Se on nyt jo myöhäinen tiistai-ilta. Mietin tässä hieman yksinäisyyttä. Ehkä yksinäisyydestä voi kärsiä, jos kokee jatkuvaa torjuntaa tai sitten siksi, ettei itse uskalla hakeutua toisten pariin.
Omalla kohdallani se johtuu vain itsestäni. Ei minua juurikaan ole kiusattu, vaan olen aina ollut itse itselleni pahin vihollinen. Kärsin yksinäisyydestä, sillä en kykene menemään riittävästi toisten seuraan. Pelkään usein muita ihmisiä ja etenkin sitä, että joutuisin pilkan kohteeksi. Sosiaalisen arkuuden vuoksi olen tehnyt itselleni suojakilven, joka estää minua menemästä liian lähelle ketään. Moni ihmettelee, miten näin mukavan/hyvän näköinen mies on yksinäinen. Ei se ulkoinen olemus poista sisällä olevaa pelokkuutta ja epävarmuutta.
Joudun aina välillä selittämään yksin jäämistä myös parisuhderintamalla. Mitä siihen juuri osaa vastata? En vaan ole kohdannut sellaista naista, joka haluaisi tutustua minuun ja jopa olla kanssani. Enkä edes tiedä, onko sellaista naista olemassakaan.
Omalla kohdallani se johtuu vain itsestäni. Ei minua juurikaan ole kiusattu, vaan olen aina ollut itse itselleni pahin vihollinen. Kärsin yksinäisyydestä, sillä en kykene menemään riittävästi toisten seuraan. Pelkään usein muita ihmisiä ja etenkin sitä, että joutuisin pilkan kohteeksi. Sosiaalisen arkuuden vuoksi olen tehnyt itselleni suojakilven, joka estää minua menemästä liian lähelle ketään. Moni ihmettelee, miten näin mukavan/hyvän näköinen mies on yksinäinen. Ei se ulkoinen olemus poista sisällä olevaa pelokkuutta ja epävarmuutta.
Joudun aina välillä selittämään yksin jäämistä myös parisuhderintamalla. Mitä siihen juuri osaa vastata? En vaan ole kohdannut sellaista naista, joka haluaisi tutustua minuun ja jopa olla kanssani. Enkä edes tiedä, onko sellaista naista olemassakaan.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Taitaa olla hyvin vaikee luottaa ihmisiin? Ehdottaisin kuitenkin kokeilemaan, koska kyllä tuolla ihan symppisihmisiäkin liikkuu, oikeesti. Mitenhän tuon epävarmuuden vois ohittaa, kun tutustumisista on kyse, oon vähän miettiny itekin.
ole ketään kaveria.
olet ainakin kirjoittanut, että joku halusi kanssasi treffeille, mutta ei kelvannut.
Täälläkin yksi ihminen, jonka yksinäisyys johtuu lähinnä omasta itsestä. Tunnen, ettei ole siis kauheasti varaa valittaa asiasta :) Pitäisi vaan mennä enemmän mukaan, nähdä vaivaa päästäkseen mukaan "seurapiireihin".
pitävät sinua homona, voi olla että ajattelevat niin jo nyt.
On mulle joku joskus sanonutkin, että vain oletko sittenkin homo kun sinulla ei ole naista? Pääasia kuitenkin on, että tietää itse mikä on. Jos jotain kiinnostaa, sanon että ihan heterona olen itseäni pitänyt. Yleensäkin homojuttuilla ivaavat käsittääkseni yrittävät peitellä niitä omia tunteitaan, joita heillä on.
Sitten on muutamia henkilöitä, jotka välillä utelevat, olenko jo löytänyt naisen? Joskus sellainen v*tu**aa. Taidanpa napauttaa joskus takaisin: "Mistäs minä nyt sellaisen. Onkos teillä muuten liitto kestänyt...?".
Olen myös rakentanut taitavan suojakilven ja monet ihmiset pitävät minua jopa sosiaalisena. Mutta vaikeudet tällä alueella ovat kuitenkin valtavat. En uskalla heittäytyä ihmissuhteisiin juuri lainkaan, en kevyisiin keskusteluihin enkä muutenkaan paitsi jos heti paljastuu, että toinen haluaa keskustella syvällisesti ja koen jotakin samaistumispintaa, mikä on tuiki harvinaista.
Välillä putoilen lapsuuden yksinäisyydenkokemuksiin tosi rajusti. Olen ollut jo pitempään yksin, eronnut, kavereita on,mutta ovat melkein kaikki muuttaneet paikkakuntaa. Murrosikäisistä lapsistani saan seuraa, mutta en tahdo saada millään rohkeutta lyöttäytyä ikäiseeni seuraan. Tuntuu, että ei ole mitään sanottavaa. Kärsin nykyisestä tilanteestani vaikka joillakin elämänalueilla menee ihan kohtuullisesti. Pelkään kai etten kelpaa. vaikea myöntää mutta niin sen täytyy olla.
yksinäinen on yksin, koska ei ite tee mitään sen eteen et saisi ystäviä... Ihminen joka ei lähesty toisia ihmisiä, ei yritä synnyttää keskustelua, ei viihdy ihmisten parissa tai ei vaan satu tutustumaan samanhenkisiin ihmisiin, on yleensä yksin. Monesti yksinäiset valittavat täällä, että kukaan ei tuu juttelemaan, kukaan ei halua tutustua muhun..ym.. Kannattaisi ite miettiä millaisiin ihmisiin itse haluaisit tutustua. Haluaisitko tutustua ihmiseen, joka kävelee nyrpeä ilme kasvoillaan seinän viertä? Haluaisitko tutustua ihmiseen, joka tuijottaa vaan ilmeettömänä eteenpäin kun yrität saada keskustelua aikaiseksi? Haluaisitko tutustua ihmiseen, joka ei ylipäätään edes välitä useimpien ihmisten seurasta ja joka viettää suurimman osan ajastaan mieluummiin koneella tai yksin kuin sinun seurassasi? Kai te yksinäiset ymmärrätte tämän että, kovin sulkeutuneeseen ihmiseen eivät monet välitä tutustua kun se olemus jo huokuu sellaista.."älä vaan tuu mulle mitään höpöttämään, haluan olla yksin". Ette varmasti itekään lähtis heti ensimmäisenä tällaiseen ihmiseen tutustumaan.
Ite oon huomannu olevani ihan kaivattua seuraa, kun olen vähän aktoivoitunut ihmisiin tutustumisessa. En vaan yleensäkään tutustu kovin syvällisesti muihin ihmisiin, ja mun on vaikee paljastaa ihan todellinen sisimpääni monille ihmisille. Mulla on aika kovat paineet olla samanlainen ku muut, vaikka eroan kuitenki aika paljon ihan keskiverto nuorista/aikuisista. Sukulaiset ja parhaimmat kaverini tietää millanen oikeesti oon, mut sitte esim. joittenki tänhetkisten opiskelukavereiden kanssa en oo aina ihan täysin oma itteni. Tai en enää es tiiä, millanen haluan olla. Oon ihan hukassa.
"Sairastan" estynyttä persoonallisuushäiriötä, joten avoimuus on minulle hyvin vaikeaa. Uusien ihmisten edessä on vaikea olla oma itsensä ja avata suuta. Pitäisi saada depression tilalle maniaa, jolloin ei olisi liian estynyt.
Tehtiin psykiatrin kanssa testit ja hän sanoi minun olevan estynyt. Mietin kuitenkin, onko minulla sittenkin vain sosiaalista pelkoa, vai sittenkin F60.6. Ehkä mulla on molemmat. Taidanpa kesäksi teettää mustan paidan, jossa komeilee melko pienellä fontilla "F60.6". Tänään ostin Wagner-sukat, joissa on sian kuva ja lukee "Kevät!!" ;).
Nykyään minusta on mukavaa käydä tavarataloissa. Ennen ne olivat infernaalisia paikkoja, mutta niin ne vaan siedättämällä on alkaneet tuntua ihan inhimillisiltä paikoilta.
Minäkin olen tarkkaillut ihmisiä. Eniten pidän avoimista ja iloisista ihmisistä. En kuitenkaan liian iloisista, jotka maanisena nauraa räkättävät. Eniten pidän ystävällisesti ja avoimesti hymyilevistä ihmisistä. Minäkin haluaisin olla iloisempi ja hymyilevämpi. Naisetkin ovat kehuneet hymyäni. Kuitenkin depressiosta ja toivottomuudesta kärsivänä naamani on liian usein kuin norsunvit**, eli hyvin nyrpeä ja ruttuinen. Onnellisuuspillereillä on kuitenkin saatu ajoittaista aurinkoisuutta naamaani. Välillä hymyilyttää ja on hyvä pössis, vaikkei pitäisi olla syytäkään.
Hämmästyksekseni olen saanut viime aikoina paljon katseita ja hymyjä myös näteiltä naisilta (muuta en ole saanutkaan, jonka jo tiedättekin). Tuntuu kuitenkin aika hassulta, että minäkin saan niin lämpöisiä katseita. Olenhan ollut vikojeni vuoksi häpeään kätkeytyneenä lapsuudesta saakka. Sitä ikään kuin on tulossa esiin, on kuin lapsi jolle kaikki on lähes uutta. Joutuu miettimään, että mitä tuollainen ele voikaan tarkoittaa. Onko se paheksuva vai hyväksyvä? Nytkin olen ihan ihastunut erääseen neitoon, joka oli kirjastossa töissä tänään kun asioin siellä. Ehkä tuollainen ihastus ei merkitse elämässäni mitään, koska niitä tulee ja menee. Tietenkään ne eivät koskaan johda mihinkään. Koska hyvin pitkälti ne ovat varmasti niitä kaikkien tuntemia "yksipuolisia" ihastuksia.
Tsemppiä elämään!
Haluaisin tietää miten onnistuit tuossa tavarataloihin siedättäytymisessä? Itselleni tavaratalot ovat täyttä kryptoniittia. En edes ymmärrä miten voin kokea niin suurta ahdistusta kaupoissa, välttelenkin niitä aina kun mahdollista. Silmiä kirvelee ja joskus jopa kuumia aaltoja. Pitää välillä käydä lepuuttamassa silmiä jossain syrjäisillä osastoilla hyllyjen välissä.
Yksityiskohtaisia tietoja siedätysprosessista, kiitos, jos mahdollista.
Tärkeintä on lähteä siihen muutoksen tielle, muuten pelot eivät häviä. Kerrot kuitenkin käyväsi tavarataloissa, se on jo paljon.
En halua olla tuputtamassa kenellekään mielialalääkkeitä, mutta minulle ne ovat olleet suurena tukikeppinä eheytymisen tiellä. Minua suuresti auttanut venlafaksiini hydrokloridi on ollut suurin lääke (ylistäkäämme venlafaksiinia!). Kun aloitin sen syömisen, minulle tuli omituinen halu käydä läpi kaikki minua aiemmin pelo(i)ttaneet paikat. Uskon, että sen siedättämisen avulla niistä paikoista on tullut jollain tapaa tuttuja, joihinka olen myöhemminkin uskaltautunut.
Nykyään tavarataloissa liikkuminen ei yleensä saa minua suuremmalti ahdistumaan. Rullaportaissa "matkustaminen" usein kuitenkin tuntuu hieman vastenmieliseltä. Siinähän on ikään kuin framilla, suoraan vastaantulijoiden tuijotettavana. Joskus ahdistuneena ihmisten tuijotus tuntuu syövän minut ihan rikki. Hyvinä päivinä se ei tunnu juuri miltään. Silloin sitä hyväksyy ne katseet. Jossakin norjalaisessa kirjassa oli sellainen hieman hupsu mies, joka kärsi sosiaalisesta pelosta. Häntä ahdisti kun ihmiset katsoivat. Hän voitti pelkonsa kun pani mielikuvituksensa laukkaamaan. Hän ajatteli olevansa tunnettu tv-kasvo, ja että totta kai ihmiset hänet tunnistivat ja tuijottivat! En tiedä, onko tuollainen kuvittelu sitten viisasta ja tervettä. Joskus itsekin joudun miettimään, miten kestäisin ihmisten arvostelevatkin katseet. Joskus mietin, että antaa vahdata vaan! On tässä pahempaakin koettu, joten en minä tästä rikki mene kun pohjallakin on käyty. Lievässä hypomaniassa ja hyvän pössiksen hetkinä ajattelen, että komea mies kyllä katseita kerää! (todellisuudessa ihmiset voivat kuitenkin katsoa, että mikähän lyhytkasvuinen hampuusi se tuokin on?).
Mielestäni tavaratalopelot olisi hyvä kohdata myös jonkun kaverin kanssa. Yhdessä ei niin keskity omiin pelkoihin. Valitettavasti minulle ei juurikaan ole ollut sellaista vertaistukiseuraa. Vartijatkin helposti kiinnittävät huomionsa tällaisiin sospel-tyyppeihin.
Eipä sitä itselläkään paljoa kavereita ole eikä kumppania. Mutta viihdyn tavarataloissa, laivalla, lentoasemilla jne. missä on paljon ihmisiä. Mutta toivon niin sydämeni pohjasta ettei siellä olisi ketään tuttua. En haluaisi enkä viitsisi ruveta juttelemaan mitään vaan olla ihan omissa oloissani. Jos joku minulle tuntematon alkaa juttelemaan ja aihe kiinnostaa niin jutellaan. Mutta jos kysyy nimeä tai puh.numeroa niin siihen loppu juttelu. Jos taas aihe ei kiinnosta niin ynähdyksestä ja ilmeestä kuulemma näkyy jo että suksi kuuseen.
Kirjoittelit tuolla aiemmin, että naiset lähestulkoon vain nakkelee niskojaan, jos sä satut katsomaan jotakuta päin. Aikamoisia diivoja nämä suomalaiset naiset, vaikka eivät itse ole yhtään sen ihmeellisempiä ja erikoisia.
Melko usein saan osakseni sellaista tyrmäystä. Se on vaan niin raju tapa ilmaista EVVK. Enhän edes katso mitkään taka-ajatukset mielessä (paitsi että mistähän löytäisin hyvän vaimon...). Itse olen käynyt läpi hyvin vaikeat ajat ja kokemukset. Yritän välttää ihmisten satuttamista elein. Enkä ainakaan tietoisesti nakkele kenellekään niskoja. Kyllä se lempeän katseen ottaminen on merkki hyväksymisestä. Harvoin olen saanut sellaisia katseita, etenkään nuorilta naisilta. Yleensä vanhemmat rouvat ovat paljon lempeämpiä minua kohtaan. Katsovat, että siinäpäs oli mukavan ja kunnollisen näköinen nuorimies.
Estyneen olemukseni vuoksi en osaa flirttailla, enkä juurikaan tiedä edes mitä se on. Olen siis kaikkea muuta kuin pelimies. Olen jälkipelimies, joka miettii myöhemmin, miten olisi pitänyt toimia.
Sairauteeni kuuluu itseni häpeäminen. Häpeän omaa ulkoista olemustani, vaikka yleisesti ottaen olen kuulemma ihan hyvän näköinen mies. Pitäisi saada lääkäriltä joku troppi, joka muuttaisi ajatukseni itseni hyväksyväksi, rakastettavaksi ihmiseksi.
Kuulostaa yllättävän tutulta. Puhelin soi ja ihmiset pyytävät seuraan, mutta ei huvita lähteä. Oma seura on toisaalta niin lohduttavaa ja helppoa, vaikka toisaalta se saa pohtimaan, mitä merkitystä minulla ylipäänsä on tässä maailmassa. Suojakilpiä kehittää yksi jos toinenkin, joidenkin läpi on todellakin mahdotonta tunkeutua. Oma pahin ongelmani on itsesääli, johon toisinaan huomaamattani vajoan...Miksi olemme yksin? En tiedä. Yksinolo ja yksinäisyyshän eivät ole synonyymejä, mutta itse tunnet itseni tänään kovin yksinäiseksi. Vaikka yksinoloni syy on, että olen torjunut kaikki yhteydenotot. Olen siis itse valinnut kulkemani tien, ainakin tänään, mutta jostain syystä tämä tuntuu oikealta...Voi, niin mielelläni tapaisin muita yksinäisiä ihmisiä. On niin turhauttavaa olla seurassa, jossa itse tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi ja muilla on hauskaa...En tiedä, mistä tämä kumpuaa...Perjantai-ilta ja istun netin ääressä. Ehkä tämä todistaa jotain siitä, etten keksi hohdokkaampaa tekemistä...
Ei mulla ole edes kodin lisäksi sellaista paikkaa, jossa voisi viettää aikaa näin viikonloppuiltaisin. Seurakunnan tarjoamat virikkeet ei oikein innosta ja kapakassakaan ei aina huvita olla, vaikka siellä tietysti varmasti olisikin tuttuja, eli seuraa. Tulin juuri lenkiltä ja tässä pohdituttaa tämä "elämäntilanne".