Minulla on monta kertaa kaatunut lupaava raitistuminen siihen, että olen liian tottunut palkitsemaan itseäni kaikesta alkoholilla. Siis todella kaikesta. Esim. siivouksen jälkeen palkitsin itseni alkoholilla, samoin onnistuneen työkeikan, uuden ihmissuhteen, jne. Kun olen ollut juomatta viikon tai pari, annan itselleni luvan juhlistaa tätäkin juomalla - voiko itsensä huiputus olla enää naivimpaa? Alkoholi on myös lohduttajan roolissa, kun on vaikeaa tai tunnen itseni yksinäiseksi. Hirvittää, kun ajattelen, miten monessa tilanteessa olen tottunut olemaan humalassa ja toisaalta hirvittää ajatellakin, että loppuelämäni ajan kävisin kaikki ne tilanteet ja tunteet läpi selvin päin. En tunne itseäni laisinkaan, niin monta vuotta olen peittänyt kaiken todellisen alkoholilla. Täytän pian 30 vuotta ja olen aivan eksyksissä. En olekaan se vahva ja itsevarma nainen, joka luulen olevani humalassa. Taidan olla heikko ja pelokas, monilta osin henkisesti kehittymätön ikäisekseni. Voi, kun voisin saada jostain takuun siitä, etten enää koskaan juo, vaikka kuinka mieli tekisi. Sen verran tiedän kyllä, ettei minun omiin lupauksiini ole uskominen...
Alkoholi mukana
kaikessa
2194
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mä en palkitse itseäni enää oluella. Se on minulle elämän perusedellytys.
Ennen kun saan juotua sixpackin puolen litran oluita, olen kuin zombie. En pysty tekemään mitään!
Älä helvetissä päästä itseäsi tähän jamaan.
mee A-klinikalle jutteöleen.