Vuosia sitten kohtasin "sen oikean", todella tunsin, että tässä nyt on se "puuttuva puolisko". Mitään vastaavaa en ole koskaan kokenut. Kerroin hänelle tuolloin tunteistani ja hän suhtautui asiaan ihan asiallisesta, mutta ikävä kyllä hän oli jo oman puoliskonsa löytänyt. Olemme kyllä edelleen väleissä, siis siten että jos törmätään, niin jutustellaan hetki niitä näitä.
Minä en ole vieläkään tätä ihmistä saanut mielestäni, vaikka vuosia on kulunut jo yli 5. Edelleen ajattelen häntä joka päivä enkä vieläkään ole pystynyt kiinnostumaan kenestäkään muusta. Usein käyn mielessäni yhä uudelleen niitä tilanteita, joissa olemme tavanneet. Tämä henkilö on ikään kuin osa päivittäistä elämääni. Välillä asia tuntuu todella rankalta ja ahdistavalta, välillä taas vähän helpommalta. Yhtään päivää ei kuitenkaan ole kulunut, ettenkö tätä ihmistä ajattelisi. Jos kuulen hänestä jotain tai näen hänet kaupungilla, niin reagoin vieläkin hyvin voimakkaasti, sydän hakkaa, vatsassa tuntuu jne.
Aiemmin ajattelin, että aika tekee tehtävänsä. Mutta aikaa on kulunut jo niin kauan, eivätkä tunteet ole lainkaan vaimenneet. Nyt kun ikää on jo yli 30, olen ruvennut yhä enemmän pelkäämään, että jatkuuko tämä elämän loppuun saakka. Jäänkö siis iäksi yksin, koska en saa tätä ihmistä mielestäni.
Onko jollain kokemusta vastaavasta ja osaisiko joku kertoa, miten saada helpotusta tilanteeseen?
Minä en ole vieläkään tätä ihmistä saanut mielestäni, vaikka vuosia on kulunut jo yli 5. Edelleen ajattelen häntä joka päivä enkä vieläkään ole pystynyt kiinnostumaan kenestäkään muusta. Usein käyn mielessäni yhä uudelleen niitä tilanteita, joissa olemme tavanneet. Tämä henkilö on ikään kuin osa päivittäistä elämääni. Välillä asia tuntuu todella rankalta ja ahdistavalta, välillä taas vähän helpommalta. Yhtään päivää ei kuitenkaan ole kulunut, ettenkö tätä ihmistä ajattelisi. Jos kuulen hänestä jotain tai näen hänet kaupungilla, niin reagoin vieläkin hyvin voimakkaasti, sydän hakkaa, vatsassa tuntuu jne.
Aiemmin ajattelin, että aika tekee tehtävänsä. Mutta aikaa on kulunut jo niin kauan, eivätkä tunteet ole lainkaan vaimenneet. Nyt kun ikää on jo yli 30, olen ruvennut yhä enemmän pelkäämään, että jatkuuko tämä elämän loppuun saakka. Jäänkö siis iäksi yksin, koska en saa tätä ihmistä mielestäni.
Onko jollain kokemusta vastaavasta ja osaisiko joku kertoa, miten saada helpotusta tilanteeseen?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Ja tiedän mitä helvettiä se on kun on palavasti rakastunut ja samaan aikaan tietää ettei koskaan voi olla tämän ihmisen kanssa yhdessä.
Mutta sen mitä ite opin, että mitä enemmän pelkäät näitä tunteita niin sitä enemmän niiden käsittely lykkääntyy. Eli hyväksy tilanne ja anna tunteidesi virrata vapaana. Jos tuntuu siltä että haluat käyttää 3 tuntia illassa tämän ihmisen kuvien katseluun, niin tee sitten niin.
Jos pelkäät tunteitas ja yrität väkisellä ajatella muuta, ongelma vain lykkääntyy. Hyväksy faktat ja _sure_.
Toinen juttu tuosta pelkäämisestä on, että sun _täytyy_ hyväksyä fakta että teoriassa nuo tunteet VOISIVAT olla sulla lopun elämää. Jos ajattelet ja pelkäät että "eikö nää lopu koskaan??" ne ei todennäköisesti lopukaan. Vähän sama juttu kuin menisit juttelemaan psykiatrille ja et uskaltaisi kertoa miltä susta Todella tuntuu, ei silloin psykiatrikaan voisi ongelmiasi ratkoa.
Kohtaa pelkosi siis.
Kiitos vastauksesta. Selittäisitkö tarkemmin, mitä tarkoitat tunteiden pelkäämisellä / vapaana virtaamisena? Itse olen jo kauan aikaa sitten hyväksynyt faktat, siis että tämä ihminen on "toisen oma" eikä ikimaailmassa tule kiinnostumaan minusta. Ja olen onnistunut pitkiäkin aikoja olemaan katsomatta valokuvia... mutta silti en siitä tunteesta pääse eroon.
Juuri tuota tarkoitin. "olen onnistunut pitkiäkin aikoja olemaan katsomatta valokuvia"
Teet juuri väärin. Jos susta YHTÄÄN, korostan YHTÄÄN edes alitajunnan pohjalla tuntuu siltä että haluaisit nähdä tämän ihmisen kuvia, niin sitten KATSELET niitä kunnes susta tosissaan tuntuu että nyt haluat tehdä jotain muuta.
KÄSITTELE niitä asioita. Et voi voittaa vihollista kohtaamatta sitä. Sun pitää mennä taistelukentälle ja iskeä TÄYSILLÄ vastaan. Jos ei muu auta, niin otat yhteyttä tähän naiseen ja kerrot että haluat tavata. Sitten kun on sopiva hetki ja mielentila kummallakin, kerrot näistä ongelmista. Voi tuntua kovalta paikalta, mutta jos ei muu auta niin tuo on sitten yksi viimeisistä keinoista. Vai haluatko kärsiä lopun elämääsi.
Sitä paitsi olen ihan 100% varma että jos SINÄ jätät egon kotia ja kerrot tälle ihmiselle vilpittömästi miltä susta tuntuu ja miten kärsit, niin tämä ihminen ymmärtää sua ja siltä heruu sympatiaa. Eli se Ei tule nauramaan sulle. No okei, ellet millään kykene tapaamaan livenä, niin laita sille vaikka sähköpostia.
Jos ihmisellä on yleensä ottaen jotain "sanottavaa" toiselle ihmiselle, se jää vaivaamaan niin kauan kunnes saa tämän asian sanottua.
Miten se voisi tuoda avun, jos tapaisin hänet ja kertoisin hänelle ongelmastani? Hän on kuitenkin niin ihana ja kiltti ihminen, että saattaisi jollain tavalla tuntea syyllisyyttä tästä (vaikka ei tietenkään ole mitään väärää tehnyt), enkä missään tapauksessa haluaisi mitään semmoista aiheuttaa.
Totta puhut... Mutta toisaalta, ehkä sun vaan täytyy ottaa se riski että tää ihminen kokee pientä surua sun puolesta? Jos se joutuu kokeen pientä surua mutta sä saisit sillä pääs parempaan kuntoon niin olisko se niin väärin sitten loppupeleissään.
En tiedä susta enkä ihmisistä yleensä, mutta itellä on niin että mulla on pakottava tarve olla sellasen ihmisen seurassa jatkuvasti jolle mulla on sanottavaa mutta en saa sitä jostain syystä ulos. En saa rauhaa ennenkuin se asia on sanottu ja asia selvitetty...
Osaisiko joku vielä neuvoa, mikä on oikea "luukku" hakea apua, jos tämmöisestä asiasta haluaisi keskustella ammatti-ihmisen kanssa? Tähän mennessä olen pystynyt jatkamaan omin avuin, mutta muutamia kertoja on jonkinlainen romahtaminen ollut hyvin hyvin lähellä.
Sen verran lisään vielä, että tämä henkilö ei tiedä ongelmastani. Siis tietää, että olin aikoinaan rakastunut häneen, mutta luulee minun päässeen siitä yli aikaa sitten. En ole halunnut kertoa, koska haluaisin hänen pitävän minua normaalina ja terveenä. Voisiko siitä sitten olla mitään apua, jos kertoisin? Ei kai?
Eli meet ihan vaikkapa terveyskeskukseen. Kerrot sitten lääkärille että sulla on henkisiä ongelmia, ei tartte kovin tarkasti sanoa, mutta kerrot että oot kärsiny vuosikausia ja mistään ei tuu mitään, haluat psykiatrin juttusille. Se kyllä sitten hommaa sulle ajan ja antaa muutkin ohjeet.
Ja lohdutukseksi sulle että mulla on ollu ja ON vieläkin ihan sama tilanne. En ollu ikinä elämässäni kokenut ensirakastumista, mutta koin sen kun kohtasin mystisen toisen puolikkaani(näin siis omasta mielestäni) ja helvettiähän se oli, olin lähellä saada psykoosin ajatellessa tätä naista(eikä muuten ole vitsi, näkökenttä muuttu kirkkaaksi ja äänet ulkopuolelta katos kokonaan, keskellä kirkasta päivää ja ihmisten ilmoilla)
muutaman kerran tuli myös kateltua piipun suuhun, kun tuntu että tuska on niin helvetillinen.
Edelleenkään en usko että voisin ikinä olla elämässä yhtä onnellinen kuin tämän ihmisen kanssa. Muut naiset eivät vieläkään näytä minulle kuin harmaalta mössöltä.
Ja tätä rakastumista ei tosiaan yhtään helpota se että mulla on myös muita ongelmia, todennäköisesti rajatilapersoonallisuushäiriö. Sentyyppisillä ihmisillä kun on tunnetusti ja pelkkä ihastuminenkin järkyttävän tulista, niin saatis sitten rakastuminen. Lisäksi 10% näitten rajatilaihmisten elämästä päättyy itsemurhaan ilman mitään kummempia oikean elämän ongelmia, ihan vain päänsisäisen tuskan takia..
Lisäksi näen tätä ihmistä yleensä useaan otteeseen viikossa, sattuu nimittäin olemaan kaverin nainen. Edelleen kaverilla istuessa tulee välillä niin järkyttävää tuskaa että meinaan väkisellä puhjeta itkuun, ja tekee mieli hakata seiniä ja tappaa itsensä ja mitä kaikkea mahdollista.. mutta parempaan suuntaan oon menossa.. onneksi, muuten tän jätkän elämä olis päättynyt muutamaan sataan lyijyhauliin aivolohkojen välissä.
psykoosipiirteinen persoonallisuushäiriö, ja ainakin kuvittelen vieläkin ikäänkuin kuuluvani naiselle, jota en ole kymmeneen vuoteen nähnytkään.
Enkä oikein tiedä tahtoisinko enää nähdäkkään muualla kuin unissani.
Jos kykenisi ajattelemaan selkeästi ja järkevästi, niin kai sitä tappaisi itsensä.
Mieluummin skitso kuin yksin.
jolla on samankaltaista persoonallisuusongelmaa. Mieheni joutui työnsä puitteissa auttamaan häntä avioeron yhteydessä. (Yli 25v. kestänyt liitto päättyi miehen uskottomuuteen) Tämä nainen rakastui mieheeni ja elää harhakuvitelmissa. Joskus tuntuu, ettei oma psyyke kestä kauaa tätä, vaikka tiedän ettei näin "sekava" henkilö ole edes mieheni naistyyppiä. Emme vastaa puheluihin ja jätämme viestit lukematta, mutta silti harmittaa.
Jotenkin helpottaa lukea teidän kirjoituksia ja huomata, että sellaista on olemassa eikä sille voi mitään.
me ei häiriköidä! Me vaan hiljaa, kuin simpukat, lillutaan pohjamudissamme vaalimassa kuoressamme sitä roskaa, joka elämämme yksinäiseksi helmeksi on muotoutunut...
... kunnes kuolema meidät itsestämme vapauttaa...
... kai?..
miehet yleensäkään ole yhtä päällekäyviä käytökseltään kuin naiset. Ja onhan jokaisella muutenkin erilainen persoonallisuus. Tämä nainen uskoo kuvitelmiinsa ja yrittää keinoja kaihtamatta saada tahtonsa läpi....
Rakastuin erääseen ihmisen ja sairastin psykoosin ja siitä on jo kolme vuotta. Edelleen on rakastunut tähän ihmiseen. En voi saada häntä koskaan omakseni. kaipaus on suuri.
Gary Moore: Still got the blues
Scorpions: Still loving you
Uriah Heep: Salisbury
juu, ja kuutamosonaatti...
Minulla on sellainen tilanne, että rakastuin tulisesti erääseen naiseen. Loppujen lopuksi kävi niin, että hänkin rakastui minuun. Tällä hetkellä seurustelemme ja olemme pohtineet yhteistä tulevaisuutta. Mutta välillä tulee tilanteita, että emme voi olla yhdessä. Nuo hetket ovat minulle niin tuskaisia, että vaivun täydelliseen epätoivoon. Epätoivo ja tuska ovat niin suurta, että niitä on vaikea kuvitella. Niistä aiheutuu jo fyysisiä oireita, sydämentykytystä, kylkeen pistää jne. Ajattelin tilanteen jotenkin rauhoittuvan, kun elämä tasaantuu. Mutta joidenkin ihmisten kohdalla näin ei tapahdukaan. Itse olen seurustelut n. 20 vuotta tätä aiemmin entisen vaimon kanssa, jonka kanssa yhteinen taival päättyi viime vuonna. Koskaan ikinä ei ole tällaista tunnetta ollut kenenkään ihmisen kanssa aiemmin. Minusta tuntuu tällä hetkellä, että olen jotenkin "sairas" tämän asian kanssa ja miettinyt jopa ammattiavun hankkimista. Ajattelen häntä taukoamatta ja koitan välillä väkisin kääntää ajatukseni jonnekin muualle. Millä saisin itseni tolkkuihin?? Pelottaa, että tällä liiallisella kiintymyksellä saan vain pilattua kaikki ihanat asiat, joita tähän mennessä olemme rakentaneet. Koitan pitää itseäni talutushihnassa, mutta se ei näytä onnistuvan kovin hyvin.
Niinä hetkinä, kun olemme yhdessä, minulla on rauha maassa ja kaikki on hyvin. Rakastan tuota ihmistä enemmän kuin elämää!
Hei!
Toivon, että kaikki, joilla on samanlainen ongelma, ottaisivat välittömästi yhteyttä terveydenhuollon AMMATTILAISIIN eli psugologiin tai suoraan psykiatriin. Olen nimittäin joutunut elämään "aloittajan" kuvaileman ihmisen varjossa hyvin kauan. Olen tehnyt hänelle täysin selväksi, että olen kumppanini valinnut. Häne ei suostu sitä edelleenkään uskomaan, vaan terrorisointi jatkuu yhä. Ole joutunut tekemnään useita rikosilmoituksia, salaistamaan koko perheeni osoitteen. Puhumattakaan siitä , miten jouduimme taistelemaan, kun hän vainosi lastamme kostoksi.
Minusta tuollainen toisen yleetön ihailu on sairasta ja vatii psykiatrista hoitoa.
Mulla ollu alottajan kanssa vastaavanlainen ongelma. Alkoi yläasteella kun opettaja pakotti mut istumaan tän tyypin viereen. Olin herkässä iässä ja elämäntilanteessa ja kemialliset reaktiot sai aikaan että rupesin kuvitteleen kaikkee tästä ukosta. Tää ukko ilmeisesti oli ihastunut yhteen tyttöön joka istu mun toisella puolella. Jouduin oleen tässä ristitulessa ja ukon lähettämät kemialliset viestit meni mun lävitte. Tällasta elämä on. Tuntui siltä ettei kukaan huomannut kuinka mukava pakkaus mä oon.
Tiedän että olen monen mielestä vetävä pakkaus mutta en kuitenkaan tietty kaikkien, kuten en ehkä tän ukon mielestä. Ja epäilen ettei tää ukko olis tehnykään musta onnellista. Luulen ettei ole yhtä varakas ja fiksu, hyväluonteinen, pitkäaikaiseen seurustelusuhteeseen kykenevä mun kanssa, kuin nykyinen mieheni, siis vaikka haluaisikin olla mun kanssa. Lisäksi haarovälin varustuksesta en tiedä mitään..
Neuvoni: Etsi mahdollisimman rikas ja ison varustuksen omaava ukko niin kyllä se siitä :) Toteuta kaikki todelliset unelmasi. Esim. hanki monta lasta ja harrasta seksiä paljon. Pidä hauskaa!