masentunut kaikkeen

niin mulla ei ole bulimiaa. Olen kyllä joskus yrittänyt oksentaa ahmimisen jälkeen mutta ei siitä ole tullut mitään. menen varmaan jo ensi viikolla tk lääkärille aluksi. Kun ei ole varaa yksityisille. Tarvisin varmaan jonkun ravitsemisteraupetin apua myös kun nuo syömisjutut on ihan sekaisin. No pitää kysyä siltä lääkäriltä. niin en ole kertonút vanhemmille ja sisaruksille mitään ikinä näistä syömis/masennus asioista. Pitää varmaan niillekkin kertoa kait ne ymmärtää. tai on ne varmaan joskus huomannukkin kun yhteen aikaan olin aika laiha ja ne sanoi että mulla on varmaan anoreksia.

.................. kirjoitti:

niin mulla ei ole bulimiaa. Olen kyllä joskus yrittänyt oksentaa ahmimisen jälkeen mutta ei siitä ole tullut mitään. menen varmaan jo ensi viikolla tk lääkärille aluksi. Kun ei ole varaa yksityisille. Tarvisin varmaan jonkun ravitsemisteraupetin apua myös kun nuo syömisjutut on ihan sekaisin. No pitää kysyä siltä lääkäriltä. niin en ole kertonút vanhemmille ja sisaruksille mitään ikinä näistä syömis/masennus asioista. Pitää varmaan niillekkin kertoa kait ne ymmärtää. tai on ne varmaan joskus huomannukkin kun yhteen aikaan olin aika laiha ja ne sanoi että mulla on varmaan anoreksia.

Kyllähän tuokin nyt vakavanpuoleiselta ja umpikujamaiselta elämältä vaikutti, mitä aloittaessas kirjoitit, että itsariajatuksia.

Siitä perheelle kertomisesta. Itse aikoinaan nuorena en pystynyt puhumaan mitään ongemistani perhekunnalle, vaikka kävin kyllä yleislääkärilläkin ja myöhemmin myös erikoislääkäriltä ja rahaakin sitä varten piti pyytää. Asuin kotona siis 19-vuotiaaseen asti. En olisi ulkaltanut kertoilla, vaan näyttelin kuin mitään ei olisi, vaikka tiedän että jotenkin tiesivätkin. Minua kovasti olisi pelottanut ottaa semmoinen riski, etteivät olisi näistä mielen vaivojen tajunneet valistuneella tavalla. Olisivat varmaan suhtautuneet minuun vanhanakaisen ennakkoluuloisesti. Olisivat ehkä tehneet kuin "hädissään" liian suuren haloon asioistani ja se vasta kamalaa oli. Täysi työ minun oli itse asioitani kestää, siis oireita, väsymystä, lääkkeiden kanssa sumplimista, ja varsinkin koulunkäyntiä. Olin paljon pois. Olin erittäin jännittinyt ihminen ja myös masentunut. Jotenkin perheeni yleisen vilkkauden ja huumoripitoisen elämäntyylin avulla sain vedettyä tuon ajan, sekä siksi että perheessä oli muutakin sosiaalisa elämää. Sitä vain tuli sitten aina tarvittaessa oltua sharppi ja yksinään sitten makailin ja olin tosi tuskainen ja unetonkin. Koulussa oli kamalaa ja psykosomaattisista oireista johtuen olin paljon pois. Ehkäpä ympäristö hyvinkin aavisti mistä minulla kyse, että psyyke ei ole kunnossa, mutta minulle oli pääasia, ettei asiasta puhuttu, en olisi jotenkin itse jaksanut sitä muiden kanssa käsitellä. Ainoastaan 'puolueettomien' lääkäreiden kanssa oli aivan ihana saada puhua ja valittaa ihan kaikkea, turvasin ja luotin kovasti hoitaviin lääkäreihin. Se oli harvoin tapahtuvaa mitä kuuluu -käyntiä, ei varsinaista terapiaa. Semmoista tukea-antavaa tyyliä sekä yleislääkäri että psykiatri pitivät. Se olikin just se, mitä tarvitsin, koska olin erittäin yksinäinen, myös perheeni taholta. Meillä ei ollut läheiset välit sisarusten ja vanhempien kanssa, vaikka muutoin perheeni elikin ihan okay.

Tämän tarinan halusin sinulle muuten vain kertoa. Ehkä sinun kohdallasi olisi justiinsa se hyväksi, että puhuisit nämä asiasi just perhekunnallesi. Itse osaat sen varmaan vaistota. Koeta arvioida, ymmärtäätkö he oikein, rauhallisesti ja asiallisesti yleensäkin tämmöisiä mielenterveysasioita. Onko siitä hyötyä, että otat asiasi puheeksi heidän kanssaan? Olisiko hyötyä enemmän puhella joidenkin viereiden, ei sukulaisten, ystävien tms. kanssa? On tärkeää, että itselle aroista asioista puhutaa just sopivasti. Tämä nyt on vaan minun kokemusta siis.

Hyvin jo olet jyvällä, että 'ravitsemus heittää'. Hyvä suunnitelma sinulla on lähteä auttamaan itse itseäsi ammatti-ihmisten kanssa. Siinä sitten muistat puhua kaikki oireesi ja oudot ilmiöt, kuten itsariajatukset. Siinä ei ole hävettävää sanoa siellä lekurilla julki. - Semmonen tunne on, että sinua hyvinkin pystytään terveyskeskuksessa auttelemaan eteenpäin. Kirjoitin tässä sulle vielä pitkästi, kun mua ei nukuta. On kuin juttelisi, kun kirjoittaa. Tsemppiä.

Kiidä kirjoitti:

Kyllähän tuokin nyt vakavanpuoleiselta ja umpikujamaiselta elämältä vaikutti, mitä aloittaessas kirjoitit, että itsariajatuksia.

Siitä perheelle kertomisesta. Itse aikoinaan nuorena en pystynyt puhumaan mitään ongemistani perhekunnalle, vaikka kävin kyllä yleislääkärilläkin ja myöhemmin myös erikoislääkäriltä ja rahaakin sitä varten piti pyytää. Asuin kotona siis 19-vuotiaaseen asti. En olisi ulkaltanut kertoilla, vaan näyttelin kuin mitään ei olisi, vaikka tiedän että jotenkin tiesivätkin. Minua kovasti olisi pelottanut ottaa semmoinen riski, etteivät olisi näistä mielen vaivojen tajunneet valistuneella tavalla. Olisivat varmaan suhtautuneet minuun vanhanakaisen ennakkoluuloisesti. Olisivat ehkä tehneet kuin "hädissään" liian suuren haloon asioistani ja se vasta kamalaa oli. Täysi työ minun oli itse asioitani kestää, siis oireita, väsymystä, lääkkeiden kanssa sumplimista, ja varsinkin koulunkäyntiä. Olin paljon pois. Olin erittäin jännittinyt ihminen ja myös masentunut. Jotenkin perheeni yleisen vilkkauden ja huumoripitoisen elämäntyylin avulla sain vedettyä tuon ajan, sekä siksi että perheessä oli muutakin sosiaalisa elämää. Sitä vain tuli sitten aina tarvittaessa oltua sharppi ja yksinään sitten makailin ja olin tosi tuskainen ja unetonkin. Koulussa oli kamalaa ja psykosomaattisista oireista johtuen olin paljon pois. Ehkäpä ympäristö hyvinkin aavisti mistä minulla kyse, että psyyke ei ole kunnossa, mutta minulle oli pääasia, ettei asiasta puhuttu, en olisi jotenkin itse jaksanut sitä muiden kanssa käsitellä. Ainoastaan 'puolueettomien' lääkäreiden kanssa oli aivan ihana saada puhua ja valittaa ihan kaikkea, turvasin ja luotin kovasti hoitaviin lääkäreihin. Se oli harvoin tapahtuvaa mitä kuuluu -käyntiä, ei varsinaista terapiaa. Semmoista tukea-antavaa tyyliä sekä yleislääkäri että psykiatri pitivät. Se olikin just se, mitä tarvitsin, koska olin erittäin yksinäinen, myös perheeni taholta. Meillä ei ollut läheiset välit sisarusten ja vanhempien kanssa, vaikka muutoin perheeni elikin ihan okay.

Tämän tarinan halusin sinulle muuten vain kertoa. Ehkä sinun kohdallasi olisi justiinsa se hyväksi, että puhuisit nämä asiasi just perhekunnallesi. Itse osaat sen varmaan vaistota. Koeta arvioida, ymmärtäätkö he oikein, rauhallisesti ja asiallisesti yleensäkin tämmöisiä mielenterveysasioita. Onko siitä hyötyä, että otat asiasi puheeksi heidän kanssaan? Olisiko hyötyä enemmän puhella joidenkin viereiden, ei sukulaisten, ystävien tms. kanssa? On tärkeää, että itselle aroista asioista puhutaa just sopivasti. Tämä nyt on vaan minun kokemusta siis.

Hyvin jo olet jyvällä, että 'ravitsemus heittää'. Hyvä suunnitelma sinulla on lähteä auttamaan itse itseäsi ammatti-ihmisten kanssa. Siinä sitten muistat puhua kaikki oireesi ja oudot ilmiöt, kuten itsariajatukset. Siinä ei ole hävettävää sanoa siellä lekurilla julki. - Semmonen tunne on, että sinua hyvinkin pystytään terveyskeskuksessa auttelemaan eteenpäin. Kirjoitin tässä sulle vielä pitkästi, kun mua ei nukuta. On kuin juttelisi, kun kirjoittaa. Tsemppiä.

ehkä pitäis puhua äidille, kun se on ammatiltaankin semmoinen mielenterveystyöntekijä. olen muuten nyt 21v ja muutin kotoa pois 19 vuotiaana. nyt on jo pari kuukautta ollut sillain, että olen tuohon syömishäiriöön masentunut. en ajattele paljon muuta kuin ruokaa. Pitää aina keksiä jotain muuta tekemistä kun jos olen yksin ja menen jääkaapille niin varmasti ahmin koko kaapin tyhjäksi. Kaupassakaan en ole käynyt ite pariin viikkoon, kun ostaisin sieltä vaan jotakin epäterveellistä ja söisin sitten kaikki kerralla. Niin viime kesäkuusta olen lihonut 20kg. ja tammikuussa lihoin pelkästään 10kg. Nyt olen yrittänyt syödä terveellisesti ja käyn lenkillä melkein joka päivä. Olen laihtunut 5kg. Painoindeksini on 26. olen ajatellut pudottaa vielä ainakin 10kg mutta en halua niin laihaksi kuin viimeksi olin. anteeksi sekavasta tekstistä ja tää on varmaan väärällä palstallakin.

.............. kirjoitti:

ehkä pitäis puhua äidille, kun se on ammatiltaankin semmoinen mielenterveystyöntekijä. olen muuten nyt 21v ja muutin kotoa pois 19 vuotiaana. nyt on jo pari kuukautta ollut sillain, että olen tuohon syömishäiriöön masentunut. en ajattele paljon muuta kuin ruokaa. Pitää aina keksiä jotain muuta tekemistä kun jos olen yksin ja menen jääkaapille niin varmasti ahmin koko kaapin tyhjäksi. Kaupassakaan en ole käynyt ite pariin viikkoon, kun ostaisin sieltä vaan jotakin epäterveellistä ja söisin sitten kaikki kerralla. Niin viime kesäkuusta olen lihonut 20kg. ja tammikuussa lihoin pelkästään 10kg. Nyt olen yrittänyt syödä terveellisesti ja käyn lenkillä melkein joka päivä. Olen laihtunut 5kg. Painoindeksini on 26. olen ajatellut pudottaa vielä ainakin 10kg mutta en halua niin laihaksi kuin viimeksi olin. anteeksi sekavasta tekstistä ja tää on varmaan väärällä palstallakin.

Jep, hyvää lisäystä pistelit! Sitä ajattelinkin, että riippuu iästäsi paljon. Tilanne edullinen, kun et enää asu kotona. Selvästikin sinusta tuntuu, että olisi hyvä jutella äitees kanssa. Varmaan näin on, hän tietää aihepiiristä taatusti ja voi tukea sinua. Hyvä. Kamalalta vaikuttaa syömishäiriösi, ja onnittelen tähänastisesta saavutuksestasi. Kyllä se siitä, mutta hae vielä apuakin ja juttele äidin ym. kanssa?

Etpä kai sinä ihan väärälle palstalle tullut, masentunut tyyppi olet myös! Mutta olikohan tuolla jossakin vielä syömishäiriöisten vertaitukijuttuja. Anyway, sekä että, kaikki auttaa. Työstät itseäsi nyt edelleen eteenpäin kärsivällisesti. Tsemppiä!