Mun oli vaan pakko päästä purkaan johonkin tää mun ärsytys.
Onko muita odottajia, joilla on kaveri myös raskaana?
No, odotan toista lastani ja raskaus on aika alussa - kaverini on muutaman viikon edellä ja odottaa myös toista lastaan. Ei olla tunnettu kovin kauaa, reilut puoli vuotta ja pidän tätä nuorehkoa (muutaman vuoden itseäni vanhempaa) äitiä ihan kivana ulkoilukaverina eli nähdään yleensä kerran viikossa.
Nyt en kuitenkaan MILLÄÄN jaksaisi kuunnella tämän jatkuvaa paasausta odotuksestaan, mahan kasvustaan ja nimenomaan vain itsestään. Itse olen saanut kotoa hyvän kasvatuksen johon on kuulunut toisteen huomioonotto sun muu, eli jaksan kysellä hänen vointiaan. Ja tietysti kuuntelen jos hänellä on pahoinvointia tai muuta ja ymmärrän kyllä että kun on raskaana niin monesti elämä pyörii vain sen ympärillä. Tai ainakin ajatukset karkaa monesti siihen vaikka puhutaankin jostain muusta.
Koen vain, että omaksi osakseni on nyt tullut nimenomaan tämä kuuntelu, en käsitä kuinka toinen kuvittelee olevansa ainut odottava äiti maailmassa.
Ja vielä pahempana koen pienen arvostelun ja piikittelyn, tuntuu että aina kun sanon tai kerron jotain itsestäni tai perheeni tekemisistä niin kaikessa on aina jotain pientä nälvittävää.. Eikä nämä asiat liity välttämättä odotukseen vaan ihan muihin perheeseen liittyviin asioihin, jopa kasvatukseen.
Olen paljon miettinyt tätä ja tuntuu, että oma odotus jotenkin jää sen varjoon kun kotona mietin, että olisi pitänyt siihen ja siihenkin asiaan sanoa jotenkin nasevasti sillain ja sillain. Ja me nähdään kuitenkin vain kerran viikossa tai jopa harvemmin, en tiä onko nyt noi raskaushormonit jotenkin pilvissä vai miksi teen tästä näin ison numeron?!
Tiedän, tietysti kannattaisi välttää koko ihmisen seuraa ja antaa olla, mutta olen ollut kotiäitinä pidemmän aikaa ja tämä on ensimmäinen kerta kun olen löytänyt jonkun toisen äitikaverin joka ei ole lähdössä töihin ja jolla on suht samanikäinen lapsi. En siis toisaalta haluaisi pilata näitä välejä eikä kavereita ole tietenkään koskaan liikaa, varsinkin kun on itse koko ajan kotona.
Mutta pelkään, että mitä jos tämä jauhaminen jatkuu kun molempien lapset on syntyneet? En kestä hetkeäkään jos joku alkaa vertailla lastaan paremmaksi kuin omaani, sitten kyllä varmasti hermostun ja sanon jotain takaisin. Onneksi oma lapseni on melkein vuoden vanhempi hänen esikoistaan, eli ei kaverini voi vertailla lapsiamme esim. kehityksessä. Mutta nyt lasketut ajat ovat tosi lähekkäin, ajatelkaa, pelkään nyt jo tällaista! Tätä toista lasta yritettiin niin pitkään, että tuntuu tosi typerältä edes miettiä tällaista, pitäis varmaan vaan nauttia odotuksesta:)
No, tää kirjottaminen helpotti kummasti, ei edes tunnu enää niin pahalta ja toisaalta nyt koko juttu tuntuu ihan naurettavalta.
Mutta jos jollakulla olisi jotain kannustavaa sanottavaa tähän tai edes kokemuksia jostain samantapaisesta?
Kivaa kevään odotusta :)
Onko muita odottajia, joilla on kaveri myös raskaana?
No, odotan toista lastani ja raskaus on aika alussa - kaverini on muutaman viikon edellä ja odottaa myös toista lastaan. Ei olla tunnettu kovin kauaa, reilut puoli vuotta ja pidän tätä nuorehkoa (muutaman vuoden itseäni vanhempaa) äitiä ihan kivana ulkoilukaverina eli nähdään yleensä kerran viikossa.
Nyt en kuitenkaan MILLÄÄN jaksaisi kuunnella tämän jatkuvaa paasausta odotuksestaan, mahan kasvustaan ja nimenomaan vain itsestään. Itse olen saanut kotoa hyvän kasvatuksen johon on kuulunut toisteen huomioonotto sun muu, eli jaksan kysellä hänen vointiaan. Ja tietysti kuuntelen jos hänellä on pahoinvointia tai muuta ja ymmärrän kyllä että kun on raskaana niin monesti elämä pyörii vain sen ympärillä. Tai ainakin ajatukset karkaa monesti siihen vaikka puhutaankin jostain muusta.
Koen vain, että omaksi osakseni on nyt tullut nimenomaan tämä kuuntelu, en käsitä kuinka toinen kuvittelee olevansa ainut odottava äiti maailmassa.
Ja vielä pahempana koen pienen arvostelun ja piikittelyn, tuntuu että aina kun sanon tai kerron jotain itsestäni tai perheeni tekemisistä niin kaikessa on aina jotain pientä nälvittävää.. Eikä nämä asiat liity välttämättä odotukseen vaan ihan muihin perheeseen liittyviin asioihin, jopa kasvatukseen.
Olen paljon miettinyt tätä ja tuntuu, että oma odotus jotenkin jää sen varjoon kun kotona mietin, että olisi pitänyt siihen ja siihenkin asiaan sanoa jotenkin nasevasti sillain ja sillain. Ja me nähdään kuitenkin vain kerran viikossa tai jopa harvemmin, en tiä onko nyt noi raskaushormonit jotenkin pilvissä vai miksi teen tästä näin ison numeron?!
Tiedän, tietysti kannattaisi välttää koko ihmisen seuraa ja antaa olla, mutta olen ollut kotiäitinä pidemmän aikaa ja tämä on ensimmäinen kerta kun olen löytänyt jonkun toisen äitikaverin joka ei ole lähdössä töihin ja jolla on suht samanikäinen lapsi. En siis toisaalta haluaisi pilata näitä välejä eikä kavereita ole tietenkään koskaan liikaa, varsinkin kun on itse koko ajan kotona.
Mutta pelkään, että mitä jos tämä jauhaminen jatkuu kun molempien lapset on syntyneet? En kestä hetkeäkään jos joku alkaa vertailla lastaan paremmaksi kuin omaani, sitten kyllä varmasti hermostun ja sanon jotain takaisin. Onneksi oma lapseni on melkein vuoden vanhempi hänen esikoistaan, eli ei kaverini voi vertailla lapsiamme esim. kehityksessä. Mutta nyt lasketut ajat ovat tosi lähekkäin, ajatelkaa, pelkään nyt jo tällaista! Tätä toista lasta yritettiin niin pitkään, että tuntuu tosi typerältä edes miettiä tällaista, pitäis varmaan vaan nauttia odotuksesta:)
No, tää kirjottaminen helpotti kummasti, ei edes tunnu enää niin pahalta ja toisaalta nyt koko juttu tuntuu ihan naurettavalta.
Mutta jos jollakulla olisi jotain kannustavaa sanottavaa tähän tai edes kokemuksia jostain samantapaisesta?
Kivaa kevään odotusta :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
itse olevansa ja siitä on turha yrittää vihjailla, tai edes sanoa suoraan. Fiksumman kannattaa tuollaista idioottia tapailla vain sen verran, minkä pystyy sietämään.
Raskauden aikana itsekkyys korostuu ja tuossa kun on kaksi omanapaista odottajaa niin huonosti käynee ;)
Mulla oli, tosiaan oli kaveri joka raskaaksi tultuaa ei mistään muusta puhunutkaan kuin raskaudestaan. Mä olen tylysti unohtanut koko tyypin. Tosin ei se niin hyvä kaveri edes ollut. Olen kuullut muualta, että se ei lapsen synnyttyäkään (lapsi syntyi 1 kk sitten) mistään muusta puhu kuin lapsestaan. Myös muut on alkaneet pitää siihen etäistyyttä.
On vähän kinkkinen toi sun tilanne. Ehkä mä pitäisin pitempiä taukoja sen näkemisessä, jos se vaik silloin tajuis. Tai sitten alat vaikka puhumaan sen päälle ja vaihdat aihetta kesken sen niin " mielenkiintoisen " tarinan.
Noi lasten vertailut on niin naurettavia, ne on jätettävä ihan omaan arvoonsa, niin mä oon tehnyt ja tuun tekemään jatkossakin. Anna mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Ja ihan muuten vaan täytyy tässä ihmetellä sellaista asiaa, jonka olen laittanut merkille, kun juttelee lapsiperheiden äitien kanssa, siis sellaisten jotka tuntee jo vuosien takaa. Mikä siinä on, että kun kysyy mitä sulle kuuluu, aletaan kertomaan lasten sairauksista ja lasten harrastuksista ja lasten siitä ja tästä!? Siis mä kysyin mitä SULLE kuuluu! Eikö ihmisillä ole omaa elämää! Tottakai täytyy kertoa jos on jotain ihan todella vakavaa tapahtunut, se on täysin ymmärrettävää. Mutta siltä pitää aikuisilla ihmisellä olla myös omaakin elämää, vaikka onkin pieniä lapsia.
jos kysyt ei-lapselliselta mitä hänelle kuuluu, niin hänkin kertoo esimerkiksi työstään tai ihmissuuhteistaan. Eli ei niinkään juuri hänestä itsestään.
Jos äiti on kotona pienten lasten kanssa, niin mistä muusta hän sitten kertoisi?! Miksei lapsista saa puhua, mutta kaikesta muusta muka saa? Jotenkin omituinen ajattelutapa mielestäni.
samaan aikaan kanssani esikoista odottaessa oli raskaana avopuolisoni sisko, ja nyt taas sama juttu. Esikoistemme välille ikäeroa tuli 8 päivää, ja nyt lasketuissa ajoissa on eroa n.2kk.
meillä oli suurin asia jo ensimmäisen raskauden aikana se, että puolisoni sisko sattuu olemaan 20v. vanhempi kuin minä (puolisoni on siis ns. iltatähti, meillä ei ole ikäeroa hänen kanssaan kuin 3v) ja siitä syystä paljon fiksumpi ja parempi kuin minä. varsinkin anoppini mielestä...
noh, ensimmäinen raskaus meni illat itkiessä sitä miten anoppi ei vain voi hyväksyä minua jne, päätin monta kertaa lähteä kävelemään vaan ja ainoastaan sen hirveän arvostelun takia. välttelin koko raskauden ajan puolisoni perhettä ja pitkään vielä lapsen synnyttyäkin. meidän poikamme kun sattuu olemaan arempaa sorttia ja hitaampaa liikkujaa, lähti konttaamaankin vasta 11kk eikä kävele vielä ilman tukea vaikka onkin 1v4kk. ensimmäinen vertailun kohde oli se, kuinka minä imetän, mutta puolisoni sisko ei, ja kuinka nyt meidän poika ei saa tarpeeksi maitoa, onkohan minun maitoni ihan pelkkää vettä jne, ja sitten tuli se kuuluisa sose-ongelma, kun en halunnut vielä 4kk vanhalle vauvalle soseita antaa, niin joko oltiin sille lusikkaa suuhun tunkemassa joka käänteessä. nyt poikani on kuulemma ihan selvästi jollain tapaa "sairas" kun ei vielä kävele, kun tässä iässähän olisi jo PAKKO kävellä! tosin neuvolassa ovat sitä mieltä, että poika vaan on niin arka ettei uskalla..
olen antanut noitten asioiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, olen välillä myös sanonut että minulla on omat tapani tehdä asiat, muilla saa olla omansa. sen verran olen poikaa alkanut nyt puolustaa, etten hyväksy "pakottamista" missään asiassa mikä kohdistuu poikaan, esim. yritetään jättää poika seisomaan yhtäkkiä ilman tukea jne. niitä en hyväksy ja sen olen selväksi tehnyt.
raskauttani kritisoidaan nyt sen takia kun painoa ei minulle ole tullut, laihdutan mukamas raskauden aikana vaikka ei se totta ole, mutta eihän minua uskota. koko ajan myös seurataan sitä mitä teen, syön jne.. olen vaan todennut ettei minun raskauteni valitettavastikkaan heille kuulu ja jos tapani toimia ei heille sovi, voin olla käymättäkin heidän luonaan. en jaksa enää välittää..
joku tuossa mainitsikin siitä, että aina kun äidiltä kysyy kuulumisia, alkaa hän kertomaan mitä lapsi on oppinut, tehnyt jne. itse olenkin monesti kuunnellut ja kysynyt sitten uudelleen että "mitä sinulle kuuluu?". teen näin myös tilanteissa joissa alkaa hirveä selitys parisuhteesta ja miehestä ja koirasta ja rakentamisesta... olen myös itsessäni huomannut sen että aina jos joku kuulumisia kysyy, kerron kaiken muun paitsi ne omat kuulumiset :)
niin, ja ap:lle vinkiksi se, että mitä jos sanoisit ystävälle kun näätte että "sovitaan, ettei tänään puhuta lapsista ja raskaudesta?" me tehtiin ystäväni kanssa näin aina silloin tällöin kun olimme samaan aikaan raskaana. meillä se ainakin toimi. monesti ollaan myös huomattu näin jälkeenpäin, ettei sitä edes tajunnut miten siitä raskaudesta aina hehkutti. sano ystävällesi suoraan ettet jaksa sitä. ehkä hän ei ole vaan tajunnut, ettei muusta puhukkaan.. :)
sulle mun on ihan pakko nostaa hattua.Ihan hirveetä lasten kannalta toi sukulaisten vertailu.Voin sen kokemuksesta sanoa,et se kostautuu arvostelijoille vielä omaan nilkkaan.Sulla on mitä ihanin ja herkin lapsi.:)Hyvät jatkot teidän perheelle.:)
...monella tapaa. Jos on hyvä (lue: tunneaälykäs ystävä), hän kestää kyllä asiallisen palautteen.
Voisit ottaa asian puheeksi rauhallisessa tilanteessa ja tietysti kahden kesken esim näin
"Toivoisin, että voisin myös itse puhua enemmän raskaudestani sinulle. Koen sinut tärkeäksi tueksi raskauteni aikana. Pystyisitkö kuuntelemaan minua enemmän, mitä olet mieltä?"