Niin... Usein masennuksen yhteydessä puhutaan huonosta "itsetunnosta"; itsensä näkemisenä jotenkin "huonona", epävarmuutena, tiedostamattoman tahallisena itsensä syyttelynä yms.
Ovatko nuo välttämättömiä masennuksen kannalta, tai sellaisen "aidon" depression kannalta, joksi lääkärit sen luokittelevat?
Entä jos onkin ylimielinen, itsetietoinen tai tulkitsee asioiden syyt realistisesti, korostamatta tai vähättelemättä omaa osuuttaan niihin ja siitä huolimatta on täysin lamaantunut ja itsemurhavalmis? Jos masennus ei perustukaan omiin virhetulkintoihin, minkä tapauksessa ne voisikin korjata ja masennus poistaa, vaan henkilö ei voi nauttia asioista sellaisina kuin ne on oikeasti? No kaipa sitä voi sanoa masennukseksi, vai mitä?
Ja mitähän jälkimmäisessä tapauksessa tehdään, yritetään sumentaa henkilön todellisuudentaju lääkkeillä, tai eskapismilla? Keksitään hänelle tekemistä ja harrastuksia ajantäytteeksi, ettei ajattelisi liikaa epämiellyttävyyksiä. Vaikka yleensä tämä tehdään ennen kuin ihminen päätyy tiedostamaan "liikoja" ja sitä sanotaan ennaltaehkäisyksi. Tai se on vain osa ennältaehkäisyä.
Ennaltatyhmentäminen on toki helpompaa kuin jälkityhmentäminen.
Hupsista, eksyn aiheesta. Niin, se alkuperäinen kysymys. Ja jos siihen vastaus on ei, niin kuinkahan yleistä se sitten kuitenkin on että masentuneella on heikko itse"arvostus" ja hän kohdistaa kaiken vihan tai surun itseensä?
Ovatko nuo välttämättömiä masennuksen kannalta, tai sellaisen "aidon" depression kannalta, joksi lääkärit sen luokittelevat?
Entä jos onkin ylimielinen, itsetietoinen tai tulkitsee asioiden syyt realistisesti, korostamatta tai vähättelemättä omaa osuuttaan niihin ja siitä huolimatta on täysin lamaantunut ja itsemurhavalmis? Jos masennus ei perustukaan omiin virhetulkintoihin, minkä tapauksessa ne voisikin korjata ja masennus poistaa, vaan henkilö ei voi nauttia asioista sellaisina kuin ne on oikeasti? No kaipa sitä voi sanoa masennukseksi, vai mitä?
Ja mitähän jälkimmäisessä tapauksessa tehdään, yritetään sumentaa henkilön todellisuudentaju lääkkeillä, tai eskapismilla? Keksitään hänelle tekemistä ja harrastuksia ajantäytteeksi, ettei ajattelisi liikaa epämiellyttävyyksiä. Vaikka yleensä tämä tehdään ennen kuin ihminen päätyy tiedostamaan "liikoja" ja sitä sanotaan ennaltaehkäisyksi. Tai se on vain osa ennältaehkäisyä.
Ennaltatyhmentäminen on toki helpompaa kuin jälkityhmentäminen.
Hupsista, eksyn aiheesta. Niin, se alkuperäinen kysymys. Ja jos siihen vastaus on ei, niin kuinkahan yleistä se sitten kuitenkin on että masentuneella on heikko itse"arvostus" ja hän kohdistaa kaiken vihan tai surun itseensä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Noh mulla on ainakin itseluottamus ja itsearvostus ihan helvetin pohjalla, mutta psyyke jostain syystä taistelee väkisellä sitä vastaan ja se tulee ilmi juurikin ylimielisyytenä ja itsensä ylikehumisena. Kun en sitten saa myönteistä palautetta tästä itteni kehumisesta... koen sen loukkaavana ja itsetuntoa murentavana.
Äkkiseltään kuulostaisi narsismilta, mutta olen tutustunut aiheeseen senverran ettei se sitä ole. Totuus on se että jos toisin todellisen itsetuntoni julki, tai siis en "blokkaisi" sitä jopa itseltäni, tappaisin itteni luultavasti melkosen nopeaa.
Turhautuminen johtaa helposti masennukseen. Älykäs ja omat kykynsä tunteva ihminen turhautuu ja masentuu tilanteessa jossa joutuu niin sanotusti lyömään päätään seinään, korkea käsitys omasta itsestä ei pysty toimimaan suojana masennusta vastaan eikä masennus tuota käsitystä muuta. Itsemurhaan päätyvä ihminen on sitä mieltä, ettei pysty elämään tässä maailmassa mutta ei suinkaan välttämättä vihaa itseään.
Sanoisin että minulla on hyvä itsetunto. Pidän itsestäni sekä sisäisesti että ulkoisesti, ja jos minua haukuttaisiin, se ei kaataisi maailmaani. Silti kyllä kohdistan suruni ja vihani itseeni viiltelemällä, mutta enhän minä ketään muutakaan voi viillellä :S
Kuvailisin itseäni pikemminkin ylpeäksi ja ylimieliseksi kuin itseäni vähätteleväksi. Lääkkeillä ei ole IKINÄ ollut MITÄÄN vaikutusta minuun, valitettavasti :( paitsi että Oxamin on auttanut nukahtamaan.
Kirjoitusvirheet ym. laitan humalan piikkiin.
Voiko itseään viiltelevä ihminen todella pitää itsestään?
Sanoisin, että itsestään kyllä, muttei elämästään. Haluan että läheiseni näkevät, miten paha minun on olla, jotta he voisivat auttaa minua. Tosin ensimmäisen kerran, kun viiltelin, minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että se on melko yleinen ilmiö! Se tuntui 'luontevalta'. Silloin kyllä inhosin itseäni.
Luulisin ymmärtäväni, mistä tuossa ilmiössä on kyse. Halutaan muuttaa ahdistus konkreettiseksi asiaksi. Ahdistus on tavallaan epämääräistä. Ahdistusta ei näe. Haavat ovat asia jonka jokainen näkee ja ymmärtää. Sinun pitäisi opetella ilmaisemaan itseäsi jollain muulla tavalla. Miten läheisesi ovat tuohon viiltelyyn suhtautuneet? Tavallaan se lähettää heille viestin, että he eivät pysty auttamaan sinua. Sellainen on varmasti turhauttavaa.