Olen ollut koko aikuisikäni masentunut, olen nyt 32 v. Diagnoosina keskivaikea/vaikea masennus. Vähitellen kiinnostus on hiipunut asioihin, yksi kerrallaan. Yhtäkkiä huomaan johonkin puuhaan ryhtyessäni, etten saa enää iloa tästäkään. Se aiheuttaa itkukohtauksia ja välillä pakokauhuakin. Syyt elää vähenevät yksi kerrallaan.
Olen ollut terapioissa ja syönyt lääkkeitä, tuloksetta tai heikoin tuloksin. Alamäki vain jatkuu. Tällä hetkellä en saa minkäänlaista hoitoa, koska motivaatio niiden suhteen on nollassa. Käyn töissä, mitään muuta en jaksa. En halua astua ovesta ulos sen jälkeen kun olen saanut raahattua itseni kotiin töistä. En halua tehdä mitään.
Haluaisin niin kovasti haluta. Yritän samastua terveiden ihmisten ajatusmalleihin. Koetan ajatella, että nyt tartun toimeen ja pesen pyykit. Joskus saatan saadakin sen tehtyä, mutta oloni vain huonontuu siitä entisestään ja tuntuu kuin hajoaisin kappaleiksi. Itku kuristaa kurkkua. En ymmärrä tätä - miksi arjesta suoriutuminen on niin suunnattoman vaikeaa?
Mitään muuta "syytä" olooni ei ole kuin alkoholistivanhempien aiheuttama perusturvan puute sekä ainaisen vähättelyn aiheuttama huonouden tunne. Ja tietysti katastrofaaliset geenit. Mutta on sitä ihmiset pahemmastakin selvinneet.
Pelkään, ettei mikään muutu koskaan parempaan ja että elämäni on tässä. Ajatus on kammottava. Välillä haluaisin päättää päiväni, mutta aina alan miettiä, josko kuitenkin joskus vielä pystyisin nauttimaan jostain. Mutta kun en jaksa edes hakeutua hoitoon, niin miten mitään parempaa voisi koskaan olla luvassa?
Olen ollut terapioissa ja syönyt lääkkeitä, tuloksetta tai heikoin tuloksin. Alamäki vain jatkuu. Tällä hetkellä en saa minkäänlaista hoitoa, koska motivaatio niiden suhteen on nollassa. Käyn töissä, mitään muuta en jaksa. En halua astua ovesta ulos sen jälkeen kun olen saanut raahattua itseni kotiin töistä. En halua tehdä mitään.
Haluaisin niin kovasti haluta. Yritän samastua terveiden ihmisten ajatusmalleihin. Koetan ajatella, että nyt tartun toimeen ja pesen pyykit. Joskus saatan saadakin sen tehtyä, mutta oloni vain huonontuu siitä entisestään ja tuntuu kuin hajoaisin kappaleiksi. Itku kuristaa kurkkua. En ymmärrä tätä - miksi arjesta suoriutuminen on niin suunnattoman vaikeaa?
Mitään muuta "syytä" olooni ei ole kuin alkoholistivanhempien aiheuttama perusturvan puute sekä ainaisen vähättelyn aiheuttama huonouden tunne. Ja tietysti katastrofaaliset geenit. Mutta on sitä ihmiset pahemmastakin selvinneet.
Pelkään, ettei mikään muutu koskaan parempaan ja että elämäni on tässä. Ajatus on kammottava. Välillä haluaisin päättää päiväni, mutta aina alan miettiä, josko kuitenkin joskus vielä pystyisin nauttimaan jostain. Mutta kun en jaksa edes hakeutua hoitoon, niin miten mitään parempaa voisi koskaan olla luvassa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.