mikään hoito ei toimi?
En usko kohtaloon tai mihinkään vastaavaan, mutta tuntuu epäreilulta, että sellaisia ihmisiä, jotka haluaisivat elää, kuolee satunnaisesti onnettomuuksissa, mutta sellaiselle joka vihaa itseään ja elämäänsä, ei tapahdu mitään. Taidan olla liikaa kotona. Onnistuisinkohan taittamaan niskani, jos lähtisin kierimään ylimmän kerroksen portaista?
Vastaukset 5
Vanhimmat
lihottavia neurologisiin sairauksiin tarkoitettuja lääkkeitä. En siis suosittele.
vaadi että lääkkeesi muutetaan "ei ruokahalua lisääviksi / ei turvottaviksi" lääkkeiksi.
No, en odottanutkaan, että tänne kirjoittamisesta olisi mitään hyötyä. Neurologisiin ongelmiin liittyvistä lääkkeistä: jotkut epilepsialääkkeet saattavat altistaa lihomiselle ja turvotukselle. Sen sijaan tarkkaavaisuushäiriöön määrätty dekstroamfetamiini päinvastoin vähentää ruokahalua.
Painoni ei ole noussut lähes kolmeen vuoteen, mutta laihtumaankaan en onnistu. Kun aloitin Seroquelin, sitä luultiin yleisesti painonnousua aiheuttamattomaksi. Mikään muu lääke ei ollut koskaan aiheuttanut lihomista. Hups, alle vuodessa olinkin kerännyt yli 20 kiloa painoa. Muut vaihtoehdot on kokeiltu, kuten Deprakine, Zyprexa, Risperdal...ne ovat joko tehottomia tai niillä on ikäviä sivuvaikutuksia, kuten päiväväsymystä ja verenpaineen heittelyä.
Piti vielä sanomani, että mielestäni psykoterapiasta ei ole tässä tilanteessa mitään hyötyä. Jos terapian tarkoitukseksi otettaisiin esim. se, että oppisin hyväksymään itseni lihavana, vaadittaisiin tosi vahvaa aivopesua.
Luin mielenkiinnolla kirjoituksesi. Muuten voisitko ikäsi?
Olen vastaavanlaisen ihmisen kanssa ollut 12v ja nyt on mittani täysi, en kestä sitä epätoivoista jankutusta siitä lihavuudesta.
Tunnut käyttäneesi ongelmaasi monen sorttisia lääkkeitä, jopa epätoivoisen ihmisen ratkaisua...
Joitakin mahdollisuuksia on olemassa sinullekin.
Vastaatko?
Sairastuin 9 vuotta sitten ja lihoin 3 vuotta sitten. Jos tässä yrität minulle parisuhdekriisejä ennustaa, niin tiedoksi, etten puolisolle tällaisista asioista narise. Netti on sitä varten.